Joskus on niitä päiviä, kun tekisi mieli luovuttaa kokonaan. Vittuako tässä enää edes yrittää!!! Kaikki menee päin seinää ja raivostuttaa, kuinka sitä voikaan olla niin tunteittensa vietävänä!

Pojat lähtivät eilen treeneihinsä. He olivat pari tuntia poissa, tyttö oli olut todella itkuinen koko päivän. Nenän tukkoisuus, se ihan kauheaa noin pienellä. Ahdistavaa katsoa, kun toinen on niin tuskaisa hengittämisen kanssa. Autoin minkä pystyin ja syli tuntui olevan ainoa paikka, jossa hän viihtyi. Nukkumisesta ei tullut myöskään mitään. 

Treenejen jälkeen poikein piti siivota huoneensa. Homma ei ollut paljon, joten sen luulin sujuvat sutjakasti. Tarkoituksena oli pitää leffailta sen jälkeen. Mutta kuinkas kävikään. Tyttö oli kiukkuisena sylissä, paikallaan olo ei hänestä ollut nyt se hyvä juttu. Joten jouduin liikkumaan ympäri kämppää hän sylissä. Pojat taas riehuivat (leikkivät) niin, että lopuksi tuo leikki meni liian todeksi ja ärsyttäminen meni yli. Itkua ja kiljuntaa. Se, etten ollut voinut antaa huomiota heille sinä päivänä, harmitti. Se, että tyttö oli niin tuskainen niin harmitti hänen puolestaan. Se, ettei minua kuunneltu riehumisen lomassa, harmitti. Se, etten ollut päässyt syömään sinä päivänä oikeastaan mitään, harmitti. Nälkä on kadonnut kokonaan, mutta tiedostan, että minun oliis silti hyvä syödä.

Olin samaisena iltana lähettänyt tytön mummille kuulumisia ja kuvia facebookin kautta. Huomasin hänen nähneen viestini. Mutta mitään ei kuulunut. Ahdistus iski, hän ei ole kiinnostunutkaan lapsenlapsestaan! Tuntui niin pahalta. Vaikka tiedänkin, etten voi ketään pakottaa, mutta jotenkin elin haavemaailmassa, että ehkä tuo suku kuitenkin haluaisi olla tekemisissä tytön kanssa. Onhan tuo tyttö osa heitä. Samaan aikaan poikien meluaminen (se huuto ja itku) jatkui taukoamatta..

Hermothan siinä lopulta meni. Ja ketkä raivoni kohteeksi joutuivat? Tietenkin pojat! Raivosin ja huusin pää punaisena. Vittua viljelin paremmin, kuin merirosvot ja oikein vuoden äiti minusta kuoriutuikaan sinä iltana. Kotoa saisivat muuttaa muualle. Hoin vain, että en enää jaksa tätä paskaa! 

Pojat hoitivat iltasyönnit ja pesut itsekseen. Olin saanut kummatkin itkemään. Hienoa, täys perseenreikä-olo. Tällainenko äiti minusta oli kuoriutunut??? Vai tällainenko kusipää olen aina ollut?

Tyttökin lopulta nukahti yöunille. Hän oli niin suloinen nukkuessaan. Huoli hänen itkuisesta illasta oli suuri. Se ei ollut normaalia hänelle, niin hyväntuuliselle pikkuiselle. Huono olo sisälläni kasvoi, kuulin puhelimeni piippaavan. En jaksanut välittää. Minulla oli tärkeämpääkin tehtävää..selvittää poikien kanssa välit. Sitä ei voinut mitenkään odottaa aamuun. Menin heidän huoneeseen, he olivat etäisiä. Aloin itkemään ja pyysin käyttäytymistäni anteeksi. 

