Lauantai tuli todella nopeasti. Olin jo perjantainakin vielä kovin sekaisin ja sekoilin omiani. Liekö jännitys ainut syy vai torstainen "tapaturma leikkipuistossa". Meinaa tuona päivänä, kun isä näki tyttärensä ensimmäistä kertaa..ennen sitä olin ollut leikkipuistossa. Tytöltä lähti kenkä pois jalasta, menin hänen luokseen, kyykistyin ison ja paksun rautatangon alapuolelle. Sain kengän jalkaan ja ponkaisin oikein kovasti ylös ja kuinkas ollakaan pamauti pääni aikamoisella voimalla tuohon tankoon. Isku sattui. Hyvin piaan alkoi päänsärky. KIpuilua jatkui silloinkin, kun isä tuli käymään. Muttei niin pahana, ehkä jännitys tai mikä lie sai sen unohtumaan. Mutta kipu palasi yöllä pahempana. Niskaan ja koko päätäni jomotti todella pahasti. 

Aamulla her'ätessä kipuilu jatkui. Oloni oli jotenkin outo. Sen päivän aikana helppo päässälaskukaan ei onnistunut. Vaan tuotti vaikeuksia. 2016-2004=10. Ja olen kuitenkin matematiikassa aina ollut todella hyvä, rakastan tehdä laskuja niin päässäni kuin paperilla. Nyt kun kaverini huomautti väärästä vastauksesta, en oikein tajunnut sitä. Ihmettelin vain. Näkemättä kuitenkaan oikeata laskupäätelmää. Muutenkin sekoilin päivän kanssa. Luulin perjantaina eläväni torstaita..jännityksen piikkiin nämä kaikki on voinut laittaa, mutta entä olisiko voinut olla myös jonkinlainen pienen pieni aivotärähdys? Kipu meinaa oli niin erilaista päässä, kuin muulloin. 

Takaisin lauantaihin.

Tyttäreni isä laitteli viestiä niin perjantaina ja lauantaina aamusta lähtien. Huomasin kuinka hän aloitti "lämppäämisen". hän on aina tehnyt tuon pari päivää ennen tapaamista :D Se huvitutti. 

Illalla sain viestin, kuinka hän odotti näkemistä. Ehdotti leffaa ja saunaa. Kerroin, kuinka kummatkin poikani olivat päättäneet lähteä kavereilleen yökylään. Saimme siis olla ihan rauhassa.

Mies laittoi: "Sithän mulla ei oo kiire pois ;)"

Tyttö nukahti yöunille, menin ottamaan pyykkejä narulta. Kunnes oveen koputettiin. Menin avaamaan sen, kello ei ollut vielä edes puolta kymmentä. Mies seisoi oven takana nojaten ovenpieleen. 

Hymähdin: "Ai, sä tulit".

Ja katosin poikien huoneeseen ison vaatekasan kanssa ja laitoin ne kaappiin. Tuon aikana mies oli käynyt katsomassa tyttöä ja tuli olohuoneeseen. Itse olin jo tuolloin olohuoneessa, istuuduin hermostuksissani hetkeksi sohvalle, nousin ylös ja pyörin siinä tyhmänä edestakaisin. Mies tuli eteeni ja halasi. Menin katsomaan netflixin leffavalikoimista leffaa, hän meni laittamaan saunan päälle. Selailin leffoja jonkin aikaa. Loppujen lopuksi tuo mies summamutikassa valitsi leffan. Olin sen nähnyt, mutta se ei haitannut. Naureskeklin mielessäni, kuinka osuvasti hän oli sen valinnut. "Kuokkavieraat"-leffa kertoi kahdesta kaveruksesta, jotka kuokkivat toisten häissä sepittäen kaikenmaailman tarinoita saaden naisia kaadettua sänkyyn. Osuvaa.

Leffan edetessä huomasin, kuinka mies alkoi enemmän ja enemmän lähentelemään. vaikka vierekkäinhan me katsoimme leffaa jo alusta alkaen, niin nyt hän alkoi nostelemaan minua kokoajan lähemmäs itseään. Kehoni muisti hetket hänen kanssaan ja huomasin, kuinka se alkoi heräilemään. Haroin vastaan epätoivoisesti (henkisesti), kunnes lopulta annoin mennä. Aluksi niin tutkivat ja niin ihmettelevät suutdelmat syventyivät piaan kiihkeämmiksi ja loppua ei varmaankaan tarvitse kertoa.  Ja kyllä se oli upeaa..vaikkakin huomasin, meidän kummankin olevan varovaisempia, kuin ennen.

