Pari päivää olen yrittänyt sitkutella kovassa ahdistuksessa. Olen yrittänyt jutella kavereiden kanssa, olen yrittänyt sopia kaveritapaamisia (kait minun yksi pelastajistani on se, että olen aika sosiaalinen tapaus. Rohkeasti olen mennyt juttelemaan ja sopimaan näkemiset samanlaisessa elämäntilanteessa olevien ihmisten kanssa..joilla lapsia. Näin saa lenkki ja "kahvittelu" seuraa). Mutta silti olen huomannut, kuinka olen vahingossa uppoutunut ajatuksiini. Ja varmaan helppo arvata, mikä ahdistanut. Ylläripylläri isä, tietenkin. 

Tästä on päästävä irti jo! Tästä ei ole mihinkään, että ahdistuksissa painelen koko loppu elämäni..no en nyt sentään niin ajatellut tehdä! Mutta tähän on saatava piste!

Koen vieläkin niin paljon tunteita..hänen kylmyys perjantaisessa viestissä. Kuinka voi olla niin tunnekylmä? Tuo hänen viestinsä sai minut laittamaan lauantai aamuna hänen veljelleen ilmoituksen tyttärestäni. Tietenkin jo vähän aavistelinkin hänen tietävän..enemmänkin halusin varmuuden asialle. Kauan siinä kesti, mutta hän vastasi minulle. Hän kiitti kuvasta ja kertoi kuulleen tyttärestäni ja oli kuulemma nähnyt muutaman valokuvankin hänestä aikaisemmin. Kerroin, että hän saisi nähdä veljentytärtään, mutta ymmärtäisin jos se olisi vaikeaa tilanteeseen nähden (vittuako mä mitään ymmärrä, vaikka oon kuin yrittäny päälläkin seistä, niin en vain tajua!). Siihen sain vastauksen, että hän toivoi aikaa myöten asioiden muuttuvan. Ettei nyt asioiden ollessa hankalat.. Näkeminen ei siis olisi mahdollista.

Selkeästi kirjoituksesta huomasi, että perhe oli puhunut keskenään ja laatineet yhteiset pelisäännöt. En vain ymmärrä mitä he näillä toivomisilla ja omalla käytöksellään oikein hakevat? Mitä he oikeastaan haluavat? Onko sillä enää väliä? Sillä yhtään he eivät ajattele tyttäreni parasta!!! He ajattelevat vain ja ainoastaan omaa napaansa, ettei heidän "täydellinen" perheKULISSI kuse yli äyräiden ja saa juoruja aikaan!!! Sillä sehän se elämässä on tärkeätä, kunhan oma elämä näyttää niin vitun hyvältä ulkopuolisten silmin!!! Sama se mitä pinnan alla kuohuu, kuhan näyttää hyvältä.

Juu, voihan sen elämän elääkin noin. Ja kyllähän kaikki niitä kulissejaan pitää kasassa, mutta joskus kannattaa katsoa peiliin ja miettiä kunnolla. Tässä on kyseessä ihan oikeasta ihmisestä, heidän lihaa ja verta. Heidän esikoispoikansa tyttärestä!!! Eikö hän merkitse mitään? Eikö kiintymyssuhteen luominen ole tärkeää??? Se kiintymyssuhde kun luodaan lapsen ensimmäisinä elinvuosina. Mitä he pelkäävät? Eivätkö he halua tutustua tyttäreeni? Sen takia, että tyttären isä sattuu olemaan niin itsekäs pikkunilkki, ettei halunnut olla tyttärensä elämässä mukana? Olen sen monta kertaa tänne laittanut..mutta sanon uudestaan. Se, että lapsella ei ole isää. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö lapsi olisi arvokas. Lapsi on arvokas, tärkeä ja rakas. Aina! Isän läsnäolo ei yhtään paranna tai huononna lasta mihinkään suuntaan!! Ja sama, vaikkei isää olisikaan. Niin silti yhtä hyvä lapsi kyseessä!

Mutta niin..ehkä minun täytyy kiittää tuota tyttäreni sukua. Heidän anssiostaan ARVOSTAN keskimmäisen poikani sukua todella paljon. He ottivat meidät kaikki vastaan. Vaikka heidän poika käyttäytyi minua kohtaan, kuin täys "kusimulkku" (huumeet ja ero puhui tuolloin hänessä). Niin tuo suku näytti suuren sydämensä ja otti minut sekä KUMMATKIN poikani perheeseensä. Kävimme yhdessä rankkoja aikoja läpi yhdessä ja olemme niin hyvissä väleissä. Nykyäänkin ovat sanoneet, että tyttäreni on osa heidänkin perhettä. Vaikka näemmekin harvoin (asumme eri paikkakunnilla), niin näkemiset on luontevia ja tuntuu, kuin aikaa ei olisi ollutkaan niin paljon.

On suuri rikkaus, että pääsimme osaksi tuota perhettä! Heidän suurisydämisyys on varmasti auttanut myös poikani isää irtaantumaan lopulta huumeista ja tulemaan poikansa elämään pitkän kamppailun jälkeen. Harvoinhan tapaamiset vielä on, mutta aikaa kun menee, niin ehkä..ehkä isä-poika suhde parantuu. Ainakin huomatessani poikani viestit isänsä kanssa ovat todella lämpimät. On ihana, kuinka isä laittaa pojalleen viestiä, kuinka rakas ja tärkeä poika on hänelle. Ne sanat on tärkeitä pojalleni, hän on isälleen tärkeä! Aika näyttää miten asiat etenevät. Mutta tämä näyttää tilanteeseen nähden hyvältä alulta.

Muistan, kun poikani oli pieni ja olin totaalisen yksin hänen kanssaan (sekä hänen isoveljen). Isä tosiaan näki poikaansa kerran vuoteen jos sitäkään. Se sattui niin paljon. Tuskailin paljon asian kanssa..samanlaista tuskailua kuin nyt. Mutta tämä tyttäreni tilanne, kun on täysin erilainen. Tässä ei ole toivoa. Aina kun huomaan ajan menevän nopeasti eteenpäin. Tyttäreni kasvaa kasvamistaan. Hän oppii uusia taitoja, hänen kehityksensä on huimaa..ja yhtäkkiä tajuan, ettei isä ole nähnyt kertaakaan tytärtään!!! Tyttö kuitenkin on kohta "jo" 6kk ikäinen!!! Se tuntuu kauhealta!!! 

"Olisin niin halunnut jakaa meidän tyttäremme. Mutta kait se pitää vain tajuta, että ei ole meidän. On vain minun tyttäreni. Ja hän pärjää hyvin ilman isääkin!!!"

Ehkä en enää sinäänsä "itke" isättömyyden takia. Vaan ainakin myös sen takia, että tietty "kupla" poksahti myös minulla. Hänen istuttama kuva hänestä itsestään särkyi. Tuntuu pahalta, että kaikki se, mitä luulin todeksi, olikin pelkkää satua. Pelkkää harhaa. Vuosien ajan minua oli vedätetty täysin! ..Ehkä sekin painaa mieltä. Ja sen takia on vaikea jatkaa eteenpäin. On vaikea hyväksyä. Vaikka kuitenkin olen hyväksynyt asiat. Mutta..ehkä se, kun en pysty täysin ymmärtämään häntä. Ja tämä minun hemmetin "haluan ymmärtää"-luonteeni ei päästä minua helpolla tässä. Vaan jättää minut miettimään ja pähkäilemään. Rrrrraivostuttavaa! 

Ehkä olenkin vain itselleni niin vihainen, että en sen takia pysty päästämään tuskasta irti. Miksi sitä ei voi olla kiltimpi itselleen? Yritän ymmärtää ja kohdella muita hyvin. Mutta miksi en toteuta sitä itseeni? 

Tiedän kokemuksestani, että tulen selviytymään. Tulen oppimaan elämään isättömyyden-tuskan kanssa. Tulen kertomaan tyttärelleen isästään kaikki hyvät asiat. Tulen kertomaan esim. jos jokin tyttäreni ilme tulee muistuttamaan hänen isästään. Tulen kertomaan hänen isästään arkipäivän askareissa..jos jotain tulee sillä herkellä mieleen. Isä tulee olemaan aihe, josta voimme puhua..koska vain. 

Tyttäreni ei tule olemaan isättömyyden kanssa yksin. Hänellä on isoveljensä tukena ja turvana. He tulevat ymmärtämään toisiaan. Ainakin toivon niin. Heillä kummallakaan ei ole isiä elämässään.

Mutta veljen sanoin: "Mä oon tähänkin asti pärjänny ilman isää, kyllä mä tuun pärjää jatkossakin".

Esikoista tosin lohduttaa, että hänen isänsä sentään vietti aikaa hänen kanssaan, kun hän oli pieni. Vaikkei se aika olekaan enää muistissa, niin kovin tärkeää se tuntuu olevan.

Perjantaina hän pohti sitä, tulisiko hän koskaan näkemään isäänsä. Kysyin haluaisiko hän nähdä. Siihen hän ei osannut vastata. Itsekään en tiedä, tulevatko he koskaan näkemään. Ehkä. En tiedä. Onhan poikani, hänen isänsä ainut poika. Hän ei tule enää saamaan lapsia. Joten toivoisin hänen arvostavan sitä, että hänellä on oma poika. Ja tiedän hänen ajattelevan poikaansa, mutta onko hänessä tarpeeksi miestä näkemään lastansa monen monen vuoden tauon jälkeen??? Sillä mitä kauemmin aikaa anta mennä, niin sitä vaikeampaa se on!!! Nytkin on jo mennyt turhan kauan aikaa!!!

