Viikonloppu lähenee loppuaan ja uusi viikko tekee tuloaan. Olen todella väsynyt, mutta en silti vielä halua mennä nukkumaan. 

Kävimme äitini luona ja hän heti minut nähdessään tuli koskemaan vatsaani :D Ihmetellen sen kovuutta. Siskoni taas katsoi silmät suurina pyöristynyttä olemustani ja äitimme ihmetykselle heitti: "No miksiköhän se on kova, varmaankin kun siellä on jotakin". Naureskeli kasvaneille rinnoilleni, jotka eivät millään mahtuneet rintaliiveihini, vaan pullahtivat väkisinkin puoliksi ulos kupeista. Ei mitenkään nätin näköistä. 

Lapseni olivat tapansa mukaan todella villejä vierailulla, kuinka ärsyttävää! Nuo ovat niin energisiä ja tarvitsevat tekemistä niin paljon. Olin aamulla jo heti herätessäni todella väsynyt, kasvoni olivat todella turvonneet ja huonoa oloa pukkasi. Päivä siis meni minulla vain levätessä, minusta ei vain ollut mihinkään. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta siellä. Pakostikin tulee mieleen, voisinko olla allerginen heidän koiralleen? Se kun aika tuore. Tietenkin myöhään valvominenkin voi vaikuttaa, mutta en kotonakaan herää niin kasvot turpeina, vaikka olisinkin mennyt yön lyhyillä unilla.

Nyt kotona istuen sohvalla silmät ristissä, tunnen itseni jotenkin niin surulliseksi. Ehkä tämä on väsymystä. En tiedä. Hieman huono-oloinen. Tuntuu, kuin en saisi kunnolla henkeä, sydämeni hakkaa  vimmatusti. Rintaliivini ahdistavat, puristavat rintakehää ikävällä tavalla! Väsymyksestä kait tai sitten ihan näitä ihania raskausoireita. Tässähän eletään nyt tätä kultaista keskiraskautta :D 

Voihan tämä tietenkin johtua pienestä ahdistuksesta. Olen huomannut itseni katsomassa facebookkia enemmän, kuin odottaen viestiä sinne..yhdeltä tietyltä henkilöltä. Mutta mitään ei ole kuulunut. Laitoinhan kuitenkin, että voi ottaa minuun yhteyttä koska vain, vaikka lapsen synnyttyä. Mutta kuitenkin olisin toivonut aikuismaisempaa/fiksumpaa "käytöstä", ilmoitusta edes, esim. "Olen lukenut viestin, palaan asiaan myöhemmin" tms. Tuokin kuulosti nyt aika tylyltä, mutta parempi se olisi ollut, kuin ei mitään! Heh, ainakin nyt tiedän mistä poika saanut oppinsa omaan katoamiseen :D

Epätietoisuus tässä asiassa tekee tästä niin surullisen..tai en edes tiedä mikä tunne kuvaa tätä enemmän. Pettymys? Vaikka en ollutkaan varma lähetettyäni viestin tuon mummin reagoimisesta..niin silti olisin toivonut häneltä vähän enemmän. Mutta ehkä hän ei pystynyt parempaan. 

En kuitenkaan tunne tehneeni väärin tässä, vaikka menin tuon miehen reviirille (perheelle) kertomaan asian, joka on tuon miehen yksityiselämään kuuluva ja täten hänen kuuluisi asiasta kertoa itse. Mutta mies kun on päättänyt pitää tämän salaisuutena. Toinen ihminen vain ei voi olla salaisuus! Tässä ei ole enää kyse pelkästä miehestä ja hänen reviiristään. Vaan tässä on kyse tästä syntymättäömästä lapsesta ja hänen oikeuksistaan. Isä kun ei ole kiinnostunut omista oikeuksistaan..kunnioittaisi edes lapsen oikeuksia! Sen takia koin oikeaksi kertoa hänen äidilleen asiasta. Enkä ole muuttanut käsitystäni tästä asiasta.

En ala kuitenkaan mitään myyntipuheita pitämään lapsesta, en isälle, enkä hänen sukulaisilleen. Ehkä myöhemmin voin ilmoittaa jollekin hänen lähisukulaiselle, että lapsi on syntynyt, haluaisiko olla osa lapsen elämää. Mutta siihen se tulee jäämään. Jos kiinnostusta ei ole, niin en ala meidän elämäämme sillä myrkyttämään. En ala itkemään sellaisen asian perään, jota meillä ei ole koskaan ollutkaan. 

