Hei, siitä on aikaa. Todella paljon aikaa, kun olen viimeksi kirjoittanut tänne. Päätin jo melkein kolme vuotta sitten, että nyt saa kirjoitukset jäädä kirjoittamatta. Koin tuolloin olleeni valmis elämään ilman elämämme jakamista. Ja se olikin oikea päätös. Mutta tänään koin todella vahvan tunteen, että minun on päästävä kirjoittamaan. Kaikki on ihan hyvin..

Elämä on mennyt eteenpäin, lapset ovat kasvaneet ja itsekin siinä mukana. Takana on aika rankka vuosi. Työnteko, koulu ja lapset. Kahden teini-ikä ja kolmas valmistautuu eskariin. Ei mikään kaikista parhain kombo. Ja kyllä, pääsin vihdoin opiskelemaan alaa, jota olen halunnut. Opiskelu on ollut mielenkiintoista ja aika rankkaakin. Aika, sitä ei ole koskaan liikaa. 

Olin äsken kirjoittamassa paljon perheestämme, mutta lukiessani sitä, huomasin, kuinka sillisalaattia teksti oli. Olisin halunnut kertoa kaiken, mutta ei kaikki mahdu yhteen ja samaan tekstiin, vaikka kuinka haluaisi. Kolme vuotta on pitkä aika tapahtumille. Joten jaan kirjoitukset eri päiville. Ehkä. Ehkä tärkein on nyt kirjoittaa, siitä mikä on mielenpäällä. 

Kolme vuotta. Se on pitkä aika, paljon ehti tapahtua sinä aikana. Minun lapsistani keskimmäinen on silti ainut, joka näki isäänsä. Ei kauheasti, mutta sen mitä isä pystyi. Huumeet tosiaan astui taas kuvioihin yli kolme vuotta sitten. Ehdin siis paljon jo miettimään erilaisia skenaarioita, mitä voisi käydä. Ja niin koitti päivä, jolloin sain sen puhelinsoiton. Olin juuri pääsemässä töistä, kiire ehtiä kotiin, että ehtisin hakea tavarat sieltä ja mennä kuhertelemaan uuden tuttavuuteni kanssa. Ihana lapsivapaa taattu. En ehtinyt vastaamaan puheluun, mutta heti kun pääsin työpisteeltäni lähtemään, soitin takaisin. Kuulin puhelimen toisessa päässä kovin vakavan ja väsyneen äänen. Jotenkin siinä vaiheessa jollain tavalla tiesin jo, mutta ne sanat "Jxxxx on kuollut" pysäytti täysin. En pystynyt hetkeen liikkumaan, pysähdyin täysin. Kun tieto tunkeutui lopulta aivoihini asti, tunsin kuinka silmäni kostuivat täysin. Aloin itkemään vuolaasti. Kuuntelin mitä puhelimen päässä kerrottiin. Kuoleman syytä ei poliisit ollut kertonut, vain sen, että poikani isä oli löydetty kuolleena. 

Itkin ja puhuin puhelimessa koko matkan, kun menin kotiin. Laitoin viestiä myös tapailu-miehelleni. Hän tuli hakemaan minut. Viikonloppu meni hänen kanssaan. Vietimme aikaa yhdessä, välillä itkeskelin itsekseni, olin kyllä näky, kun silmät turpeena koko viikonlopun ajan. Hän silti kesti minun suruni, vaikka sanoi, ettei tiedä mitä tehdä. Minulle riitti, että hän oli siinä paikalla, eikä lähtenyt pois sillä hetkellä.

Sain kerrottua pojalleni isänsä kuolemasta vasta maanantaina. Näytin hänelle valokuvat, joita minulla sattui itsellä olemaan, vain kolme kappaletta, joissa poikani oli isänsä kanssa. Huouh, olen ollut niin surkea aina ottamaan valokuvia. Vasta näissä tilanteissa niiden kuvien merkityksen huomaa. Poikani itki ja ensimmäiset sanat olivat: "Mä en näe sitä enää ikinä..". Hetken päästä hän ei enää kyennyt katsomaan isänsä kuvia, vaan linnottautui omaan huoneeseensa. Menin hänen luokse vielä halailemaan ja kerroin, että selviydymme tästä yhdessä. Sanoin myös, ettei olisi hyvä olla yksin. Jätin oven auki, hän antoi sen olla auki.

Varmaan joku kolme tuntia tuosta hetkestä, poikani istui jo junassa. Hän sai mahdollisuuden vielä päästä katsomaan isäänsä. Tai sitä kuorta, jossa hänen isänsä oli elänyt. Koin tuon reissun olevan pojalle todella tärkeä, sillä ehkä nyt oli oikea aika päästä tuon puolen suvun luokse yhdessä käsittelemään poismenoa. 

Seuraavana päivänä sain pojaltani viestin: "Miks sä et kertonut, että se hirtti ittesä".