Välillä minun tekisi mieli antaa tyttäreni suvun olla. Unohtaa heidät kokonaan! Mutta sitten taas pieni ääni sisälläni kuiskaa, ettei ole kyse minusta, vaan tyttärestäni. Olen saanut jo "jalkani oven rakoon". On minun tehtäväni yrittää edes pitää sitä raossa, niin kauan aikaa, kun saan. Niin kauan aikaa, kun tyttäreni päättää sen perheen kohtalon. Se, että en auo heille päätäni (ei kylläkään ole minun tapaistani) tai kostaisi pahaa oloani heille, se ei hyödytä ketään. Se, että itse pidän pääni kylmänä ja olen oma itseni. Olen rauhallinen, pidän yhteyttä, kerron kuulemisia, laittelen kuvia. Pistän hyvän kierämään..katsotaan mitä se tuo aikanaan. Onko tämä turhaa työtä vai saanko tyttärelleni tulevaisuudessa edes jonkinlaisen sukuyhteyden. Tässä asiassa on ehkä hyvä antaa omien olojen olla toissijaiset. Ja olla tässä, niin kauan aikaa, kun tyttäreni asiat kiinnostaa. Sillä, kun olen itse kiltti, niin heillä ei ole mitään syytä lähteä pois (on tässäkin ajatusta, huh huh! Huomaa, että jokin minun sisäinen lapsi puhuu tässä asiassa). Ja jos he lähtevät, niin he ovat niitä, jotka tuntevat lähtemisestä syyllisyyttä..koska ovat syyllisiä tuolloin.

Teenkö väärin?

Ajattelenko asiat ihan perseelleen??

En ole kuitenkaan matelemassa tässä kenenkään jaloissa. Mutta jos laittelen tietoja tyttärestäni kuvien ja videoitten kera. Voiko se saada jonkinlaista kiintymystä? Heh, oli miten oli. Ainakin olen yrittänyt. Voinpa sanoa tehneeni kaiken. Pystyvätkö he sanoa samaa? Ei.

Kiitos heille kuitenkin, että he edes yrittävät.

En kuitenkaan lähde heitä syyllistämään yhtään enempää. He tietävät, että voisivat parempaankin pystyä, mutta he ovat tehneet valinnan. Joten eläköön siinä. Tyttäreni isä on se, joka on saanut hänen perheensä näinkin vaikeaan tilanteeseen. Joten hän kantakoon vahvimman syyllisyyden tunteen. Ja kyllä, hän on ihminen jolla on tunteet, vaikka tunnekylmyyden hänessä huomasinkin. Mies ei ole täysin kylmä. Tiedän, että hän on sairastanut masennuksen..eli se tietty herkkyys löytyy hänestä. Hän on ylisuoriutuja. Tietyntyylinen suorittajaluonne, nekin kertovat paljon. Tiedän, ettei tämä asia ole niin helppo hänelle, kuin antaa ymmärtää. Sen takia tunnekylmyys.. Hän ei halua ajatella, että tämä on totta. Tietynlainen prosessi on käynnissä. Se, että tulisiko hän tyttärensä elämään koskaan..siihen en kuitenkaan usko. Hän on tottunut juoksemaan elämässään karkuun ikäviä asioita. Tekemään paljon asioita, pitämättä taukoa. Mutta se on myös hänen valintansa. Elämä on valintoja täynnä. Ketään ei voi pakottaa olemaan isä. Eläköön niin. 

Nautinko isän ahdistuksesta. Jos haluan olla täysin rehellinen. Nautin. Ja vain sen takia, koska tiedän millaista tuskaa hän tulee aiheuttamaan omalle tyttärelleen. Joten isän kuuluukin tuntea siitä paskaa oloa. Tekeekö tämä minusta pahan ihmisen? Ei. Olisi tekopyhää sanoa, ettei tämä asia kuohuttaisi minua. Vaikka "nautinkin" isän pahasta olosta, niin en missään nimessä halua isälle huonoa elämää. Toivon hänelle vain enemmän viisautta, empatiaa ja voimia kohdata elämän tuomat asiat. Toivon hänelle henkistä kasvua..onhan hän jo 34-vuotias. Elämässä täytyy oppia ottamaan vastuu teoistaan :)

Huouh, minä niin toivoisin KAIKILLE ihmisille tutustumismatkaa itseensä!! Mahdollisuutta siihen! Se on niin mielenkiintoinen matka. Terapia. Vielä olen itsekin sillä tutustumismatkalla..se kestääkin koko elämän ajan.. Valmis sitä ei ole koskaan ja se tässä onkin upeaa. Nyt joudun selviytymään yksin. Mutta kolmen vuoden terapia sai hyvän alun taipaleelleni..menneisyyden solmut sai avattua ja tarkasteltua niitä..se ei enää määrittele minua. Se on vain osa minun kasvua minuksi.

Täydellinen en ole, ja olen tehnyt paljon virheitä..tulen niitä jatkossakin tekemään. Joten en tässä nosta itseäni mihinkään jalustalle :)

Pienin askelin eteenpäin. Vielä jonakin päivänä huomaan, ettei tyttäreni isättömyys enää satu. Tuo isä tulee olemaan tuulahdus menneisyyttä. Tärkeä osa kuitenkin elämässäni. Hänen takiaan minulla on tytär. Sain mahdollisuuden nähdä uuden elämän, sain mahdolisuuden auttaa tuota uutta elämää kasvamaan ja oppia elämään..saamaan oman itsenäisen elämän. Se vasta onkin kaunista. Haastavaa ihan varmasti, mutta myös niin antoisaa :)

Tytär 5kk (+2vko)