Kirjoitin todella pitkän sepustuksen tästä pääni sisäisestä kaaoksesta,,mutta yksi napinpainallus ja teksti oli poissa. Enää en koe niin vahvasti kirjoittamisen tarvetta asiasta...käsittelin asiani aika hyvin tuossa kadonneessa kirjoituksessa :D

Oloni on ollut todella kaaoottinen viikonlopun aikana. Olen joutunut miettimään tuota isättömyyttä kerta toisensa jälkeen. Se tuntuu pahalta, en olisi koskaan halunnut olla tällaisessa tilanteessa uudestaan. Tämä tuntuu niin väärältä. Olen tuntenut valtavaa raivoa, vihaa, surua!!! Minun on tehnyt mieli rikkoa tavaroita, kiljua ja raivota päättömästi.Olen vihainen. Niin itselleni, tilanteelle, kuin tuolle miehelle! Mikä mies hän edes on??? Kun jättää minut yksin tällaiseen tilanteeseen!!! Törkeää, vastuutonta!!! En ymmärrä!!! Hän pyysi moneen kertaan anteeksi minulta, että oli saanut minut tällaiseen tilaan, mutta sitten kuitenkin jättää minut yksin!!! 

Se, että valitsin pitäväni tämän lapsen, siihen vaikuttavat niin monet asiat. Ei se ole niin helppoa tällaiseen tilanteeseen tuoda lasta, mutta tuo lapsi on jo kehitteillä..ei abortti ole ehkäisykeino, ei edes se lopullinen. Vaikka olenkin tämän viikonlopun aikana toivonut mielessäni keskenmenoa. Se tuntuisi välillä pelastavan elämäni. Se tuntuisi helpommalta. Sillä välillä tuntuu, että elämäni on menossa väärään suuntaan, pilalle. Mutta kuinka paljon enemmän pilalle se voisikaan mennä enää??? :D

En ole koskaan halunnut tällaiseen tilanteeseen! Mietin menneisyyttäni ja sitä, kuinka helppoa oli esikoista odottaessa tajuta se, että olen yksinodottaja. Siihen aikaan, en pitänyt miehiä ihmisinä. he olivat tehneet minulle pelkkää pahaa, satuttaen niin henkisesti, kuin fyysisesti. Saaneet vain harmia osakseni, rikkoneet minua vain. En nähnyt tuolloin isän/miehen tärkeyttä.

Tietenkin jo raskausaika pakotti minut tuon isättömyyden prosessin käymään. Se oli pitkä! Luin lehtiä, kirjoja, netistä isättömyydestä. Tutustuin naisiin ja miehiin, jotka olivat isättömiä..tuolloin isättömiä ihmisiä kuhisi ympärilläni, tuntui, kuin minun olisi kuulunutkin saada selville enemmän asioita. Aloin tajuta enemmän..aloin ymmärtää enemmän omaa isääni, joka on myös isätön.

Esikoisen isä yritti olla isä, mutta ei se helppoa ollut. Ja lopulta kuihtui. Enkä tuolloin jaksanut isän perään enää alkaa huutelemaan. Odotin lasta miehelleni..oloni olivat niin kauheat, etten pystynyt energioitani kauheasti säästelemään, kun kaikki meni pienen esikoisen hoitamiseen.

Ymmärrystä tuosta kahden kuukauden kauheista krapula-oloista aamusta-iltaan ei mennyt tuolle minun miehelleni oikein kaaliin. Mietinkin, kuinka hän sai luvan oikeina krapulapäivinä maata vain sängyssä ja käydä oksentamassa, sen koko päivän. Aamusta-iltaan. Mutta kun itse olin samoissa oloissa (tosin raskaana) sen kaksi kuukautta..unet tosin sai jäädä, koska hoidettavanani oli 1,5-vuotias vauhtiviikari. Kuinka olisinkaan saanut energiaa vielä hoitaa suhdetta? Mies vaati hellyyttä..mutta minusta ei ollut muuhun kuin oksentamaan.

Mies kyllästyi, riitelimme. Olin kuulemma hullu olojeni kanssa :D Mutkia tuli matkaan, hänen piti mennä istumaan puolenvuoden tuomio. Ei halunut sitä kuitenkaan vielä istua, olihan kesä kovaa vauhtia tulossa ja festarit alkamassa. Perusteli minulle sen, että halusi raskausajan olla kanssani, minä taas kauhistelin, että joutuisin yksin olemaan vauva-ajan.

Lopulta hänen ilkeät kommentisa..tai enemmänkin ymmärtämättömyytensä sai aikaan sen, että heitin pihalle vähäksi aikaa. Halusin hänen lähtevän vankilaan, että oliis mahdollisimman pian vauva-arjessa mukana. Mutta hän päätti toisin.

Hän hankki uuden naisen, jonka kanssa saada hellyyttää. Hän kun ei jaksanut odottaa sitä kahta kuukautta, josta varoitin etukäteen. Alkuraskauteni esikoisen kanssa oli vielä pahempi, joten osasin kertoa, ettei helppoa tulisi. Asioita tapahtui paljon..Mies tuli pyynnöstä'ni rakenneultraan, kuvan saatuaan käsiinsä meidän vauvasta..näin hänen silmäkulmastaan kyyneleen. Se oli jotenkin hellyyttävä näky <3 Olin onnellinen, sitä kesti viikon. Olimme taas kuin perhe, hän vain oli ollut poissa pari kuukautta. Mutta en halunnut ajatella sitä aikaa..

