Lauantai-iltana oksensin kaikki vedet pellolle, mitä sain vain juotua. Lopulta seisoin kylpyhuoneen peilin edessä täristen kylmyydestä, pahaolo puristi vatsaani ikävästi ja tiesin, että oksentaminen ei loppuisi. Sillä aina kun kyykistyin vessanpöntön tasalle, oli oksennus jo tulossa. Päätin mennä nukkumaan ja nieleskelin huonoa oloa. Heräilin yöllä pahaan oloon, mutta en jaksanut nousta ylös. Lopulta vessahätä pakotti minut nousemaan, mutta pääsin jatkamaan uniani. Lapsetkin heräsivät jossain vaiheessa, nuorimmainen lapseni tuli viereeni köllöttelemään. Otin hänet halaukseen ja pussasin poskelle, toivotin hyvää syntymäpäivää.

Lapset menivät katsomaan televisiota, itse makailin sängyssäni ja yritin saada unenpäästä kiinni, tunsin kuinka oksennus kuristi kurkkuani. Mietin mielessäni, kuinka minua vitutti tämä vitun paskaolo!!! En halua tätä!!! Miespuolinen kaverini laittoi viestiä, ettei päässytkään meidän kanssa viettämään päivää, koska oli vieläkin niin humalassa. "Onneksi en kertonut lapsille eilen, että hän olisi tulossa", mietin mielessäni. He olisivat pettyneet, koska tuo minun kaverini on heille todella tärkeä.

Lapset alkoivat tapella, kauheaa huutoa ja raivoa ja kohta toinen löi toista ja toinen räki ja raapi minkä kerkesi. Olin niin poikki, en jaksanut välittää. Pahaolo alkoi kasvaa voimakkaammasi, samoin vitutukseni yhtäjaksoisesta huutamisesta. Aloin meuhkaamaan makuuhuoneesta käsin, lopulta nousin ylös ja otin rikkinäisen läppärin luokseni (se kun nähtävästi oli riidan ongelma, yksi halusi katsoa viaplayn lastenohjelmia ja toinen taas tv:n tarjoamia ohjelmia). Riita kuitenkin jatkui ja kohta kaikki huusimme toisillemme (todella aikuismaista minultakin lähteä mukaan, todella kehittävää). Kyllä taas oli vuoden äiti olo! Ja vielä toisen syntymäpäivänä!

Lopuksi itkimme kaikki yhdessä ja selvittelimme pikkaisen riitaa. Syyllisyys kuitenkin jäi kytemään minun sisääni. Esikoisella kuitenkin oli karatekisat tälle päivälle, joten emme voineet jäädä märehtimään kotiin. Lapset lähtivät etukäteen ulos, sovimme, että tulen perässä. Kotiin jäädessä, tunsin kuinka tuska tunkeutui voimakkaana aaltona lävitseni. Kuinka epäonnistunut olin!!! Oli isänpäivä ja en voinut tarjota isän seuraa heille, kaiken lisäksi pilasin toisen synttäriaamun rääkymiselläni. Raskauteni nousi myös mieleeni, vitutus kasvoi lisää. "Miksi vitussa mä oon joutunut tällaiseen tilanteeseen??? Tässä ei oo mitään järkeä! Mä en halua olla raskaana!!!"

Itkin silmäni punaisiksi, sain kuitenkin parkumiseni loppumaan ja pääsin ulos kodista. Matkalla kisoihin itku oli herkässä, mieleni kertoi kuinka huono ihminen olin. Minkään arvoinen. Kävelin eteenpäin katsomatta sivuilleni ylittäessäni vilkkaita autoteitä, en jaksanut välittää. Salaa mielessäni, toivoin, että auto ajaisi päälleni. Jos se korjaisi tämän paskan tilanteeni? Tai saisin edes hetken levätä sairaalassa.

KIsapaikka lähestyi uhkaavasti, aloin ottaa tietoisesti suuresti happea keuhkoihini. Hengittelin syviä ja rauhallisia hengityksiä. Tiesin, että kehon/mielen saa huijattua rauhalliseksi. Kun hengityksen saa rauhalliseksi --> keho rahoittuu --> mieli rauhoittuu. Ja melko pian sain nuo pahat ajatukset pois kimpustani.