Vaikka aluksi pidin seksiä ihan kauheana ajatuksena ,jos siihen päätyisimme. Ja me harrastimme seksiä .Niin se, mitä sen jälkeen tapahtui, niin hyvä, että niin kävi.

Seksin jälkeen hän otti minut syleilyyn sohvan nojalla istuen. Siinä me istuimme alasti toisiimme kietoutuneina. Aluksi niin hiljaa. Hän kertoi, kuinka hyvältä tuntui olla siinä sillä hetkellä (juuh, näin voi sanoa vaikka rinkelillekin, tarkoittamatta paskan vertaa). myönsin tuntevani samaa tunnetta. Mies jatkoi: "Ei enää hei tällasia yllätyslapsia, jooko?". Muistutin häntä, ettei tämä ollut pelkästään minun "syytäni". Mies jatkoi, halusinko uudestaan nähdä häntä. Olin hiljaa. Kunnes kysyin tulisiko hän näkemään tytärtään. Jolloin sanoi, että on tulossa.

"Haluan nähdä xxx. Oot varmaan jo nähnyt, että olen käynyt häntä kattomassa, ku oon ollu täälläkin,. Kyllä, haluan nähdä."

Sain sanotuksi: "Okei, hienoa. Meijän tytär kuitenkin on viaton tässä kaikessa".

Jatkoimme hiljaisuutta. Vieläkin kiinni toisissamme, sylikkäin.  Ajatukset risteiliväyt valtavalla syötöllä päässäni, Päätin lopulta rikkoa hiljaisuuden.

"Tiijätkö miks xxx syntyi ambulanssissa?"

Ja lopulta kerroin hänelle tapahtuman, en nyt ehkä täydellisen tarkasti, vaan sekavasti. Oli meinaa outoa puhua tuolle miehelle, minun tyttäreni isälle asiasta. Halusin hänen kuitenkin kuulevan. Hän oli hiljaa. Nousin hänen syleilystään hetkeksi. Otin käteeni valokuvakirjan, jonka olin tehnyt. Näytin tyttäremme ensimmäisen kuvan. Mies siirtyi ihan kiinni minua ja katseli kuvaa. Samalla aukeamalla oli myös raskaudenaikaisia mahakuviani. Vitsaili hyvällä tavalla niistä ja katseli niitäkin. Otin toisen valokuvakirjan ja näyttelin kuvia. Kerroin kuvista jotakin. Näytin kuvan, jossa olin pari viikkoa ennen kuin tyttäremme syntyi. Siinä olin pelkissä urheiluliiveissä ja alkkareissa. Ja ei, tarkoituksenani ei ollut saada viekoteltua tuota miestä uhkeilla muodoillani. Vaan enemmänkin saada sitä uskoa, että todella olen ollut raskaana. Jotenkin realisoida asiaa..en oikein osaa tuoda julki nyt pääni sekavia kiemuroita, niin että se olisi ymmärrettävää :D

Mies katsoi kuvia tyttärestämme. Nyt hän on nähnyt meidän pienen vauvakuvia <3 Kerroin samalla viime kesän reissuistamme. Hän kuunteli. Jossain vaiheessa puheemme kääntyi minun isääni. Kerroin isäni työpaikasta, siitä kuinka teki ja tekee vieläkin töitä 24/7..asuuhan hän työpaikallaan ja on aamusta-yömyöhään töissä. Ja naureskelin kuinka raskas työ vaati raskaat huvit. Kerroin isäni olevan sinkku ja naisia riitti pilvin pimein. Mies selkeästi oli ihmeissään ja toisteli isäni ikää ja sitä elämäntyyliä. Leikkimielisesti tömäytin häntä olkapäälle ja sanoin: "Ei kannata tota elämäntyyliä ottaa siitä mallia".

En tiedä mikä sai hänet niin herkille. Hän jotenkin yhtäkkiä herkistyi..Se paljon töitä ja vähän aikaa itselleen.. Äänensävy oli jotenkin niin tuskainen sillä hetkellä: "Se on tää pää", hän sanoi.

Halasin häntä ja sanoin: "Sä taidat juosta karkuun.. Mut sitä vaan ei voi juosta itteään karkuu"

En osaa sanoa mikä mitä missä..mutta tuo koko syleilyhetki ja ne kuvat ja kaikki. Siinä oli niin paljon tunnetta mukana koko ajan. Siihen tunteeseen sekottui melkein kahden vuoden tuskaisuus, epätoivo, haudatut tunteet, toivo, helpotus. Vaikka tunteet oli enimmäkseen ikävät, niin kokonaistunne oli niin vahvasti hyvä. Ei vihaa, ei riitaisuutta. Ehkä enemmän surua, että näin oli käynyt, kuinka niin paljon tuskaa oli takanapäin. 

