Olen jo pari yötä nukkunut todella huonosti. Ensimmäisen yön mietin ja pohdin elämää piikkilasien takaa. Stressasin omaa äitiyttäni. Haukuin ja mollasin itseäni kaikin mahdollisin keinoin. Olin huolesta soikeana lapsistani. Tarkastelin heidän hengitystään ehkä johonkin kahteen asti yötä.

Aamulla raahauduin salille, vaikka yöunet oli jäänyt todella lyhkäsiksi. Sekoilin treenissä minkä kerkesin. Ulkoilin loppu päivän tytön kanssa todella paljon. Ja sain laitettua meidän terassinkin kuntoon. Kauheassa helteessä pesin ja jynssäsin joka kolon. Tyttö auttoi minua innoissaan. 

Terassin siivoaminen tietty altisti minut suurelle määrälle siitepölyä, jo likaisten rättien vieminen kylpyhuoneeseen ja niitten huuhtelu sai ahdistusta aikaan. Tunsin olevani niin täynnä sitä paskaa ja oireilinkin todella voimakkaasti. Kävin suihkussa, että sain pestyä kaiken pois.

Nukkumaanmeno venyi taas. En saanut jostain syystä unta. Pyörin ja hyörin sängyssä. Joskus kahden jälkeen tyttö alkoi valitella pissahätäänsä. Vein hänet vessaan ja tulimme takaisin nukkumaan. Yhtäkkiä heräsin siihen, kun kurkkuani kutitti kauheasti. Vähän aikaa siinä kuuntelin oloani. Olin niin tukossa. Kurkkua kutitti ja yritin nieluliikkein saada "raavittua" kutinaa pois. Oloni oli tukala. Menin vessaan peilin eteen katsomaan kurkkuani. Se oli kovin ärtyneen näköinen. Mieleeni jysähti. Onko minulla meneillä allergiakohtaus??? Paniikki! Järkyttävä paniikki iski. Oliko kurkkuni turpoamassa kiinni??? Olinko saanut liika-annoksien siitepölyä ja nyt se kostautuisi.

Menin keittiöön, otin kortisonipillerirasian käteeni ja pyörittelin sitä hetken siinä. Pohdin haittoja ja hyötyjä sen ottamisesta. Koska tiedostin, että voisihan oloni olla ihan vain joku paniikkikohtauskin. Olinhan stressannut asioita jo jonkun aikaa...

Kurkkuani alkoi taas kutittaa, siinä vaiheessa en enää jahkaillut. Vaan pistin pillerin suuhuni ja huitasin vesilasillisen kitaani. Nieleminen tuntui hassulta. Vai kuvittelinko vain?

Kello oli kolme. En todellakaan uskaltanut mennä nukkumaan. Laitoin korvalaput korvilleni ja valitsin kännykälläni youtubesta rauhallsien biisin ja aloin selaamaan nettiä. Saaden itseni rauhoittumaan. Panikointi oli meinaa saanut kehossani adrealiinin virtaamaan ja sydämen sykkimään kiivaasti.

Neljältä uskaltauduin kallistua sänkyyni. Aamulla heräsin väsyneenä. Jätin sen päivän salit tekemättä..ja jumpan myös. Ulkoilin tytön kanssa ja siivosin kämpän melko perusteellisesti. Pesin lattiatkin niin mahdollisen kunnolla, kuin vain pystyin. Siitepöly oli saatava pois asunnostamme ja piaan. Sillä tuo yö oli pelottava, oli se sitten mieleni tuotosta tai oikeaa kohtauksen alkua.

Nyt mietin mielessäni ottaako varmuudeksi yötä vasten yhtä kortisonipilleriä. 

Nää on niitä hetkiä, jolloin suoraan sanottuna VIHAAN olla yksin. Hetkiä, jolloin huomaan tarvitsevani toisen lähelleni. Hetki, jolloin todella vihaan sitä, että olen sinkku!

