Olen jo monta kertaa kirjoittanut täällä kuulumisia..mutta jokaisella kerralla, kun olen saanut olojani purettua. En olekaan painanut julkaise-nappia, vaan vain tallentanut tekstin ja kirjautunut ulos. Liian raskasta luettavaa päivänvaloon? Tai pikemminkin liian arkoja asioita..asioita, mitkä on herkkiä minulle. Liiankin.

Tänään..nyt minun on kuitenkin tultava kirjoittamaan ja oikeastikin julkaista. 

Tänään keskimmäisellä lapsellani on syntymäpäivä. Juhlat ehdimme jo juhlia pari viikkoa sitten sukulaisten kanssa. Kaverisynttärit on vielä tulossa myöhemmin.

Laitoin jo eilen illalla poikani isälle viestiä ja muistutin, että hänen pojallaan olisi tänään synttärit. Toiveena, että olisi vaikka soittanut pojalleen ja toivottanut hyvää synttäriä. Sitä kun ei ole koskaan tehnyt. Tämä päivä tuli. Eikä isästä kuulunut mitään. Ei yhtään mitään!

Suoraan sanottuna olen loukkaantunut. Meidän pojalla oli isot synttärit. Tai niinhän pyöreistä sanotaan, joten olisin odottanut edes sitä viestiä. Mutta ei mitään. Täysi hiljaisuus. 

Olen niin hämilläni. Niin loukkaantunut. Odotin, toivoin kuitenkin. Mutta ei mitään. Olen pettynyt. 

Kerroin viestissä kaverilleni asiasta. Hän tietää poikani isän ja näkee heidän elämäntyyliään aika läheltäkin. Hetken päästä kaverini soitti minulle ja kertoi aika painaviakin syytöksiä poikani isää kohtaan. Hän oli jo jonkun aikaa epäillyt asiaa ja viestini jälkeen oli alkanut kaivelemaan vähän enemmän..

Mutta ne syytökset selittäisi asioita aika paljonkin. En haluaisi uskoa niihin, mutta käytös on pahentunut meitä kohtaan suuresti. Heidän perheen elämäntilanne on kovasti kohentunut (rahaa ja sitä tavaraa yms on enemmän, kun perus työläisillä voi edes olla), vaikka tuo mies työskentelee työttömyystuella (tms.työkkärin raha) ja vaimo on kauneusalanyrittäjä. He elävät kovin kallista ja näyttävää elämää. Minä olen saanut isältä pari kuukautta 40€/kk:ssa elatusapua. Muutoin en ole saanut mitään. Ja se on ihan ok, lapset ei ole rahan takia tänne tehty. Ja he saavat elää juuri sellaista elämää kuin itse haluavat. Sama se. Se ei ole pointtini, vaan se kuinka tuo kallis elämä kustannetaan. Laillisesti ei ainakaan.

On raskauttavia todisteita (itsekin ne näin) siitä, että poikani isä on mahdollisesti palannut laittomiin hommiin..Kovasti on alkanut pyörimään kunnon pirinistejen kanssa. Liikkuu kuulemma moottoripyöräjengissä.. joskus aikoinaan ennen kuin aloin odottamaan poikaamme, sanoi silloin, ettei halua siihen maailmaan. 

Onko heidän materiaali-onnensa tämän arvoista??? Helppoa rahaa. Mutta kuinka riskeerata koko elämä vain sen materiaalin ja sen kaiken loisteen takia??? En ymmärrä!!!

Käyttääkö hän huumeita taas?

Senkä takia tämä täysi hiljaisuus poikaansa kohtaan?

Senkö takia nyt viime kesä meni niin kireissä tunnelmissa isän kanssa?

En tiedä mitä ajatella.. Kaikki on tosiaan niin sekaisin, kun vasta äsken kaikesta kuulin. Ja kyllä, todella raskas syytös miestä kohtaan.

Kävin katsomassa miehen profiilia. Katsoin hänen kuviaan. Sen valtavan tatuointi määrän ja viileiden ilmeiden takana näen vieläkin sen nuoren miehen, johon joskus hyvin kauan aikaa sitten rakastuin. Miehen, joka sekoili paljon elämässään silloinkin. Mutta joka oli rakastava hänen läheisiään kohtaan. Olin vasta 16-vuotias, kun tapasin hänet. Hän oli täyttämässä 24 vuotta. Mies omasi suojelija-luonteen, mikä taas vetosi minuun. Olen aina janonut suojelijaa. Näen pojassamme tuon saman suojelija-luonteen. Se on niin vahvana hänessä. Jo 2-vuotiaana oli hyökkäämässä päiväkodissa kahden isomman pojan kimppuun, jotka kiusasivat hänen isoveljeään. Nykyäänkin kävellessämme ulkona, jos kävelen liian lähellä autotietä ja näkee auton tulevan tavallista lähempänä kävelytietä, on heti varoittamassa ja viittomassa minut pois "vaarasta". 

Katsoin miehen kuvia ja tunsin pistoksen sydämessäni. Surun. Olen aina halunnut hänelle pelkkää hyvää. Olen joskus aikaisemmin rakastanut häntä, enää en rakasta häntä. Mutta hän on aina tärkeä osa elämäämme. Näen sen herkän sielun..sielun, jota on satutettu niin paljon. Tiedän hänen menneisyyden, tiedän, kuinka hukassa hän on ollut. Hän on päässyt ylös siitä. Tunnen surua jos väitökset pitävät paikkansa..

MIksi hän olisi mennyt sille tielle elämässä takaisin? Rahaongelmat...kyllä, mutta ei siihen maailmaan kuulu siltikään palata, josta on jo kertaalleen päässyt pois. Olen tyrmistynyt.

Miehellä on kuitenkin niin paljon mitä menettää. Se ei olisi sen arvoista.

Mies on vaan niin kylmäksi muuttunut. 

Mutta se tosi asia ainakin on se, ettei tuosta miehestä ole poikani isäksi. Kaikista eniten surettaa oman lapseni tuska. Kysyihän tuo meidän poika vähän aikaa sitten minulta ruokapöydässä: "Ooks mä niiin...idiootti, kun isä ei halua nähä mua?"

En voi muuta kuin yrittää itse jaksaa ja näyttää lapsilleni, että olemme arvokkaita ja tärkeitä <3 Ihan sama onko isä läsnä elämässämme, se ei kerro meidän arvosta mitään! Me pärjäämme. 

Tytär 2v (hyvin piaan 2,5v)