Tänään tuli käytyä labrassa ja nähtyä kaveria, kävimme lounaalla ja seura piristi. Käveleminen vain on alkanut käymään hankalammaksi. Sattuu niin paljon häpyluuhun ja nivusiin, että tuntuu koko toosan kohta pirskoutuvan tuhansiksi palasiksi :D

Tänään olen myös tuntenut hengityksen raskauden ja vaikeuden, kuin hengittäisin paksua savua. Voisiko tieto hemoglobiinin mataluudesta saada aikaan somaattisen oireen? Vai olenko tullut nyt enemmän tietoiseksi oireesta? Oireesta, jonka olen laittanut kasvavan kohtuni piikkiin, joka painaisi keuhkojani. Kyllähän luulisi hb:n ollessa 79, että jotain oikeita oireita siitä olisi (ei vain mielen kehittämää). Keho kyllä tottuu pieniinkin pitoisuuksiin, mutta tällä hetkellä minun kehossani on toinenkin keho, kasvava sellainen.

Olen myös todella väsynyt, onhan tuo kellokin paljon. Ja olisi hyvä aika mennä nukkumaan, eikä turhaa yrittää valvoa.

Olen stressannut tätä anemia asiaa päässäni koko eilisen ja tämän päivän. Mitä jos tästä on haittaa oliolle? Kuinka nopeasti saisin nostettua raudan normaaliksi? En pysty rautapillereitä syömään vaan otan tuon annoksen nesatemäisenä..se ei kuulemani mukaan ole niin tehokas, mutta paras sekin on, kuin ei mitään.

Tänään pyöriessäni kaupassa myös tämän isä tuli mieleeni, en oikein tiedä mistä tuo "painajainen" tuli päähäni, mutta koin surua. Surua, ettei hän tule olemaan lapsensa elämässä. Mietin taas jälleen, tulisiko hänen sukunsa edes olemaan mukana jotenkin. Mitäänhän heistä ei ole kuulunut, ärsyttää, kun jokainen ystävistäni kysyy joka kerralla kun näemme, että onko kuullut kenestäkään mitään. Sanon vain aina nuo samat sanat: "Enköhän mä siitä sit ilmoita". 

Osa minusta yrittää rauhoitella ja sanoa, että "kyllä sä pärjäät". Ja kyllähän sitä pärjääkin, mutta ei tässä ole kyse pelkästään minusta, vaan lapsesta. Tietenkin oma jaksaminen vaikuttaa lapseen/lapsiin. Ja näin aluksi se onkin aikamoista totuttelua, soutamista ja huopaamista. Uuden opettelemista, enää ei ihan koko ajan mennä vain meidän rytmin mukaan, vaan pitää ottaa vauvakin huomioon ja hänen ehdoillahan sitä mennään.

Aluksi tämä isättömyys ei tule näkymään mitenkään. Ainakaan meidän perheessä, emmehän me ole tottuneet siihen, että joku mies heiluisi auttamassa :D Se kuulostaakin jopa epäuskoiselta ja sadunhohtoiselta vitsiltä :D Mutta aikaa kun menee eteenpäin, tulee ne mietinnät ja kyselyt. Lapsi alkaa rakentamaan omaa identiteettiään. Mutta siihen on vielä aikaa, ja selviämme yhdessä siitä. 

Huuuoh! Voi kun jonkinlaisen rauhan tunteen kokisi. Ei tarvitsisi stressata näitä sukulaisjuttuja, vaan voisi hyvällä olotilalla vain sanoa "No can do". Ja jatkaa elämää välittämättä/liikaa miettimättä asioita. Miksi minun pitää olla tällainen lusmu, joka ajattelee liikaa asioita? Miksi en vain voi tyytyä asioihin ja antaa olla? Niin tyhmä, etten tajua?

Olen kiukkuinen niin tyhmistä asioista. Tänäänkin suutuin esikoiselleni, kun pyysin häntä tuomaan minulle vettä. Hän oli kuitenkin menossa keittiössä käymään, joten mikään suuri vaiva se ei ollut. Ei tuonut, vaikka tuli pian keittiöstä takaisin. Tosin puoli tuntia myöhemmin olisi kuulemma minulle tuonut sen vesilasin, mutta sanoin: "Tilaisuutesi meni jo". Olin jo nähnyt parhaakseni pitää hänen kännykkänsä vielä yhden päivän tallessa. Hän kun oli kännykkänsä menettänyt edellisenä päivänä. Syynä oli tottelemattomuus kännykän pelin käytön kanssa ja minulle epäkunnioittavasta puheesta illalla. Siitä hän saikin kunnon saarnan, kuinka naista ja ÄITIÄ kunnioitettava eikä puhua mitä sylki suuhun tuo. Olen kuitenkin ainoa, joka heitä kasvattaa tässä! 