Ympärilläni on ihmisiä, keskityn vain niihin, jotka todella haluavat olla meidän perheen elämässä. Tiedän, että on monia, jotka ottavat tämän pienokaisen avosylin vastaan (verisukulaisuudesta huolimatta) ja se on 1 000 kertaa parempi, kuin ihmiset, jotka aiheuttavat paskaa omalla käytöksellään tai pelkällä olemassa olollaan. Pärjäämme hyvin ilman isänpuoleista sukua! 

Kaikki nimet on tallella, lapsi saa halutessaan ottaa heihin yhteyttä myöhemmin. Aikuisena. Jos enää silloin edes haluaa. Minulla on hänelle valmistumassa tarina, totuuden mukainen, mutta tietenkin paljon positiivisempi tarina. Toivon hänen saavan siitä edes jonkinlaista otetta omaan identiteettiinsä. Salaisuutena en isää tulee pitämään. Minulla on kuva tuosta perheestä, sen näytän lapselleni. Hän näkee edes ne kasvot.

Surullista. Mutta näin se elämä menee. Tulen koko elämäni aikana puhumaan lapsilleni isistä, joita he eivät saaneet tuntea. Minulla on kokemusta tästä asiasta. Esikoiseni alkaa olemaan iässä, jolloin tarvitsisi miehenmallia, sitä isää. Minulla ei sitä ole tarjota, mutta kerron hänelle isästään. Olen kertonut, kuinka vietimme yhdessä uutta vuotta hänen ollessaan pieni. Hän on myös ollut isänsä sylissä, mutta siihen aikaan minulla ei ollut mitään kuvaamisintoa..enkä tajunnut, että isyys olisi niin lyhyt kestoinen. Joten mitään kuvamuistoa ei ole noilta ajoilta :(

Kuopuksesta sentään tajusin ottaa kuvaa, kun hänen isänsä piti häntä sylissä ensimmäisen kerran. Lapsen ollessa parin kuukauden ikäinen. Eihän tuolla isällä ollut aikaa tulla katsomaan aikaisemmin. Sekoileminen ja uuden naisen kanssa viettämä aika oli tärkeämpää. Hän kuitenkin oli päässyt vankilasta vain hetki lapsen syntymän jälkeen, joten mahdollisuus olisi ollut tulla aikaisemminkin. Tuokin tulo luoksemme oli osittain senkin syytä, kun en suostunut lähettämään herralle toiselle puolelle suomea hänen tavaroitaan, jotka oli erotessaan jättänyt. Vaan hän joutui itse tulemaan hakemaan ne. Siihenkin olin antanut aikarajan, muutoin tavarat olisi löytänyt kaatopaikalle, herra tuli viimisenä päivänä. 

Pari viikkoa myöhemmin lähdin hänen asuinkaupunkiin, jossa hänen sukulaisensa asuivat. Tapasin sukulaisia ja siitä lähti meidän tie yhdessä kehittymään vahvemmaksi. Tuolloin sain myös kuopuksen isältä viestin, jossa laittoi, ettei pysty tähän (isyyteen). Se oli todella raskas henkisesti :( Muistan vieläkin sen ajan, olin niin rikki. Oma sydämeni oli niin särkynyt ja nyt se tuntui vielä lisäksi murskautuvan tuhansikis paloiksi, kun vahvasti kolahtanut ensirakkauteni ei halunnutkaan olla isä meidän yhteiselle lapselle. Miksi minun lapseni ei hänelle kelvannut? 