En tiennyt sitä, vasta poikani viestistä sain tietää, millä tavalla hänen isänsä oli kuollut. Tieto kuolintavasta järkytti vielä lisää itseäni. Jo se, että hän oli kuollut, mutta se tapa, jolla hän kuoli, on musertavaa. Olisin halunnut auttaa, häntä olisi voitu auttaa!!! Apua oli tarjottu, mutta hän ei enää nähnyt muuta ratkaisua, kuin päättää elämänsä. Niin surullista.

Olen tämän 1,5 kuukauden ajan nyt käsitellyt itsekin tätä asiaa. Ja huomasin, kuinka ensimmäisten viikkojen aikana hoin vain itselleni, että "Jxxxx on kuollut". Välillä raahasin läppärin työpaikalleni ja yritin tehdä koulujuttuja siinä samalla. Yhtenä päivänä sain opettajalta kommentin palauttamaani työhön, jossa olin kritisoinut mielenterveys- ja päihdehoitojen hoitamista, kuinka sitä ei kyetä vielä tänäkään päivänä hoitamaan yhdessä. Tämän työn olin lähettänyt ennen poikani isän kuolemaa. Opettajan vastaus. "Muutosta päihde- ja mielnterveyshoidossa on todellakin tapahtunut, mutta maailma ei ole vielä valmis tältäkään osin". Tämän luettuani, purskahdin vain itkuun ja totesin mielessäni, että "juu, se on nyt huomattu". 

Se, kuinka paljon ja millä mittasuhteilla ja millä tavalla olen tuota poismenoa käsitellyt on todella laaja. Alku viikkoina huomasin, kuinka mielestäni putkahti kaikenmaailman muistoja hänestä. Yhtäkkiä muistin tuon miehen, ajalta, jolloin olimme yhdessä, Sen, kuinka rakastuin häneen, ja kuinka hän hymyili, nauroi. Mieleni teki kauheasti töitä etsien mieleni sopukoista kaikki mahdolliset muistot. Muistot, kuinka tapasin miehen ollessani vasta 16-vuotias. Ajan saatossa tuli myös huonotkin muistot mieleen, ei niin vahvasti. Koska olin jo ehtinyt käsitellä ja antaa hänelle anteeksi. Vaikka hän ei ollut pojallemme hyvä isä, niin hän silti oli isä. Ihminen. Arvokas. Elämisen arvoinen. 

Olin kiitollinen siitä, että olimme viime vuoden lopussa hoitanut kaikki asiat kuntoon yhdessä. Me pystyimme puhumaan ja hoitamaan poikaamme liittyvät asiat yhdessä. Oli jopa todella mukava jutella hänen kanssaan. Samoin, kun hän oli menossa joulu-tammikuun vaihteessa katkolle, hän tarvitsi poikamme tiedot, hän soitti minulle. Se oli hänen viimeinen puhelunsa minulle. Muistan, kun kyselin kuulumisia siinä. Oli jotenkin jo silloin todella huojentavaa, että pystyimme olemaan sovussa. Minulla oli toivo, että nyt hän pääsisi jaloilleen ja kaikki taas paranisi. 

Nyt tiedostan, että hän on tosiaan poissa. Mutta koen, että vieläkin käsittelen asiaa. Kuinka tämä voikaan kestää näin kauan? En ymmärrä. Ehkä yritän tätä käsitellä niin paljon, kuin vain on mahdollista, että olisin valmis. Valmis, siihen, kun poikani alkaa itse käsittelemään asiaa. Alku aikana, kun hän tuli viikon reissustaan, poika oli todella rauhallinen, ei kiukutellut. Oli vain. Ajattelin, että tästä see suruprosessi lähtee, mutta tuntuu, kuin hän ei vieläkään sitä oikein ole tehnyt. Mitään ei ole tapahtunut. Hän ei suostu menemään juttelemaan minnekään. Kuulemma ei ole hänen juittunsa. Se on vapaaehtoista, joten en voi pakottaakaan. 

Ajan kanssa, antaa ajan vain mennä. Huomaan kuitenkin olevani koko ajan valppaana. Kuulostelen. Tarkkailen. En pysty olemaan täysin rentona. Vaikka ulospäin, siltä näyttääkin. 

Hautajaisissa olimme koko perhe. Ne olivat todella kauniisti järjestetty. Poikani isä ei tainnut nähdä ympärilleen, kuinka paljon ihmisiä jäi häntä suremaan. Olen "joutunut" jopa käsittelemään surua tuon miehen vaimon kauttakin. Voin vain kuvitella sen tuskan, jota hän kokee nyt. Pelkkä ajatuskin siitä, saa minut itkemään. Ja kaikki hänen viisi lastaan. Niin moni jäi ilman isää. Mutta siinä pahassa olossa, jossa hän on vellonut, hän ei nähnyt muuta poispääsyä. Voi, kuinka hän olisi nähnyt toivon pilkahduksen, eikä olisi tehnyt sitä. 

Mutta hän teki sen, ja hänen elämänsä täällä päättyi. Niinkin kylmästi sanottu, kuin elämä jatkuu. Se on totuus. Elämä, aika kulkee eteenpäin kovalla vauhdilla. Meidän on vain pysyttävä mukana, sillä se ei odota. Toivon koko sydämestäni, että tuolla miehellä on nyt hyvä olla, missä ikinä onkaan <3