Suutuspäissäni (kun minua liikaa tökkii suuttuessa niin en saa suutani pysymään kiinni :/ ) menin huutamaan vielä "Eipä sun isääkään täällä ole, niin varmaan tajuut, että mä, sun äiti olen tässä koko ajan. Joten noin sä et tule mulle puhumaan..". En edes nyt muista sanatarkasti mitä mussutin. Mutta sen tiedän, että isä-kortin olisin voinut jättää pois. häntä ei sysätä meidän riitoihin!!! Ja se ennen pysynytkin visusti poissa. Viime viikolla vielä mietin mielessäni, mitä asioita ei suutuspäissään saa sanoa lapselle, niin miksi sitten suutuspäissäni heti menin sen sanomaan? Vaikka sitä vannotin itselleni, ettei niin saisi sanoa, se loukkaisi lasta liikaa!!! Ja aiheuttaisi ylimääräistä huolta ja mietteitä isän lähtemisen syystä. "Onko minussa vikaa?". ja se asia, jota en todellakaan halua heidän tuntevan..vaikka mitä minä tunteille voin..niin ainakin sen, etten edesauta tuon tunteen syntymistä, juuri noilla minun idioottimaisilla puheilla :/

Kuopuskin sai samanlaisen saarnan, hän kun alkoi puolustamaan isoveljeään. Suuttui minulle ja alkoi itse jatkamaan epäkunnioittavaa puhetta. Hänkin sai samanlaisen isä-lauseen minulta. Ja vaikka nuo onkin totta ja hekin varmasti sen tajuavatkin, niin minun tehtävä ei ole tuoda sitä julki tuolla tavalla. Minun tehtävä on tukea ja olla kuuntevana korvana ja lämpöisenä sylinä tukemassa. Ei huutamassa pääpunaisena muistutuksia, asioista jotka varmasti satuttavat enemmän kuin osaisi sanoa.

Koin koko illan huonoa omaatuntoa, vaikka olinkin puhunut esikoisen kanssa asiat läpi. Tänään vasta pystyin puhumaan kuopuksen kanssa asiasta ja myönsin menneeni liian pitkälle. Kerroin, että hänen isänsä haluaa nähdä poikaansa, mutta välimatka on vain niin pitkä, ettei se onnistu niin usein, kuin olisi kiva. 

Juu, kyllähän noita selityksiä keksii hyvin vielä..mutta faktahan on se, ettei meidän perhe ole ainoa, jossa isä asuu kauempana. Jos isä haluaisi oikeasti nähdä lastaan, niin sen eteen tekisikin enemmän asioita!!! Eikä vain odottaisi siellä kotipuolessaan, kun minä tuon hänen pojan kotiovelle asti. Puhumattakaan, että hän maksaisi poikansa matkan (edes yhden suunnan, meillä kuitenkin menee lähemmäs 200€ meno-paluu, kun kaikista täytyy maksaa) hänen luokseen, ei, sehän on minun vastuullani. Niinkuin kaikki muukin (elatusapua en saa häneltä edes :D, joten siitäkään kenenkään ei tartte narista). En kuitenkaan valita, toin vaan esille nämä epäkohdat tästä isästä, joka ei tee mitään asian eteen. Mutta minkäs teet, annan kuitenkin mahdollisuuden hänen olla isä, koska hänhän on isä ja en voisi koskaan kieltää isää lapseltani. Harmittaa vain nämä asiat..ja tällä hetkellä saisin harmituksen aikaan vaikka kärpäsen paskasta, joten en enempää ala sitä asiaa miettimään.

Niin tämä kiukkuisuuteni, en usko, että se on yksiselitteinen. Uskon, että siihen vaikuttaa niin raskaushormooni, anemia ja siitä koituvat pelot, kuin tämä henkinen tilakin (+meidän perheen elämä tulee täysin muuttumaan, joten en ole ainoa joka kantaa ajatuksia ja mietteitä tästä). Vaikka hyväksymisprosessi on käyty läpi, niin se ei tarkoita, etteikö asiat pyörisi mielessäni. Vauva on tervetullut perheeseemme ja siitä uskallan jopa iloita (enemmän itsekseni, kuin suurelle kansalle näyttäen, mutta tällainen olen. Piilotan onneni). Mutta vielä tämä tilanne, johon olen vauvaa tuomassa, on sellainen, jota en olisi halunnut koskaan. Mutta nyt olen tässä tilanteessa ja se hyväksyttävä. Olen sen kanssa tullutkin enemmän sinuiksi, mutta tietenkin se pistää surulliseksi välillä.

Ja se, että olen kuitenkin niin yksin tämän asian kanssa, se sattuu. Onhan minulla perheeni, kavereita, ystäviä ja sukua, jotka eivät jätä. Mutta silti olen asian kanssa täysin yksin. Sitä hankala selittää. Ja onhan se välillä pelottavaa "herätä todellisuuteen", mutta en saa enää ajatella itseäni huonommaksi joutuessani tällaiseen tilanteeseen. Tämä ei tee minusta huonompaa, vaikka isättömän lapsen tähän maailmaan tuon.

rv 33+4