Keskimmäinen poikanikin alkoi itkeä. Selitin heille mikä minua oli harmittanut ja kerroin, kuinka väsynyt olin heidän tappeluihin. Miksi heidän piti sitä niin usein tehdä. Annoin puheenvuoron esikoiselle, hän sai kerrottua itkuisena mikä riidassa harmitti ja ärsytti. Minun käyttäytyminenhän..he eivät mm.pidä siitä, että kiroilen niin paljon suutuspäissäni. Se varmasti pelottavaa :( Keskimmäinen sai pikkuisen sanotettua asioita, enemmän hän tykkäsi kuunnella. Puhuin heille vielä, kuinka meidän oli yhdessä saatava perhe kukoistamaan. Myönsin, että meillä oli nyt kriisi meneillään, mutta yhdessä saisimme taas kaiken toimimaan. Jatkoin vielä kuinka tärkeitä ja rakkaita he olivat minulle. 

En tiedä auttoiko tuo nyt loppupeleissä mitään. Toivottavasti. Sanani, ne kuitenkin rikkovat poikia..ei se anteeksipyyntö vie niitä sanoja ja huutoja pois. Harmittaa, raivostuttaa itseni. Ärsyttää ja masentaa oma käytökeni..vieläkin.

Kun poikien kanssa oli välit selvitetty, raahauduin olohuoneen lattialle päällystämään poikien koulukirjoja. Tuo päällystemuovikin näytti minulle närhenmunat ja taistelin senkin kanssa kauan! Hain myös puhelimeni seuraksi, tytön mummilta oli tullut viesti, jossa kiitteli tytön kuvista ja kertoi kuinka suloinen tyttö onkaan. Uskaltauduin kirjoittamaan hänelle vielä takaisin, että "Kun/jos he haluavat nähdä tyttöä, niin minulle se tietenkin käy, Kun he ovat siihen valmiit". Siihen hän vastasi "Varmaan joskus..". Se saa riittää minulle, vaikkei mikään toiveita antava vastaus ollut. Mutta se saa nyt riittää. Jatkan tietenkin tytön kuvien ja kuulumisten lähettelyä..haluan että he ovat edes jotenkin perillä tytön elämästä. Niin kauan aikaa, kun portti on auki, niin kerron tytöstä. Jos portti suljetaan, niin tiedän ainakin yrittäneeni tehdä kaikkeni, että tytärelläni olisi myös isänpuoleista sukua.

Kännykkäni piippaili koko illan, myös tuo seksistinen kirjoittaja kyseli kuulumisia alkuillasta..mutta en jaksanut hänelle mitään vastata. Ei kiinnosta, niin ei kiinnosta. Kunnes yhtäkkiä watsappini piippasi..sinä hetkenä, kun näin kuvakkeen ja viestin "sain sit postia". Sydämeni alkoi takoa vimmatusti, tiesin keneltä viesti oli, vaikkei minulla ollutkaan enää hänen puhelinnumeroaan tallella (kiitos tuon ihmisen, joka varasti puhelimeni). TYTTÄRENI ISÄ!!!

Hän oli poistanut siksi aikaa watsappista minut estolistalta (uuu, onpa kypsää) ja laittanut tuon viestin. Tärisin kauttaaltani, sydämeni sykki valtavalla voimalla, tunsin kuinka korvissani suhisi. Laitoin hänelle takaisin: "Niin taisit saada". 

Isä: "joo meen"

Isä: "Sunhan ei pitäny mitään ilmottaa"

Minä: "Häh"

Minä: "Itse sä katosit!"

Isä: "Niin kuin sanoinkin tekeväni" (Uuuu, onpa hienoa! Mies, joka pysyy sanojensa takana ja vielä ylpeä siitä! Oksettavaa!) 

Tässä kohtaa lähdin jo watsappista pois..mutta palasin hyvin piaan. Ovi oli raollaan, minun piti tehdä yksi asia. Jos en niin tekisi, niin se harmittaisi myöhemmin. En tehnyt sitä sen takia, että tuo isä olisi intopinkeenä rakastunut siihen, vaan sen takia, koska hänen kuului nähdä se.