Nytkin minua väsyttää, mutten uskalla mennä nukkumaan, ennen kuin olen päässyt purkamaan oloani..jos silloinkaan. 

Olen huomannut jo jonkun aikaa, kuinka olen alkanut ajattelemaan erilaisia asioita, kuin kiusaten itseäni. Kuin todistaakseni itselleni, etten ole pärjännyt missään asiassä koskaan. Näistä ajatuksista olen huomannut itseni kovin apeaksi, itsetuntoni on huonontunut ja olen muutamia kertoja lipsunut ruokavaliostani. En mitenkään merkittävästi, mutta lipsunut kuitenkin!

Olen kokenut paljon huonouden tunnetta.

Olen miettinyt paljon menneisyyttä. Vaikka olen ne selvittänyt itseni kanssa ja käynyt asiat terapiassakin. Vaikka olenkin sinut itseni ja menneisyyteni kanssa. Huomaan kuitenkin välillä miettien, kuinka paljon asioita on tapahtunut elämässäni. Olen miettinyt, olenko niin naiivi, niin idiootti, kun olen niin moniin vaikeuksiin joutunut. Sillä eihän fiksu ihminen ole joutunut läpikäymään niin monia asioita.. 

Kyllä tiedän. Tyhmää lähteä vertailemaan omaa elämäänsä kenenkään toisen elämään. Elämä on valintoja täynnä.. Ja jokaisen elämäni polun aikana olen päättänyt suunnan minne lähteä. Nuori, jolla ei ole ongelmia itsensä ja elämänsä kanssa. Kuinka valtavasti hänellä onkaan mahdollisuuksia. Itse tipuin niistä mahdollisuuksista jo kovin nuorena. Olen toki yrittänyt ja tehnyt paljon töitä sen eteen, että saisin itseni ehjäksi ja takaisin mahdollisuuksien pariin.

Huomaan vain nyt eläväni jonkinlaisessa kriisissä. Olisikohan ikäkriisiä? Koen olevani todella vanha. 

Olen myös hukannut itseni. En enää tiedä (tai olenko koskaan edes tiennyt) kuka minä olen.

Olen niin hukassa, etten tiedä mihin suuntaan mennä.

En saa aikaiseksi mitään.

Olen jumittunut.

Elän. Yritän elää tässä hetkessä, mutta unohdan huomisen täysin. Ei suunnitelmia, ei haaveita, ei tekoja. 

Joskus päässäni vilahtaa joitakin työhön liittyviä asioita, johon voisin tulevaisuudessa teoillani pyrkiä. Mutta huomaan hyvin piaan jonkun lamauttavan minut. "Ei musta ole tohon".

Olen vielä tytön kanssa kotona. Tykkään ollakin todella paljon. Viihdyn tytön kanssa todella hyvin. Hän on ihana persoona. Rauhallinen, mutta kuitenkin todella innostuva ja energinen. Huumorintajuinen. Välillä kovin loukkaantuva. Hyväntuulinen lapsi. Tykkää kovasti laulaa ja hänellä on kova kantava ääni halutessaan. Kaino, mutta kuitenkin niin reipas. Tietää mitä haluaa ja tekee just niin, ilman kyselyitä.. Omatoimisuutta löytyy paaaaljon. 

Mutta vaikka kuinka ihania lapset on, on jatkettava kuitenkin elämää. Rakennettava sitä johonkin suuntaan. Lapset tulevat aina mukana. Mutta on ajateltava myös itseään. Työ. 

En ole antanut itseni ajatella sitä lainkaan. Koulua pitäisi jatkaa, mutten ole varma haluanko tuonne takaisin. Onko minusta siihen? Onko se minulle oikea paikka?

