Olen viikonlopun aikana pessyt vauvanvaatteita..huh, niitä on niin paljon! Olen lajitellut niitä enemmän vähän "raaemmalla" kädellä, osan annan kaverilleni, osan laitan myyntiin, osan vien kierrätykseen ja tietenkin osan pidän. 

Turhasta kamasta on päästävä eroon pian, en kestä tätä kaaosta. Kierrätykseen tarkoitetut tavarat on ollut meidän nurkissa pyörimässä siitä asti, kun siivosin kaapit. En vain ole saanut apua niiden viemiseen..auto, kun on ainut jolla ne saa tuonne vietyä! Tuo kasaröykkiö saa asunnon näyttämään kaatopaikalta, vaikka täällä siivoaisi. Ja huouh, mistä saisin sen siivousinnon??? Tuntuu, etten jaksa tehdä mitään, ei huvita. Kroppa ei suostu liikkumaan, vaikka mieli jostain piilostaan huutaakin, että siivota pitäisi..en vain saa aikaan.

Eilen vietin melkeinpä koko päivän yksikseni, esikoinen lähti aamupalan jälkeen kaverilleen ja kuopus oli vielä viikonloppureissussa. Ulkona oli ihana ilma, mutta haahuilin vain kotona. Pesin pari koneellista pyykkiä ja vain olin. En saanut aikaan mitään, makasin vain sohvalla ja katselin leffaa ja sarjoja tietokoneelta. Kuinka tylsäksi sitä onkaan tullut!!!

En tiedä missä vaiheessa päähäni iski taas "peikko". Huomasin, kuinka voimakas ahdistus alkoi kiristää rinnasta ja kaikki tuntui turhalta. Olisiko sittenkin parempi, etten saisi kolmatta lasta..minun elämäni on niin pilalla.

Velloin oloissani, aloin kuuntelemaan musiikkia korvalapuilla ja aloin tekemään sanaristikkoa. Haahuilin jossain pääni syvissä ajatuksissa..

Mikäkö sai näin synkäksi ajattelut? Se sama peikko, kuin aikaisemminkin. Isättömyys. Kuinka se voikaan sattua jo minua lasten puolesta, niin kuinka paljon se sattuukaan itse lasta..Sillä hetkellä tuntui, etten selviäisi tästä elämästä. Tunne oli niin voimakas, etten tiennyt miten päin olla. 

Kuopuskin tuli reissultaan, velloin oloissani. Halasin häntä heti, annoin hänen hetken pelata tietokoneella..tosin kauaa hän ei jaksanut, kun kuuli pihalta kavereidensa ääniä ja lähti ulos riehumaan. Itse jäin kotiin vielä märehtimään..

Olin aikaisemmin päivällä pistänyt esikoisen kauppaan kavereidensa kanssa. Meidän 10pvn rahatilanne on se, että tilillä on 6€ ja käteistä minulla oli 50€:n seteli. Pieni poikaporukka halusi lähteä leffaan ensimmäistä kertaa yhdessä..tuntui, etten voisi tuota iloa viedä esikoiseltani, vaikka tällä hetkellä olemmekin ihan persaukisia! Pistin pojat rikkomaan pienemmäksi tuon rahan ja he toivatkin minulle takaisin n.30€ takaisin. Loput olisi esikoisen leffalippuun, herkkuihin ja jos menisivät syömään jonnekin pikaruokaravintolaan. 

Tuo tilanne sai minut kauhistelemaan tilannettamme..olemme oikeastikin ihan pohjasakkaa, köyhiä. Kuinka pääsisin koskaan antamaan tarpeeksi lapsilleni..en nyt tarkoita rahaa, mutta mahdolisuuksia lähteä pitämään hauskaa..niin monet asiat kun maksavat. Ja juu, kyllähän niitä ilmaisia asioitakin löytyy ja kesällä niitä onkin enemmän, mutta tosiasia on se, että elämä on kallista! En halua, että lapseni erottuvat liikaa kavereistaan, etteivät he pääse lähtemään jonnekin tai tekemään jotakin, mitä muut tekevät.

Tämä asia myös painoi mieltäni eilen todella paljon..se jotenkin pahentaa isättömyyttä. Ainakin omassa päässäni. Yhteys näissä kuitenkin on se, etten ole vielä onnistunut elämässä oikein.

Raivostuttaa niin paljon tilanteeni, kuopuksen isäkin oli mennyt utelemaan isosiskoltaan minun tilannetta. Oli kuullut, että olen raskaana ja mietti, oliko minulla nyt uusi mies. Niin onkohan? Hmm..Eipä taida olla. Tämä sai lisää vettä myllyyn, olen kaikkien silmissä epäonnistuja. Ehkä nyt kaikki voi ajatella, että olen syyllinen lasteni isättömyyksiin täysin yksin, koska en tälläkään kertaa onnistunut! Onnistunut missä? Ylläriraskaus ja suunniteltu raskaus ovat kaksi eri asiaa..yllättäen jouduin tähän tilanteeseen ja myös kasvanut tähän..vaikka vieläkin näitä ihme ajatuspeikkoja välillä ahtautuukin päähäni. Olisko helpompi..hälvenisikö nämä peikot pois nopeammin jos pääsisin purkamaan oloani oikeaan kohteeseen, enkä vain näille näppäimille??? Koska eihän minua ole kuultu lainkaan, luikittu vain häntä koipien välissä pois!!!

