Olen ollut tämän viikon kovin itkuinen ja ahdistunut. Olen yrittänyt huomioida poikia ja olla tytön kanssa. Samaan aikaan olen yrittänyt elää huonon olon kanssa. Välillä tuntuu, etten jaksa välittää vanhemmista lapsistani, vaikka kuitenkin tiedän rakastavani heitä todella paljon. Olen vain henkisesti niin väsynyt!

Välillä tuntuu, että olisi helpompi olla vain tytön kanssa kahdestaan (Pelkkä isompien lapsien halaaminenkin on niin vaikeaa :( Heitä kyllä päivittäin halaan, mutta kaikki tuntuu niin vaikealta). Ei olisi niitä iänikuisia riitpoja, tappeluita, huutoa ja rääkymistä..

Miksi pitää aina riehua?

Ja miksi en kestä sitä? Mitä vikaa minun ajattelutavassa on, kun en siedä veljesten nahistelua?

Mikä on normaalia nahistelua? Mikä oireilee jo jostain vakavammasta?

MLL:n mukaan nyt kaikki väkivaltainen on epänormaalia (lueskellut joskus näitä) ja sit taas kun miehet nähneet poikien nahistelua..ovat he vain naurahtaneet, kuinka tuttua se onkaan. Oman veljen kanssa käydyt tappelut muistuvat mieleen.

Tällä väkivaltaisella tappelulla tarkoitan, kun poikien leikit alkavat mennä yli hilseen ja lopulta jompikumpi tai kummatkin lämäsevät toista niin, että sattuu. Itkua ja huutoa. Ja kyllähän näissä tilanteissa asiat selvitetään. Mutta tämä on niin rankkaa henkisesti. Itsellä kun ei ole kokemusta tällaisesta ollessani perheen ainoa lapsi kauan aikaa. Niin en tiedä aina kuinka näihin reagoisi, saati jaksaisi.

Olen vielä herkillä hormonaalisestikin, otan kaikki niin raskaasti. Tytön isän yhteydenotto sai selkeästi maailmani järkähtämään. En ymmärrä miksi ihmisen pitää olla niin idiootti, että laittaa vikiseviä viestejä minulle ja kun on itse sanonut asiansa, niin laittaa minut takaisin estolistalle. Kypsää? Ei todellakaan!!! Se loukkaa todella syvästi. Miksi hän saa aukoa päätään minulle, mutta itse ei ole valmis vastaanottamaan mitään? Vaan estää minut, etten vahingossakaan saa laitettua hänelle mitään takaisin. 

Sain purettua eilen yhdelle miespuoliselle kaverilleni tästä asiasta, oli jotenkin ihana, kun hän kuunteli ja kannusti minua eteenpäin. Ja tiedänkin, että selviämme tästä..mutta tiedän myös sen, että tarvitsen aikaa. Tuo irti päästäminen on lähellä..ennen sitä vain on tunnettava vahvasti. Silloin tietää, että on aika päästää irti, kun on käsitellyt ja surrut asian läpi. Raskausajan käsittely ei riitä (silloin sen vasta aloittaa). Vasta vauvan syntymän jälkeen asiat realisoituvat ja pystyy sen lopullisen irroittamisen tekemään. Näin ainakin itse koen tämän. Ja olenhan jo kaksi isättömyyttä kokenutkin..

Tosin keskimmäisen isä soitti pojalleen tällä viikolla. Juttelimme vielä puhelimessa yhdessäkin, ja isä kyseli, voisiko poika jo kohta puolia alkaa kulkemaan yksin hänen luokseen. Että he näkisivät useammin. Ohoo, olin positiivisesti yllättynyt. Hän siis haluaa nähdä poikaansa enemmän. Tietenkin, mutta ei ihan vielä yksin niin monta tuntia. Kyse kuitenkaan ei ole mistään muutamasta tunnista yksin bussissa, vaan pidemmästä ajasta..niin mieluiten odottaisin vielä vuoden. En kiusatakseni isä-poika suhteen kehittymistä, vaan ihan lapseni tuntien..ja hänen takaakseni lapselleni edes jonkinlaisen turvallisuuden matkalle..ikä, sitä kun tulee lisää (edes se vuosi). Niin se on jo paljon :)

Yksi lapsistani on saanut isän takaisin elämäänsä. Ehkä tämän isättömän tytön kuului syntyä tällaiseen tilanteeseen (rankkaahan näin on sanoa). Esikoisen ei tarvitse kokea jäävänsä yksin isättömyyden kanssa. Hän ei ole perheen musta lammas (tätä itse koin ollessani lapsi, tosin en isättömyyden takia). Antaisiko tämä voimaa kuitenkin meidän perheeseen? Sillä tuo voima ja vahvuus täytyy ottaa kaikesta, niistä ikävimmistäkin asioista.