En voi tietenkään hänen puolestaan mitään sanoa, mutta näin itse tunsin. Ja yleensä kyllä olen hyvä imemään tunteet lähistöltäni. Ja mies ehkä tunsi samankaltaisia tunteita..selkeästi tunsi jotakin niin herkistävää. Herkkää. Hän suuteli minua paljon, halusi  minun suutelevan häntä.

Olen onnellinen, että koin tuon hänen kanssaan. Toivon sen merkitsevän hänellekin.

Olimme lähekkäin ja puhuimme muistakin asioista. Hän alkoi kyselemään ihmeellisiä kyysmyksiä. Monen aikaan poikani olisivat tulossa kotiin seuraavana päivänä. Nukkuisikö tyttäremme sikeästi. Ja valitteli väsymystä. Ajattelin, että hänen oli lähdettävä. Puimme päälle, eteisessä halasimme vielä pitkään ja hän kyseli vielä tyttäremme nukkumisesta. Ihmettelin kysymystä, mutta annoin olla. En ehdottanut yökyläilyä, koska tuskin hän olisi jäänyt. Ei hän aikaisemminkaan jäänyt.

Jonkin ajan päästä häneltä tuli viesti, kuinka ei uskaltanut pyytää jäädä yöksi. Harmi, koska olisin mielelläni hänet ottanut yöksi. Ihan tytönkin takia. Hän olisi nähnyt aamulla isänsä <3 Isä olisi nähnyt tyttären. Sen ihanan heräämisen. Tyttö kun herää, hän kierähtää samantien mahalleen ja siitä istumaan. Alkaa katsomaan käsiään, sormiaan ja osoittaa niitä ja önisee <3 Sen jälkeen laittaa päänsä joko minun kainalooni tai vain hymyilee. 

Laitoin hänelle, että hän on aina tervetullut meille. Ja tottahan se oli. 

Häneltä on tullut paljon viestejä tuon illan/yön jäljiltä. Kyselee kuulumisia ja kertoo kaipuustaan. Vaikka niin ihanalta välillä kuulostaakin hänen kirjoituksensa. Niin pieni ääni sisälläni muistuttaa, kuinka hän varmasti nuo samat viestit näpyttelee samalla hetkellä toisellekin naiselle. Vaikka tässä onkin lapsestakin kyse, niin silti. En pysty luottamaan tuohon mieheen. Se, kuinka paljon hän särki..sen korjaaminen vaatii paljon. Ja tiedän, ettei hän sellaiseen lähtisi. 

Tapahtuma, se on vieläkin niin arka. En halua puhua siitä kenellekään. En kehtaa. Mitä jos minulle sanotaan, kuinka tyhmä olinkaan! En uskalla. Mitä jos se vaikuttaa niin paljon, ettei minua halutakaan nähdä enää. mitä jso menetän  ystäväsyhteen? Ainakaan tähän hetkeen en tätä kerro. Mitä jos kerron ihmisille ja kertomani takia asiat menevätkin ihan päälaelleen? Parempi pitää itsellään tieto, niin sattumisen johdosta voin nuolla haavanui rauhassa yksinäni. En halua. Vielä en ole vieläkään valmis kuulemaan, kuinka tyhmää tämä oli. Kun en vielä tiedä, kuinka tyhmää tämä oli. Vai oliko. Tunteet ovat ristiriidassa, 

Tänään mieleni on saanut ihmeellisiä ajatuspieruja..mitä jos tämä kaikki onkin pelkkää näyttelyä hänen suunnalta, ja nauraa veljiensä kanssa selkäni takaa naiviuttani. Joten en vastannut hänen viesteihin. Se tuntui kurjalta, ehkei niin saisi tehdä jos se tuntuu niin ikävältä? En vain halua tulla naurunalaiseksi. Vaikka sinäänsä, samapa se olisi. Osaan kyllä nauraa itsellenikin ;) Joten ehkä jatkan samaan malliin..ehkä en. En tiedä vielä.

Aika tosiaan näyttää mihin suuntaan kaikki menee. En ota stressiä. Isä-tytärsuhteesta. Onko se mahdollinen? En tiedä. Toivon niin <3

Tytär 1v (+1kk)

 

 

: