Katson vieressäni nukkuvaa tyttöä. Hänen rintakehänsä nousee ja laskee koko ajan, sen näkeminen rauhoittaa. Kuinka kaunis ja niin ihana voikaan olla lapsi, kun hän nukkuu. Samaa voin ajatella silloinkin, kun hän on hereillä. Tunnen kiitollisuutta saadessani hänet elämäämme. Vaikka alku olikin henkisesti raskas, olen onnellinen, että ryhdyin tähän ja kaikki meni hyvin. Uusi elämä sai mahdollisuuden. Elämä on lahja. Elämä on niin kaunis.

Tänään sain ystävältäni viestin aamulla, jossa pyysi minua soittamaan, kun pystyisin. Soitin joitakin tunteja myöhemmin, kun näin viestin. En olisi koskaan kuulevani hänen ensimmäisiä sanojaan. "Sydämensykkeitä ei enää kuulunut, oon nyt sairaalassa". Mieleni yritti järkeillä, että sairaalassa katsoisivat tarkemmin raskaana olevan ystäväni vauvan vointia ultralla. Mutta lopulta, kun kuuntelin enemmän ystäväni sanoja, ymmärsin, ettei mitään ollut enää tehtävissä. Pieni sydän oli väsynyt, eikä ollut enää jaksanut jatkaa sykkimistään.

Kuulin hänen puheittensa välistä niiskutusta. Mietin mielessäni mitä minun pitäisi sanoa..eipä varmaan tällaisissa tilanteissa olekaan niitä oikeita sanoja..sain soperrettua, että olen hänen tukenaan tässä. Puhelun jälkeen ajatukseni palasivat monta kertaa ystäväni tilanteeseen. Hän on nyt valtavassa kriisissä. Hän on shokissa ja kestää aikansa, kun hän todella tajuaa tilanteensa..ja siitä toipuminen. 

Hän moneen kertaan toisti, ettei ajatellut, että näin kävisi, olihan rv12 mennyt jo ja ihan kohta olisi ollut rakenneultra. Kyllähän näitä tietää tapahtuvan, mutta uskoisiko omalle kohdalle tapahtuvan? Pelkäähän sitä, mutta ei kuitenkaan uskousko sen kokemiseen.

Hänellä on nyt edessä synnyttäminen. Sen kun pitäisi olla tapahtuma, jolloin saisi pienokaisen syliinsä tuhisemaan, saisi päästä tutustumaan uuteen elämään. Tällä kertaa, hänen syliinsä ei tule pientä tuhisijaa, hän ei pääse tutustumaan uuteen elämään. Hänelle jää tyhjä syli. Niin surullista.

En osaa itsekään oikein ajatella asiaa vielä, sen todellisuutta. Välillä muistan asian..se vähän kauhistuttaa ja muistuttaa, kuinka elämää ei pitäisi ottaa niin itsestäänselvästi. Ystäväni on kokenut menetyksen. Hänen nämä todellisuuteen "heräämiset" on miljoona kertaa tuskaisemmat :( 

Kunpa osaisin auttaa häntä. Tällä hetkellä en voi muuta, kuin kuunnella. 

Tätä kirjoittaessani, en oikein saa vielä tunteista kiinni. Ne ovat taka-alalla, mutta tunnistan niiden läsnäolon vaikka piilossa ovatkin. Tytön olen vetänyt jo ihan kiinni minua. Olen silitellyt hänen poskiaan ja otsaansa välillä. Katsellut hänen untansa. Ja miettinyt kuinka rakas ja tärkeä tuo pieni ihminen onkaan minulle. Olen niin onnellinen ja kiitollinen, että raskausaika meni hyvin. Ja hän on nyt täällä. Hän on tässä, vierelläni.

Minulla on kolme lasta. Olen heistä kaikista kiitollinen ja onnellinen. Vaikka välillä räyhään ja mesoan joka asiasta väsymyksen takia, niin en vaihtaisi päivääkään elämästäni. Saan mennä heidän kanssaan samaa matkaa tässä elämässä. Yhdessä. 

Tytär 4kk (1vko+6pv)