Lopulta ollesani raskausviikolla 19, eräänä iltana riitelimme (tuntui jo silloin, että mies aiheutti tahallaan riidan), hän ei voinut hyväksyä minun käytöstäni alkuraskaudessa. Vaati syytä sile, ja kun yritin kertoa alkuraskauden pahoinvoinnin ja hormoonien vaikuttavan oloihin, hän ei sitä niellyt. vaan vaati koko ajan huutaen oikeata syytä. Minulla ei ollut muuta syytä antaa, koska se oli ainoa syy. Lopulta hän myönsi itsellään olevan naisystävän, ja kuinka minun pitäisi näyttää rakkauteni, vain se saisi mieheni tuleman luokseni. Muutoin hän valitisi tuon toisen naisen. Olin tyrmistynyt.

Kun hän oli avannut salaisen arkkunsa, vaipui hän taas hänen tuttuun mykkäkouluun. Yritin puhua, mutta mikään ei enää auttanut. Arkku oli hiljentynyt lopullisesti. Menimme nukkumaan, heräsin aamulla, kun hänen kätensä oli vatsani päällä. Herätessään hän jatkoi mykkäkoulua. Lähdin esikoisen kanssa ulos, olihan ihana kesäpäivä. Ulkoilun aikana, mies oli pakannut joitakin tavaroitaan kassiinsa ja lähtenyt. Eikä enää tullut takaisin.

Joitakin viikkoja myöhemmin soitti vankilasta, hän oli jäänyt kiinni. Kertoi, ettei saisi tuomion aikana lomia ollenkaan. Kirjoittelimme joitakin kirjeitä, mutta olin niin loukkaantunut, että lopetin kuukaudeksi kirjoittelun. Tuntui niin kauhealta, kun tajusin olevani yksin asian kanssa. Hän oli tehnyt valintansa, uusi nainen oli nyt se tärkein. Itse en edes halunnut jäädä roikkumaan, koska mielestäni minun ei olisi kuulunut tuollaisen "kilpailun" eteen edes laittaa. olin sentään raskaana tuolle miehelle ja minun olisi pitänyt kilpailla jonkun tuntemattoman naisen kanssa miehestä. Se tuntui pahemmalta, kuin kasvojen menettäminen. Jotain ylpeyttä minussakin pitää olla..koska mies jo talloi minut niin alas. 

Yksin jääminen jo toistamiseen, eri tavalla tietenkin. Mutta päämäärä sama. Se tuntui kauhealta. Väärältä! Olinhan tuolloin vasta 22-vuotias nuori nainen. Kahden pienen lapsen yksinhuoltaja, kahden eri isän isättömän lapsen äiti, joka kummankin raskauden aikana jo tullut yksinhuoltajaksi. Se tuntui kauhealta, järkyttävältä. En päässyt siitä yli enkä ympäri. Häpesin omaa tilannettani!!! Häpesin sitä niin paljon, että en enää tiennyt mitä ajatella. Samalla koin kauheata syyllisyyttä. Rakastin lapsiani niin paljon, mutta häpeä tilanteestamme tuntui niin väärältä, kauhealta. Mutta en voinut tunteilleni mitään. En olisi koskaan halunnut olla tällaisessa tilanteessa.

Laskettuna päiväna, talvella. Hän soitti minulle ja kertoi olleensa monta kertaa lomilla. Nyt alkoi tulla kylmä ja minun kotonani olisi hänen vaatteitaan, myös talvitakit. Pyysi että lähettäisin ne hänelle. Pyysin häntä soittamaan seuraavana päivänä uudestaan. Sulattelin asiaa hetken aikaa. ja se tuntui jotenkin niin törkeältä. Se kuinka mies oli valehdellut lomista minulle ja siitä naureskellen kertonut ihan ohimennen. Kirjoittanut minulle todella harvoin, ja jokainen kirje alkoi olemana loppuvaiheessa etäisempiä ja kylmempiä. Kuinka hänellä oli pokkaa soittaa minulle ja pyytää minua lähettämään takit??? Tulisi itse hakemaan ne lomiensa aikana!

Seuraavana päivänä hän soitti, meidän vauva oli juuri syntynyt. Kerroin siitä hänelle, hänen äänestään kuulsi hämmästys. Kyseli silti takkiensa perään, käskin häntä tulemaan itse hakemaan ne. Olihan minulla paljon tärkeämpää tekemistä ja ajattelemista..tosin sitä en hänelle sanonut.

Ja tätä voisi jatkaa pidemmällekin, mutta tässä esimakua mielenkiintoisista miesvalinnoistani elämäni aikana :D Mieheksi niitä ketään ei varmaankaan voi kutsua..enkä minäkään järin fiksu ole ollut, kun tuollaisia katsellut. Liikaa tunteilla mennyt eteenpäin. Mutta niin me ihmsiet eletään, vaikka kuinka yrität tehdä järkiratkaisuja, niin tunteilla ne tuntee kuitenkin.

Ehkä minun vain kuuluu olla yksin, ehkei minulle vain ole sitä toista ihmistä. Niin monet asiat meinaa koko ajan näyttää sen minulle, niin menneisyydessä kuin nykyisyydessä. Joten jännityksellä kohti uusia pettymyskiä..vai miten se meni :D