Voi kuinka olisi vain se paikka minne mennä ja tehdä työnsä ja saada palkka. Ilman miettimistä ja stressaamista, kuinka löytää se. Varsinkin, kun se vaatisi opiskeluakin..Tosin voisin ottaa minkä työn vain vastaan, kunhan se olisi inhimillisen matkan päässä kotoamme. Ja ehkä sen löytäisinkin, kunhan nyt oikeasti lähtisin pohtimaan sitä puolta elämässäni. enkä vain sysäisi sitä mielestäni pois. Sillä se varmasti on se mikä kummittelee päässäni, eikä anna minun nukahtaa..yksi asia ainakin niistä.

Olen paljon myös ollut stressaantunut esikoisestani. Kuinka hän tulee pärjäämään elämässään. Huomenna lääkäri tulee soittamaan ja kertomaan astma-tutkimusten tulokset. Ja nyt tämän allergiakauden aikana huoli on ollut kova pojastani. Tämä kevät on ollut ihana kuumuudellaan, mutta samalla niin tuskainen. Allergiat! Sitä lääkemäärää millä joutuu itsensä pumppaamaan, ennen kouluun menoa! Huh! Viime viikolla poikani oli niin kipeänä allergiasta, ettei päässyt edes kouluun. Heti kun kaikki lääkkeet saatiin kohdilleen ja pystyi enemmän tekemään asioita, kun möllöttämään sisällä, niin sain soiton pelästyneeltä pojaltani.

Hänet nähdessään säikähdin itsekin pahoin. Hän oli niin turvoksissa. Silmät oli, kuin "turpaan saaneella". Pienet viirut, turvotusta oli todella paljon alaluomella ja yläluomella. Nenäkin oli ylhäältä otsaa myöten turvoksissa. Kylmähoitoa kokeilimme puolen tunnin ajan, mutta mitään merkittävää muutosta tuosta ei ollut. Poika kertoi, että ulkoillessaan oli kummatkin silmät muurautunut kiinni, joten en yhtään ihmettele sitä paniikkia.

Lopulta sinä iltana lähdimme sairaalaan päivystykseen. Keskimmäinen poikani halusi jäädä nukkumaan, olihan hän jo nukkunut tunnin ajan. kunnes päätimme lähteä päivystykseen. Olimmehan tehneet kaikkemme turvotuksen hillitsemiseksi.

Aluksi pohdin ja mietin kovasti, ketä voisi tulla meille katsomaan nukkuvia sisaruksia, mutta sillä hetkellä minulla ei ollut ketään. Joten puin nukkuvan tytön ja kannoin taxiin. Päivytyksessä meni se vähän yli pari tuntia, kun olimme käyneet hoitajalla ja lääkärillä. Ihmeen paljon lapsia oli paikalla myös allergiaoireiden takia. Mietin mielessäni, kuinka tämä kevät on hankala allergioiden osalta. Kyllähän siitä varoiteltiin, mutta en osannut siltikään ajatella sen olevan tällainen. Kauan tämä oikein vielä kestää???

Pojallani todettiin äkillinen raju/ärhäkkä silmätulehdus. Olin todella hämmentynyt. Kuinka tulehdus voi tulla hetkessä? Mietin myös sitä vaihtoehtoa, että se olisi allergia-silmöätippojen "ansiota"? Poikani sai kuitenkin tuona samaisena päivänä ekan kerran niitä silmiinsä. Oikeaan silmään lorahti aavistus suurempi annos tuota tippaa..Ja nyt pojallani oli yhtäkkiä turvonnut silmät, niin että tuo oikea silmä oli pahempi. Oli miten oli. Allergia-silmätippoja en enää laita pojalleni, vain noita antibiottitippoja. Silmät on jo kovin rauhottunut.

