Huh huh hellettä!

Ihanaa, ihan mahtavaa tää kuumuus. Tää niin harvinaista herkkua täällä päin, ni oon ihan innoissani. Olisi kiva tehdä kaikkea ja mennä kaikkialle koko perheen kanssa, mutta esikoinen ei oikein innostu enää. Ei halua viettää äitinsä kanssa aikaa. Näinkö nopeasti nää yhteiset jutut katoaa? Sanoisipa joku, että vielä joku päivä oma poika suostuu lähtemään jonnekin yhdessä. Liian nopee tulee nää ajat!!!

Kyllähän nyt tietyt jutut lähtee mielellään tekemäänkin mm. laivalle, joka vuotiset kaupunkireissut yms. Mutta "arkisemmat" paikat, jonne mennä vain käymään yhden päivän aikana..ne ei kiinnosta lainkaan.

Kaitpa tähän on vain totuttava ja todettava, että niin ne lapset kasvaa. Täytyy oppia pikkaisen jo irrottautumaan..antaa tilaa.

Tilan antamisesta tulikin mieleen. Kun tuossa joku aika sitten kirjoitin, ettei keskimmäisen poikani tarvitse enää nähdä isäänsä. Niin laitettava tähän, että poikani isä taisi tuon päätöksen jo tehdäkin. Ennen minua. Ja ei sillä ole väliäkään, kumpi sen päätöksen teki ekana. Mutta tämä isän ratkaisu sai omaan päätökseeni vahvuutta, paljon vahvuutta. Ei ollut virhe minulta tehdä moista päätöstä.

Kyselin viime viikolla poikani tädiltä eli poikani isän siskolta, koska hänellä olisi aikaa nähdä. Millaiset työvuorolistat olisi nyt heinä-elokuun aikana. Laitteli joitakin päiviä, jolloin olisi vapaana. Jonka jälkeen ilmaisi hyvin selvästi, että jos hänen veljensä on näkemässä poikaani, niin vaihto on tapahduttava muualla, kuin hänen luonaan. Olin hämilläni. Utelin tietenkin enemmän.

Hetken päästä tuli pitkä viesti, jossa kertoi, että "nyt sai miehen hyväksikäyttävä käytös loppua, enää he eivät olisi minkäänlaisissa väleissä". 

Lapseni isä on saanut monen vuoden ajan käydä siskonsa kesäasunnolla. Hänellä on ollut vara-avain sinne. Nyt kun oli ilmennyt hämärää väärinkäyttöä, niin siskonsa oli hakenut avaimen pois. Tästä poikani isä oli suuttunut siskolleen ja mennyt tämän kesäasunnolle, ja pistänyt kaikki risaksi, mikä oli vain käden ulottuvilla. Ja nyt ei ollut mistään pikkusummista kyse. Kaiken riehumisen jälkeen oli halunnut siskonsa pyytävän häneltä anteeksi, vaikka siskonsa ei ollut minkäänlaista anteeksipyyntöä velkaa missään vaiheessa. 

Siskonsa myös kertoi, että miehen silmistä näki, että oli vetänyt muutakin kuin alkoholia. Ja sen uskon, koska tuosta miehestä on aina nähnyt kilsan päähän, kun on ottanut jotain vahvempaa. Itsekin kun olen ne nuoruusvuoden melko pahimmat ajat nähnyt, niin tiedän, ettei tuon miehen kanssa jää epäselväksi..

Kyselin tuolta siskolta, voisiko miehellä olla kaikki kunnossa elämässä. Ja selitin, kuinka meidän poikamme oli todella voimaakkaasti reagoinut viimeiseen peliepisodiin, johon sain vastauksen:

"Kysyin pojasta, niin se sano, että sillä on ihan kipeet ja sairaat jutut siinä pelissä. Ja et se vaa kiusaa siinä muita. Siks oli poistanu. Sanoin vaa, ettei se voi isänä tehdä niin, vaan sen pitää ohjata lasta oikeeseen suuntaan, eikä kääntää selkäänsä. Ihan normi läpältä ne jutut kuulosti mun mielestä. Siis mitä ton ikäiset oppii kavereilta ja jatkaa eteenpäin"

Sydäntäni pisti ja kovaa, kun luin viestin. Poikani isä puhui ilkeästi omasta pojastaan ja niin, kuin siskonsa kirjoitti, käänsi selkänsä pojalleen.

Mistä tämä negatiivisuus ja vihaisuus poikaani kohtaa oikein tulee? Isä on jo ollut viime kesästä lähtien todella vihainen. Itseasiassa hänen mentyään naimisiin (pari vuotta sitten), hän on sen jälkeen vain pahentunut entisestään.

Haluaisin ymmärtää, haluaisin tietää syyn. Se ei enää kuitenkaan kuulu meille.

Kerroin tuolle siskolle päätöksestäni, kerroin pojan itsetuhoisista puheista, ja siitä, etten enää jaksa katsoa vierestä miehen käytöstä poikaansa kohtaa. Kerroin, ettei kukaan pysty ymmärtää tilannetta, ennen kuin näkee ja kuulee pojan pahanolon. Kerroin, että toivoin, ettei minun päätökseni vaikuttaisi meidän suhdetta muighin sukulaisiin. Suku kun on kuitenkin tärkeä ja osa poikaani. En missään nimessä haluaisi repiä poikaani täysin irti juuristaan. Hänellä kun on suvussa ihan kunnollisiakin sukulaisia.

