Epävakauteni, se todella on nyt "parhaimmillaan". Olen kuin tuuliviiri tunteitteni suhteen. Raivostun nollasta sataan, lepyn hetkessä ja hetken päästä olen niin rauhanomainen, ettei minun raivokohtauksia uskoisi todeksi..en edes minä. Kun taas pieni "liike" saa taas minut hetken mielijohteesta raivonpartaalle. Ei tämä mikään uusi asia ole minulle, onhan minulla todettu epävakaa persoonallisuushäiriö. Mutta siitä ei ole koskaan ollut haittaa, niin paljon kuin masennuskausinani, jolloin häiriö on voimakkaimmillaan.

Muulloin se on vain "päänsisäistä höpinää" itselle ja senkin negatiivisuuden saanut terapiassa hienosti hoidettua. Ymmärrän enemmän itseäni ja olen pystynyt säätelemään tunnereaktioitani "terveenä" ajanjaksona täysin, pärjään vahvojen tunteitteni kanssa, ne ei ole satuttanut minua. En ole enää kokenut sitä syövyttävää ahdistusta päivittäin, olen edistynyt niin paljon.

Mutta miksi en elämän kriisien musertaessa pysty hallitsemaan itseäni ja tunteitani??? Eikö epävakautta saakaan kitkettyä mitenkään pois, vaikka sen eteen tehnytkin niin paljon töitä? Tänään kerroin lapsillenikin, kuinka minua surettaa raivoamiseni heille. Vaikka he tekevätkin tyhmiä juttuja, niin ei ne oikeuta minua räyhäämästä jokaisesta pienestä asiasta :( 

Varmasti tässä on hormoonitkin kyseessä..mutta enemmän kuitenkin kallistun epävakauteeni ja siihen, etten ehkä olekaan niin vahva, kuin olen luullut. Olisiko tämä kenties jo jonkinlaista alavireyttä mielentilassa..en minä muutoin näin epävakaakaan olisi. Esikoisenikin sanoi minulle, että on varma minun masentuneisuudestani, kun räyhäsin hänelle. 

Tämä on niin väärin! En halua olla tällainen, en halua lapsilleni tai edes itselleni tällaista elämää. Minun terapiani on loppumassa, joudunko siirtymään takaisin kunnalliselle puolelle, kun yksityisen hoitomuoto käytetty? Onko tämä minun eläminen pelkkää itseni hoitamista? Olenko tosiaan niin saatanan herkkä paska, josta ei ole mihinkään??? Olen haaveillut siitä, että pääsisin auttamaan muita minun kaltaisiani (mielenterveysongelmaisia) ihmisiä. Olen aina ajatellut, että saisin itseni kuntoon ja näin ollen minun menneisyyteni olisi minun vahvuuteni (mutta myös heikkouteni) toisten ihmisten kanssa toimimisessa. Ymmärtäisin..saisin jotenkin kiinni heidän tunnemaailmasta. Haluaisin auttaa.

Mutta eihän minusta ole mihinkään jos romahdan koko ajan..tämä olisi jo elämäni viides kerta masennuksen syövereihin kaatumisessa. Miksi tämä herkkyys kaatumaan? Miksi en voi olla kuin muut? Ei tämä hyödytä ketään, oma olemassaoloni on pelkkä vitsi!

Kuinka saada taas virtaa tähän elämiseen? 

On päiviä, jolloin en osaa oikein edes iloita tulevasta vauvasta :( Mutta samaan aikaan pelkään jotain kauheaa tapahtuvan. Ristiriitaista. Tuntuu vain niin surulliselta kaikki. Olen yksin. 

Viikonloppunakin istuin paikallani ja katselin lasten riehumista. Ohitseni käveli paljon äitejä ja isejä..niin yhdessä kuin yksin. Katselin edestakaisin käveleviä miehiä ja mielessäni vain totesin, kuinka minut on luotu kulkemaan yksin tänne maailmaan. Se tuntui, jotenkin niin surulliselta, mutta samaan aikaan niin todelta. Tämä on kuin jokin meidän suvun kirous. Yksinäisyys.

Joskus mietin onko tämä sukuhaara, johon olen syntynyt..olemmeko me niitä väliinputoajia, joiden ei olisi koskaan kuulunut syntyä. Elämän tapana on vain yllättää ja saada aikaan kaaosta toisinaan. Onko tämä pieni sukuhaara (josta enää elossa isäni ja minä) vain näitä esimerkkejä ja haasteita/ongelmia aiheuttavia näille ihmisille, joiden kuuluikin syntyä? Huuuuuh, kuulostaapa sekavalta ja hullulta. Ehkä olenkin vain hullu. Yritän vain taistella sitä vastaan niin paljon, helpottaisiko jos antaisin periksi ja antaisin hulluuden vallata minut? Noh, ei se ainakaan onnellisemmaksi minua tekisi.

Ehkä tämä tästä, tällä hetkellä vain olen tunteitteni kanssa niin solmussa. Olen niin väsynyt, kunnon yöunet ja terveellisempi ruokailu ja edes pieni liikuntamäärä viikossa varmasti parantaisi oloani. Samoin tämä itseni purkaminen niin tänne päiväkirjaani kuin terapeutilleni. Ehkä tämä on vain jokin kausi, todella paha kausi vain. Selviän tästä, kun vain teen töitä tämän eteen. Koskaan ei saa luovuttaa. 