Ventolinea poika joutuu vetämään päivittäin joitakin annoksia. Yhtenä yönäkin pyysin häntä ottamaan ventolinea, kun niin paljon alkoi yskimään. Tänäänkin tuli ulkoa illalla (oli pelaamassa jalkapalloa). Kotiin tullessa yski kovasti ja huomasi, kuinka hankala olo hänellä oli. Pyysin ottamaan sen ventolinen heti. Otti. Ja sen vaikutus kesti ainakin puoli tuntia, ennen kuin yskintä loppui. Onneksi rauhottui. Sillä mietin jo mitä asialle tulisi tehdä jos ei rauhoittumaan saataisi. Jonkinlainen pelko/stressi on kokoajan. Huomaan sen pojastanikin. Hän on nyt näitten tapahtumien jälkeen tullut nukkumaan olkkariin sohvalle. 

Mietteet on myös välillä nuoremman poikani isässä. Mikä ihme häntä vaivaa? Vajaa kaksi kuukautta sitten soitti pojalleen ja jutteli aika kauankin aikaa hänen kanssaan...tai ainakin yritti, poika pelasi veljensä kanssa jotain peliä samaan aikaan. lopulta poika toi puhelimen minulle. Vastasin. Kuulin miehen äänestä, että oli kovin rentoutunut ja kertoikin, että oli työmatkalla. Oli hetki sitten töistä tullut ja nyt istui hotellin saunassa ja joi paria bisseä. Pahoitteli sitä, ettei ole ollut hyvä isä pojalleen. Juttelimme sinä iltana aika pitkänkin puhelun. Kovastihan hän pyyteli anteeksi, mutta ei mitään puhetta kuinka aikoi korjata asiat. Ja nähtävästi ei niitä ole korjaamassakaan, kun ei ole tuon puhelun jälkeen soittanut pojallee kertaakaan.

Stressitekijöitä on vielä lisää.

Olemme lähdössä seuraavassa kuussa reissuun ja tämä koko aika (10kk), kun olen tiennyt reissusta, on ollut todella epävakaa. Maksoin ystäväni lapsineen, sen takia, koska matka oli halpa. Ja siihen piti tarttua heti, ennen kuin hinnat taas nousisi. Ystäväni lupautui maksamaan matkan hyvikin piaan. Aikaa meni ja yhtäkkiä en kuullutkaan ystävästäni mitään. Lopulta kun hänestä kuului jotakin ja saimme sovituksi näkemisen, niin hän alkoi tehä ohareita. Ja hän muuttui täysin erilaiseksi. Huomasin, että hänen elämässään selkeästi oli jonkinlainen kriisi meneillään, eikä hän ollut valmis käsittelemään asioita saati ottamaan apua vastaan. Annoin hänelle aikaa.

Vaikka annoin hänelle aikaa, niin itse aloin kärsimään todella paljon asiasta. Stressasin sitä, että joutuisin lähtemään yksin reissuun. Ei siinä sinäänsä mitään vikaa olisi ollutkaan. Mutta olimme hommannut ison asunnon loman ajaksi. Liian ison minun perheelleni. Asia suoraan sanottuna pelotti. Jos olisin yksin lähtenyt lasteni kanssa reissuun, olisimme valinnut studiohuoneen hotellista. Emme tarvitse niin paljon tilaa, liika tila luo minulle turvattomuutta, sitä on vaikea hallita. Ja raha jäi stressaamaan myös pienesti. Olinko heittänyt rahaa kuin kankkulan kaivoon? Sillä minähän siitä kärsisin tappiot.

Loppu talvesta kuitenkin laitoin jo todella huolestuneen viestin ystävälleni. Joka vastasi minulle todella töykeästi. Ja huomasin hänen olevan puolustusasemissa. Selitin kuitenkin hänelle minun näkemyksen asiasta. Hän lopulta ymmärsi puoleni ja vihdoin rahatkin matkasta maksoi. 

Mutta silti. Olen epävarma hänen suhteen. Voisiko hän kääntää kelkkansa vielä tässä vaiheessa? Tuskin. Mutta tietty luottamus on särkynyt..

Hmm. Uskaltautuisinko nyt yrittämään unta? En tiedä. voi kunpa ei tarvitsisi olla yksin. Olisi turvallisempi olo..

Tytär 2v + kohta 11kk