Kisatkin lopulta veivät minut mukanaan, vaikka aluksi tuntui niin surulliselta katsoa isiä lastensa kanssa ympärilläni. Lapseni voitti kultamitallin, se oli ihan huippua! :) Hän oli niin onnellinen voitosta, kisojen jälkeen vein lapset synttäri-kultamitalli lounaalle heidän valitsemaan paikkaan. Pizzeriaanhan se meidän tie vei, se kun niin luxuspaikka syödä, varsinkin kun sinne pääsee kerran vuodessa! :D 

Loppuilta menikin sisäleikkipuistossa. Illalla kotiin päästessämme kummatkin lapset olivat innoissaan päivästä ja oli ihana kuulla synttärisankariltakin, kuinka kiva päivä oli ollut. Lämmittihän se sydäntä, mutta tunsin kuitenkin kylmän piikin aamuisesta räyhäämisestä :(

Se, miksi räyhäsin aamulla niin kovasti "pienestä" asiasta..ei se ollut lapsieni tappeleminen. Raskauteni..pahaolo, joka tuntuu niin väärältä. En halua olla raskaana, en halua tuntea muistutusta raskaudesta. Se raivostuttaa, se väsyttää. En pysty olemaan se normaali äiti olojeni takia, se harmittaa. En valinnut tätä tilaa/tätä oloa, se ärsyttää, raivostuttaa! Kaverini, jonka olemassa olo saa lapseni säteilemään. Hän on ihana miehenmalli ollut, silloin kun on hyvä kausi meneillään. Jos jotain luvataan, tuntuu todella kurjalta, kun lupausta ei pidetä. Olihan minun lapsillani tärkeä päivä tänään, karatekisat, syntymäpäivät! Minua niin harmittaa, raivostuttaa tällainen ajattelemattomuus.

Myös tämä sunnuntai itsessään sai aikaan kauhean tunnekuohun, olihan isänpäivä ja se koskettaa perhettäni todella paljon. Syvältä, eritavalla kuin pitäisi. Se on päivä, jolloin esikoiseni kysyi minulta tänään.."Miksi meidän isät lähti?". Kysymys, jota en itsekään oikeastaan tiedä. Miksi lapsen elämästä täytyy lähteä? Onko se oikeastikin niin helppoa miehelle..isälle lähteä? Kysymys, joka sisälsi niin paljon tunnetta..

Olen tämän viikonlopun aikana kertonut esikoiselle taas hieman hänen isästään. Huomaan, että joka marraskuu tuo isän poissaolo hehkuu voimakkaana. Se, että lapsi saisi nähdä isäänsä edes se kerta vuoteen. Isällä olis ne kasvot, sekin olisi parempi, kuin tämä. Ei lapseni muista isäänsä, olihan hän vasta 1,5-vuotias, kun viimeksi isänsä näki. Tämä tuntuu niin epäreilulta lastani kohtaan :( Kuinka saan hänestä kasvatettua tarpeeksi ehjän aikuisen? Onnistuuko se? Koen tästä niin voimakasta tuskaa lapseni puolesta.

Nuorimmaisen isä sentään soitti tänään, pönkitti omaa isänä oloaan näin isänpäivänä. Lapseni kun ei halua hänelle itse soittaa, se ei vielä tunnu luontevalta, se on niin uutta. Isän täytyy tehdä paljon töitä saavuttaakseen lapsensa luottamuksen. Tämä soitteleminen on vasta niin tuore juttu (on ollut joskus 1,5 vuottakin taukoja isä-lapsisuhteessa). Mutta on sekin parempi, kuin tämä täysi hiljaisuus.

Ja edelleen tämä raskaus..kuinka tämän hyväksyminen voi olla näin vaikeata? Tällä hetkellä koen enemmän negatiivisia ajatuksia ja tuntemuksia tästä, kuin niitä positiivisia. En oikeastaan näe niitä lainkaan. Se tuntuu kauhealta, väärältä tätä otusta kohtaan. Tuntuu, kuin minulla olisi syöpä, joka aiheuttaa minulle nämä pahoinvoinnit..ja toisinaan, monesti toivonkin sitä. Tässä vaiheessa tuntuisi siltä, että oliis helpompi olla tilanteessa, jossa olisin vakavasti sairaana. Kuin olla raskaana yksin.

Ja kaiken tämän isänpäiväpaskan takana tunnen vahvasti yhden asian, joka on voimmakas. Kysymys, tuleeko koskaan kukaan hyväksymään minua ja perhettäni? Se, että edes yksi ihminen pystyisi hyväksymään meidät, minun valintani, minun elämäni osaksi hänen omaa elämään. Se auttaisi jopa lapsiani, heidän henkistä kasvuaan. Että heidän elämässään olisi edes jonkinlainen pysyvä mieshenkilö. Se riittäisi. Mutta se on niin paljon pyydetty. Ehkä ensin minun on hyväksyttävä tilanteemme, sen jälken voin "pyytää" muitten hyväksyntää :)