Enkä luovuttaisikaan. Olen niin saakelin tyhmä ihminen, että nähtävästi tykkään hakata päätä seinään, itkeä tovin ja taas yrittää :D Tietenkin tämä itkeminen tämän raskauden tiimoilta on ollut harvinaisen pitkään kestävää itkua. Kaikki tämä uusi vain pelottaa minua. Vaikka samaan aikaan olenkin ihan innoissani tulevasta, meidän perheeseen tulee vauva <3 Mutta samaan aikaan tuntuu niin väärältä, ettei meidän perheessä ole sitä miehenmallia..tai edes isää jotenkin kuvioissa. Isät ovat poissa täysin. Tämä on lapsille niin väärin. Ja jotenkin en vain pääse tästä vääryydestä irti!!!

Olen vihainen itselleni, kuinka annan tämän vääryyden vaikuttaa minuun näin vahvasti! Minunhan kuuluisi tehdä lasteni elämä mahdollisimman ihanaksi isistä huolimatta. Minun pitäisi osata olla heille hyvä äiti, eikä tällainen pahassaolossa rypevä paskiainen! Enkä aina olekaan, mutta kyllä se pahaolo päivänmittaan jossain vaiheessa pulpahtaa pintaan. En sitä itseasiassa edes huomaa, koska se tule raivona. Vasta kun illalla rauhotun hetkeksi ja alan pohtia syvemmin olojani, ymmärrän. Vihani, sen kohde on minä itse. Ei kukaan muu.

Tämän syntymättömän lapsen isää en pysty edes näkemään meidän tai siis tämän lapsen elämässä enää lainkaan. En tietenkään koskaan lähtisi kieltämään isältä lapsen tapaamista/tutustumista, jos hän niin haluaisikin. Mutta en vain usko niin tapahtuvan, ja se olo on niin vahva. Tuota isää ei ole edes olemassa, tämä on vain minun lapseni. 

Katkeruutta kuopuksen isään ei ole, hän sentään yrittää edes jotenkin..ja onhan se surullista enemmänkin hänelle, ettei hän tunne poikaansa niin kuin minä. Tänään juuri kysyin häneltä miksi hän ei halua puhua isänsä kanssa puhelimessa, jos isä yrittää soittaa. Poika vastasi, "Kun mä en sitä tunne". Kohteliaasti hetken aina puhuu kyllä isänsä kanssa, mutta nopeasti haluaa lopettaa. Mutta hän edes tietää, että isä on tavoiteltavissa. Joskus esikoinen sanoo veljelleen, että hänen pitäisi olla iloinen siitä, että näkee välillä isäänsä, koska hän itse ei sitä näe. Niin sydäntä raastavan surullista. Välillä kauhistuttaa, kun tämä pieni joutuu myös kokemaan samat tunneskaalat ja kysymykset. kuin isoveljensä.

Tietenkin onhan tässä se, ettei esikoiseni ja tämä pikkuinen ole perheen ainoat isättömät, heillä on toisensa. He eivät ole perheen "musta lammas", olon jonka minä koin lapsena. Ehkä tämä oli tarkoitus (tai niin ainakin haluan uskoa, se loisi enemmän uskoa ja toivoa elämää kohtaan). 

Mieltäni askartavia asioita purkiessani tässä, jokin minussa tukahdutettu yrittää sanoa, kuinka minun pitäisi yrittää saada ajatusmaailmani positiivisemaksi. Mitä sitten, vaikkei isät ole lasten elämässä? Lapsilla on äiti kuitenkin. Mitä sitten, vaikka odotankin lasta yksin. Nauti raskausajasta! Tämä on tärkeetä aikaa minulle ja tulevalle vauvalla, kuin tuleville isoveljillekin. Elämä koostuu muistoista, tee niistä hyviä!!! 

Minä saan luvan nauttia raskausajasta ja tulevasta pienokaisesta. Vaikkei isää olekaan mukana, niin ei se tee tästä raskaudesta/vauvasta..tulevasta ihmisen alusta yhtään sen arvottomampaa!!! Tämä on tärkeä ja rakastettu!!! Tätä ei tulisi salata häpeän vuoksi, tämä on kuitenkin minun lapsi, eikä lasta saa koskaan hävetä. Enkä häpeäkään, mutta tarkoitan, etten saisi tätä tilannetta/raskautta hävetä. 

Itselleni minun olisi oltava armollisempi. Itseni vihaaminen ei paranna asioita tai edes saa mitään aikaiseksi, muuta kuin pahaa oloa itselleni, kuin perheelleni. Ja ne asioita, mitä en missään nimessä halua. 

Nyt on taas tehtävä muutosta itsessäni. Taas hengähdettävä ja yritettävä uudestaan. Ja vaikka kuinka kerron räyhäämisestäni ja pahastaolostani, niin on minulla myös niitä hyviä hetkiäkin. On niitäkin ollut tämän viikon aikana ja niitä vaalin sydämessäni. Olemme viettäneet kivoja keskusteluhetkiä lasten kanssa, olemme viettänyt kivoja päiviä keskenämme. Elämä on tuntunut kivalta ja perhe on mitä ihanin. Ei tämä elämä siis ole pelkkää raivohullun riehumista ja epävakaata toimintaa ilman päämäärää. Enemmän niistä huonoista asioista vain haluaa purkaa ja laittaa ylös tällä hetkellä, että saan mieleni avartumaan niille positiivisemmille, paremmille ajatuksille.

Elämä kantaa..toivotaan ainakin niin :) Ja nyt tämä raivohullun päiväkirja hiljenee ja kirjoittaja painuu nukkumaan :D

Voimia. Kaikille, myös minulle!

rv 25+2