Muutama kuukausi myöhemmin kuulin, että uusi nainen odotti heille lasta. Olin tyrmistynyt. Miksi mies halusi tuon lapsen sitten, mutta ei minun lastani? Jouduin käsittelemään asiaa ja työstämään sitä todella paljon. Minussa oli jotain vikaa, olin luovuttanut liian helpolla. En vain  koskaan ole ollut takertuvaa tyyppiä. Ehkä miehet sellaisen kuitenkin haluavat, vaikka aluksi ovatkin vastahakoisia ja ahdistuneita :D 

Nykyään, kun kuopuksen isä on selviytynyt päihdeongelmastaan, käynyt muutamat vankilat katsastamassa ja muutamat katkopaikat. Hän on päässyt kuiville, hän haluaa yrittää olla isä minun lapselleni. Vielä kaikki on alkutekijöissä. Lapseni haluaa nähdä isäänsä, mutta ei halua puhua hänestä mitään. Ei kerro mitä isän luona on tehty kenellekään. Ei halua puhua, ei toisinaan halua nähdäkään. Ristiriitainen. Tämähän on uusi tilanne hänelle, vie aikansa kun lapseni tottuu isäänsä. Minä kuitenkin olen ollut läsnä aina. En ole kadonnut hänen elämästään koskaan, niinkuin isä. Tapaamiset tämän seitsemän vuoden sisällä meinaa on ollut säälittäviä, kerran vuoteen jos silloinkaan. Isä ei ole vielä niin tärkeä, kuin pitäisi. Vaikka varmasti mielessä onkin..

Olen siis jo kasvattanut kaksi isätöntä lasta. Ja kyllä, voin sanoa, että kuopukseni on vielä isätön. Tätä on kestänyt alle vuoden, kun isä on ollut enemmän lapsensa elämässä. Isä on kuvioissa, mutta vielä niin etäinen. Rahallisesti olen lapseni kokonaan kasvattanut, ilman isiensä minkäänlaista apua (jos ei kolmea? joululahjaa kuopuksen isältä lasketa) ja hoidollisesti myös (kuopus ollut isänsä luona 4-5 yötä koko elämänsä aikana, esikoinen ei koskaan). Joten yksin kasvattaneena..ehkä minun kuuluukin saada tämä kolmas isätön lapsi (kuinka kieroutunut ajatusmaailma minulla onkaan?). Minulla on kokemusta, tiedän kuinka toimia tässä tilanteessa, tiedän kuinka puhua isästä. 

Ehkä..joidenkin ihmisten pitää vain syntyä isättöminä. Heidän elämänpolun pitää vain lähteä käyntiin sellaisesta tilanteesta (itseni lohduttamista?). Me kosketamme toistemme elämiä olemalla juuri sellaisia, kuin olemme. Olemme sellaisia, millaiseksi ympäristö ja geenit saavat aikaan. Ehkä tarvitaan tällainen ympäristö ja tällaiset geenit saamaan joku ihminen onnelliseksi tulevaisuudessa? Olisiko kaikki kohtaloa? Vai onko sekin vain meidän ihmisten sepittämä paska luomaan jonkinlaista turvaa? Kohtaloa tai ei, me pystymme itse vaikuttamaan tulevaisuuteemme, elämäämme. Mutta emme aina niin paljon, kuin haluaisimme. Elämä menee eteenpäin koko ajan. Joskus sitä tippuu kyydistä tai muuta mukavaa..se osaa yllättää. Mutta siinähän se juju onkin, kuinka jatkaa yllätyksistä eteenpäin?

Buddhan mukaan ihminen valitsee yleensä sen itseä satuttavimman vaihtoehdon. Näin olen ainakin kuullut, syytä en tiedä enkä ole jostain syystä ottanut enempää selvää. Mutta tämä tuli mieleeni, kun pähkäilin tämän raskauden kanssa..sen jälkeen kun sisäistin tämän olevan totta. Jos olisin valinnut abortin, kuinka olisin voinut? Huonosti. Olinhan aikaisemminkin tehnyt moisia ja niistä "sotahaavani" saaneena, tiesin, ettei minusta enää siihen olisi. Päätin pitää lapsen, kuinka voin? Omaa lastaan ei voi katua, tämän hyväksymisprsessin jälkeen ja vauvan synnyttyä..jos en heti niin aikaa myöten, tulen kokemaan niin suurta rakkautta tätä kohtaan. Olen onnekas. Tämä valinta oli ja on vieläkin oikea. Vaikka isä sattui valitsemaan juuri sen, mikä satuttaa häntä eniten. Mutta hän on se, joka tulee elämään sen asian kanssa. En minä, eikä pikkuinen. Kyllähän tuo isän päätös tulee vaikuttamaan  meidänkin perheeseen, mutta en tee siitä numeroa ja pystymme elämään sen kanssa sovussa. Käsittelemme asian. Emme hautaa maton alle, niinkuin isä.