Vaikka nyt perheessämme on rankkaa henkisesti ja tuntuu, että perhedynamiikkamme välillä rakoilee. Tuntuu, ettemme ole onnellisia. Itse en ainakaan ole. Vaikka olenkin niin lumoutunut tyttöön..mutta ehkä se vain kuuluu lumoutua omaan vauvaansa. Tällöin saa hoidettua uuden jälkeläisensä, pitämään elossa (alkukantainen geeneissämme oleva suvunjatkamis"prosessi"/elossapitämis"prosessi"), vaikka muu elämä rakoilisi. 

Minua on nyt vain pikkaisen alkanut mietityttämään..keskimmäsen syntymän jälkeenhän romahdin.. Ja vanhasta paperisesta päiväkirjasta lukiessa huomaa, kuinka olotilani alkoi vajota vajoamistaan pojan oltua juuri 2kk:n ikäinen. Vielä en siis ole selvillä vesillä.. Vaikka kuinka yritän pitää pääni pinnalla, niin mitä jos vajoan? Tiedän kyllä mitä pitäisi tehdä. Ja hakisinkin apua. Mutta se, että uudelleen kävisi niin. Se olisi kauheaa, enkö tämänkään lapsen vauva-aikaa muistaisi jälkeenpäin? Se olisi surullista.

Se on surullista. En muista keskimmäisen vauva-ajasta mitään. Henkisesti rankka ajanjakso, joka pitäisi olla kuitenkin se maailman onnellisin ihanine ja söpöine muistoineen. Onhan tuo aika, ihmislapsen ensimmäinen vuosi tärkeine virstanpylväineen. Vauva olikin aivan ihana, rauhallinen, mutta muistoja tuosta ajasta ei ole. Pidinkö sylissä lapsiani tuolloin? Pidinkö edes tarpeeksi? En edes sitä muista.

Jos kuitenkin minusta tämä kaikki on kiinni, niin teen kaikkeni, että saan itseni ja perheeni taas vahvaksi. Näitä notkahduksia voi tulla..tuleekin. Mutta niistä on vain ammennettava voima jostain ja jatkettava eteenpäin. Ei ole muuta mahdollisuutta.

Lastenvalvojakin soitti ja isä oli käynyt hänen puheillaan. Vaati dna-testejä ja olenkin ollut aina sitä mieltä, että kaikilta pitäisi ottaa dna-testit, niin ei tulisi koskaan jälkeen päin narinoita, että olisiko lapsi oikeasti kenenkin. Erotilanteissa kun kuullut/nähnyt tällaisia epäilyjä.

Vaikka olenkin samaan aikaan helpottunut, että dna-testit otetaan niin en voi pelolleni mitään. Mitä jos tuo isä ei otatakaan itseltään sitä testiä vaan pistää kaverinsa asialle? Tiedän, että henkkarit pitää näyttää ja ja..mutta kuinka tarkkaa se onkaan? Voivatko testinottajat olla 100%:n tarkkoja, että se mies, jolta testi otetaan, niin on passin kuvassa oleva henkilö? Huouh, ja tällaisen takia sitten ahdistellaan. Huh! Huomaa, että käyn ylikierroksilla. Haluan vain tämän olevan nopeasti ohi. Isä selvitetään ja paperit hoidetaan. Isä katoaa (tätä en tietenkään halua, mutta sen kanssa on opittava nyt viimeistään elämään) ja me pääsemme jatkamaan elämää. Eikä tarvitse enää näin vahvasti miettiä asioita. Voimme isättömydestä ammentaa voimaa (niinkin voi tehdä, kaikki on asenteesta kiinni!). 

Tytär 2kk (+1vko ja 3pv)