Sisko oli samaa mieltä, olisi parempi sanoa pojalle, että isä on tällä hetkellä sairas, liian sairas näkemään poikaansa. 

Se, että poikani isä on suutuspäissään ajanut sata kilometriä tuonne kesäasunnolle ja hajoittanut paikkoja.. Se jo kertoo paljon. Kaikki ei ole hyvin. Pystyn jotenkin hänessä näkemään meidän yhteisen pojan. Suutuspäissään hänkin hajoittaa tavaroita..tai ainakin yrittää esittää (pelottelee), että hajoittaisi. Tosin poikamme on saanut minun lyhyt vihaisuuden..thank gooooog!!! Isänsä on pitkä vihaista tyyppiä, heidän perheessä pitkävihaisuutta todella paljon. Voidaan olla vihoissaan jopa vuosia.

Mutta palaten poikani isän tekoon. Mikä sai hänet tekemään näin? Voisiko hän olla niin sekaisin huumeista, että sen takia hajoittaisi paikkoja? Vai voisiko hän ihan selvinpäinkin tehdä? Tällaiset tunnepurkaukset oli hänellä joskus aikoinaan ihan yleisiä...silloin kun käytti päihteitä sekaisin. 

Miksi hän olisi taas sekaantunut tuohon maailmaan?

Onko heidän elämänsä liian stressaavaa, liian kallista, kun pitää elää huomattavasti yli varojen. Saako se sekaantumaan loppuvaiheessa huumeisiin? Kentien saa niistä lisätienestiä? Vai vain omaan käyttöön helpottamaan oloja..

Tämä kaikki on vain minun spekulointiani. Voin olla täysin väärässä. Eikä asiat minulle kuulu. Tai kuuluu sen verran, että voin nyt tehdä lopullisen päätökseni. Lähivanhempana, jolloin olen vastuussa poikamme hyvinvoinnista. En näe turvalliseksi edes ehdottaa isälle pojan näkemistä. Olenhan tässä yli vuosikymmenen yrittänyt isän ja pojan suhdetta rakentaa, mutta yksipuoleinen yrittäminen ei vain tuota tulosta.  

Ja minun on sanottava suoraa, etten koe edes vihaa isää kohtaan. Enemmän koen surua, sääliä. Olisin toivonut hänelle hyvän elämän.. Tietenkin me kaikki koemme eritavalla "hyvän elämän". Mutta en koe tätä sellaiseksi "henksesti hyväksi", jota itse tavoittelen.. Ja toivoisin, että kaikilla olisi myös hyvä olla itsensä kanssa.

Jokin minussa huutaa, että häntä pitäisi auttaa. Mutta minun on myös itselleni sanottava, ettei kaikkia voi pelastaa. Ja tämä ihminen on viimeinen ihminen, jonka minun pitäisi pelastaa :D 

Tuo ihminen on osa poikaani. Näen hänessä poikamme, näen pojassa isänsä. Tuntuu pahalta tämä kaikki. Mutta ehkä hän on ihan sinut elämänsä kanssa, ja säälin turhaa häntä. 

Olen vain ihmeissäni, kuinka ihminen voi muuttua täysin tällaiseksi? Tai sitten.. Luulin tuntevani hänet, ja minun on vieläkin vaikea uskoa, ettei hän ole sellainen johon luulin joskus tutustuneeni. 

Eipä tässä voi jäädä jahkailemaan ja miettimään sen enempää. Meidän on jatkettava elämää. Paljoahan tämä ei tule muuttamaan elämäämme. Enemmänkin asenteitamme. Tietty toivo, odottaminen on nyt laitettava jäähylle. Olen nyt selkeästi kolmen isättömän lapsen huoltaja. Selkeämpää. Helpompaa.

Tietenkin tämä vaatii vakavan keskustelun pojan kanssa. Jossa muistutettava, ettei poikani ole syypää tähän. Hän on haluttu, rakastettu ja tärkeä <3

Vaikea aihe, vaikeaa, mutta samalla niin helppoa. 

Eiköhän tämän perheen isä-aiheet ole selvitetty. Olen sinut kaiken kanssa. Aikamoinen matka tässä pitikin matkata. Oppi, jonka olen tämän neljän vuoden aikana saanut, on huikea. Ihmisenä on tullut kasvettua paljon. Tietoa ja ymmärrystä. Olen vihdoin valmis toisenlaisiin haasteisiin. Omat demonipeikot on selvitetty. On aika päästä jatkamaan omaa elämää, kehittämään ja löytämään se tietynlainen elämänpolku, jota kulkea. 

Kovaa vauhtia olen menossakin haluamaani suuntaan. Olen niin innoissani tulevista pääsykokeista. En voi muuta kuin toivoa pääsyä kouluun. En ymmärrä tätä minun "minähän menen"-asennettani. Mikä saa minut niin varmaksi, että tulen pääsemään haluamaani? Ehkä tämä asenne on vain siitä, että olen vihdoin valmis! Tottakai petyn jos/kun en pääse heti opiskelemaan haluamaani alaa. Mutta joku minussa sanoo, että "mitä jos pääsetkin", jolloin sydäntäni alkaa kutittaa. Hahhaa, ihan hassua :D Mistä lie tämä toivo kumpuaa sisimmistäni <3

Tytär 3v +