On parempi olla sovussa itsensä kanssa. Laittaa kaikki kortit pöydälle ja käydä ne vaikeimmatkin asiat läpi. Ja jatkaa elämää. Se, että juoksee karkuun elämää, omia valintojaan, eikä käsittele niitä. Niillä on vaikutuksensa. Vaikka kuinka yrittäisi hukuttaa ne työhön tai muihin kiireisiin..tulee joku päivä vastaan, kun oma kroppa ei vain enää jaksa. Tai voi se olla pääkin. Jossain vaiheessa jompi kumpi sekoaa.

Tietenkin löytyy ihmisiä, jotka helposti vierittävät syyn toisen niskoille. Niinkuin aikaisemmin niistä joistakin kirjoittanut, kuinka mies syyllistää naisen raskautuneen tahallaan (näitä tapauksia varmasti on) ja täten "sopineet" naisen kanssa, että nainen kasvattaa yksin lapsen. Niin voihan tuolla asialla itseään ja omaa syyllisyyttään lohduttaa :D Mutta riittääkö se kuitenkin loppupeleissä? Hyvällä tuurilla sitä ei sekoa..ainakaan sitä ei itsestään huomaa. Ärtymys, ahdistus, väsymys, masennus..voi kysyä itseltään, olenko onnellinen? Voiko sitä olla täysin onnellinen? Ehkä, ehkä ei. 

Ihmiset eivät vain tajua, kuinka tärkeää olisi selvittää asiat. Olla sovussa itsensä kanssa, oikeasti! Ilman mitään selityksiä tai tekosyitä. Itselleen valehteleminen on pahasta :D Kyllä tuo alitajunta sen tietää, vaikka kuinka uskottavasti yrittääkin valehdella ;)

Mutta valintoja on monia, ja meillä kaikilla on tarinamme, jotka vaikuttavat valintoihimme :) Joskus valintoihin voi jälkeenpäin vaikuttaa, korjaavalla tavalla, mutta monella ihmisellä siihen ei ole pokkaa. Kun ei haluta omia virheitään myöntää. Ja monesti ne, jotka ovat tehneet niin rajut valinnat, ettei takaisin paluuta ole..he todella katuvat sitä. Ja joutuvat elämään sen tiedon kanssa, että asiat olisivat voineet olla toisin. Tietenkään jossittelu ei mitään auta, mutta joissakin asioissa sille vaan ei voi mitään. Syyllisyys on niin vahvasti läsnä..(niin en näillä asioilla tarkoita pelkkää valintaa isänä olemisessa, vaan ylipäätänsä valintoja elämässä).

Huh, menipä synkäksi oma ajatusmaailma. Joskus vaan tuntuu, että kaikkien ihmisten pitäisi saada mahdollisuus terapiaan :D Oman itsensä tutkiskeluun valvotusti :D Se avartaa niin paljon. Vaikkakaan ei kaikki ole valmiita siihen välttämättä koskaan :( 

Oli miten oli, minä saan kolmannen lapsen yksin. Kohtaloa tai ei, niin se on totta edelleen. Pikkuhiljaa tämän todella alkaa tajuamaan, tuntematta häpeää. Tai mikä lie syyllisyyden tunne oloani on kaivertanut. Huonommuuden tunne. En pysty isää antamaan lapselle, mutta voin antaa hänelle paljon muuta. Äidin ja kaksi ihan mahtavaa isoveljeä, sukulaisia ja varmasti paljon muutakin. Ei kannata aina ajatella niitä puutteita elämässä, vaan siirtää ajatukset siihen, mitä on jo. Tällöin voi jo yllättyä ja todeta tämän olevan paljon. Olla kiitollinen siitä mitä on jo, sillä kaikki on katoavaista. Nauttia siitä mitä on, olla onnellinen niistä hetkistä, kun ympärillä on juuri nämä ihmiset. Tällöin ne puutteet ei enää tunnu niin ylitsepääsemättömiltä, niin suurilta. Olen niin kiitollinen kahdesta pojastani <3 Olen onnekas, kun he ovat rikastuttamassa elämääni :)

rv 19+2