Minä: "KUVA" (Parin päivän takainen kuva tyttärestäni, jossa hänen suuret tummat silmänsä pääsivät oikeuksiinsa)

Isä: "Olisit voinut kysyä, ennen kuin laitoit ton kuvan"

Mietin tuon lukiessani, että hänkin olisi voinut kysyä minulta paljonkin eri asioita (kuunnellut minunkin puoltani), ennen kuin painui sinne pierusaharaan.

Minä: "Sun tyttäresi syntyi ambulanssiin.." (olin niin hermoissani, että unohdin laittaa syntymäpäivän, vaikka se oli tuon koko lauseen idea)

Isä: "Ok"

Lähdin pois watsappista..Tämä jutusteluhetki riitti minulle, olkoon kylmäkiskoinen paskiainen. Hän ei kuulu elämäämme, joten en anna hänen enää "kiusata olemassaolollaan" ja noilla viesteillä, joissa ei ollut mitään päätä eikä häntääkään. Miksi hän edes laittoi minulle viestiä??? Ihan vain ilmoitti, että lastenvalvojalta oli tullut kirje. Juu, kyllä minä sen jo tiesin!

Koko kehoni tärisi kauttaaltaan. Tunne oli todella kauhea ja samaan aikaan olin helpottunut. Isä oli nähnyt tyttärensä kuvan. Se riitti minulle. Nyt isä tietää millaisen tyttären on omasta halustaan päästänyt pois elämästään. En syyllistäen tätä tarkoita, vaan hänen kuului tietää. kuului nähdä. Vaikka vain tämän yhden kerran, mutta nyt hän tietää.

Pestessäni meikkejä ja hampaitani ennen nukkumaan menoa, purskahdin itkemään. Minulla oli niin paha olo kaikesta. Koko päivästä! Pilasin vain kaikkien elämän omalla olemassa olollani!

Sänkyyn mennessäni ja maatessani tytär kainalossani. Sydämeni tuntui takoavan oudosti, selkäni oli oudon kipeä hartioiden kohdalta..tuntui, kuin sydämessäni olisi ollut häikkää. Sanooin ääneen (kyllä, nähtävästi puhun itsekseni välillä). "Jos saisin sydänkohtauksen, niin mua ei pystyis kukaan auttamaan". Sen sanottuani asunnostani kuului kolahdus! Pelottavaa, sillä kaikki lapseni olivat minun huoneessani nukkumassa. Pojat olivat meinaa tulleet viereeni aikaisemmin. Joten muu asunto oli tyhjä, vain yönpimeys täytti asunnon. Sattumaa tuo ääni, mahdollisesti. Mutta näinkin pelokkaalta, kuin minä..niin olin aika kauhuissani. Hyökkäisikö joku nyt ja kuolisimme kaikki?! :/ Onneksi ei sentään! 

Tämä päivä on mennyt paremmin, esikoinen tuli kotiin koulusta suoraan ja tuli minun mukaani kauppareissullekin. Ja oli muutenkin niin mahtava (niinkuin kaikkina muinakin päivinä)..tietenkin taka-ajatuksena oli saada uusi puhelin vanhan tilalle. Sen mentyä rikki kuukausi sitten..joten sen haimmekin. Muutoinkin ilta meni lasten kanssa todella kivasti, tyttö todella paljon taas kaipasi syliä, mutta ei ollut niin kiukkuinen, kuin eilen. Pojatkaan ei tapellut tällä kertaa, vaan pääsimme vihdoin pitämään leffaillan. 

Tänään tapahtui jotain muutakin..sillä me lähdemme taas joulukuussa ulkomaille. Tällä kertaa vain viikoksi. Joten nyt on jotain, mitä odottaa. Minulle tuli vain niin suuri tarve päästä edes hetkeksi pois täältä! Tietenkin samaan aikaan, kun matka ja hotelli oli maksettu niin pelko pärjäämisestä iski. Olisihan tyttökin niin pieni, vasta 6kk, kun lähdemme. Mutta on vain luotettavan siihen, että lennot menevät hyvin ja matkasta tulee kiva. Elämä kantaa.

Tytär 2kk (+1vko 2pv)