Vaikka ajatukseni olivatkin kaaoksessa ja mietinkin ikäviä asioita jonkin aikaa, niin en missään tapauksessa katunut päätöstäni pitää tätä lasta tai meidän elämää. Kyse oli vain tunteista, joita olen hautunut niin kauan sisälläni. Ja ehkä myös tämä aika, jolloin odottaa jotain tapahtuvan..sillä kohta. Kohta meidän perheessä on toivottavasti kolme lasta. 

Kuopuskin laskeskeli eilen illalla, kuinka monta päivää koulua olisi..ja silmät suurina huusi, että vauvahan voisi syntyä jo 14 päivän päästä! Myönsin, että hän voisi syntyä periaatteessa koska vain..mutta uskon kehoni pitävän tämän sisällään täysinäisiin viikkoihin asti. Vielä vatsani on mielestäni pieni (vaikka sukuni väittää sen olevan iso pallo)..tämä on selkeästi pienempi vatsa, kuin pojista oli..vaikka painan täysin saman verran, kun heitä odottaessa näillä viikoilla ja raskauskilojakin on tullut saman verran. Joten voisi kuvitella, että kohtuni mahtuu kasvamaan vielä..tiedä sitten mikä oikeasti laukasee synnytyksen. Mutta minun kohdalla se ei ole vielä ajankohtaista..vaikka kuinka olenkin alkanut ajattelemaan, että olisi jo kiva, että syntyisi.

Olion liikkeet on alkanut sattumaan kunnolla..vatsani muuntautuu päivän aikana monenlaisiin kulmiin ja tuntuu, että selkärankani ja vatsanahkani samaan aikaan vääntyisi. Nytkin tuon asento vatsassani on kummallinen. Pystyn tunnustelemaan vatsani läpi hänen asentoaan..selkä, reisiä seuraten huomaa täysin hänen olevan sikiöasennossa..mutta nuo potkut ja liikkeet ja möyrintä..kuinka tuo mahtuukaan vielä tekemään niin paljon tuolla? Pystyn tarttumaan kantapäähän, jota pyörittelee koko ajan kyljessäni, saaden vatsani näyttämään epämuodostuneelta. Ja tuntumaan..ah, niin epämukavalta. Samaan aikaan tuntuu, että selkärankani naksahtaisi poikki, vatsanahkani repeytyisi ja virtsarakkoni räjähtäisi. Hehkeetä jos en sanoisi :D 

Puhumattakaan tästä kuumuudesta!!! Tekisi mieli pulahtaa järveen uimaan!!! Se veden kylmyys, oiii, ihanaa! Tuntuu, että hehkun kuumuutta. Parvekkeen ovi on auki istun sen läheisyydessä ilman sukkia, pelkällä topilla ja ohuilla legginseillä..välillä tunnen viileän ilmavirran varpaissani, ihanaa, mutta siltikin kaipaan vettä! Uimaan!

Viikonlopusta vielä..näin sukuani ja sain ihan yllätyksenä lahjan vauvalle serkultani. Hän oli itse kutonut suloiset villasukat, kahdet erilaiset villatossut ja pipon. Ne olivat niin suloiset. <3 Tuntui ihanalta saada jotain itsetehtyä, koska pojista en oikeastaan saanut mitään. Tietenkin tätini kutoi villa-asun esikoiselleni, mutta kuopus ei saanut mitään. Ja tuntui pahalta silloin, että jokainen suvun lapsi sai jotakin itsetehtyä.

Mummillani oli tapana kutoa tuleville lapsille ihanat peitot..mutta kummankin lapseni raskausaikana hän sairasti syöpää..kahta eri syöpää..nähtävästi ensimmäisellä kerralla ei leikkauksessa saatu kaikkea pois..vaan se uusiutui. Sairaus oli väsyttävä ja raskas. Ymmärsin, etten voisi edes toivoa häneltä mitään. Parasta oli, että hän parani syövästä.

Omalle isälleni en ole vieläkään kertonut..hän ei tullutkaan käymään luonani, vaan lähti reissuun ja on nyt kesäkuuhun asti siellä. Puhuimme puhelimessa muutama päivä sitten. Hän kertoi kuinka haluaisi ostaa jonkun asunnon ulkomailta..jatkoi, kuinka minäkin pääsisin poikien kanssa ottamaan vain halvat lennot ja lähtemään lomalle koska vain tulevaisuudessa. Kohta hänkin jäisi eläkkeelle, joten tiedän hänen oikeastikin haluavan pois täältä suomesta..ja varmasti sen vielä tekevänkin. Mutta se, kuinka paljon isäni on alkanut puhumaan yhteisistä asioista. Tuota asuntoakin painotti, että se olisi meille kaikille.

Isäni on ollut kovin etäinen minulle aina, ja paiskinut töitä paljon. Muistan kuitenkin, että koin olevani tärkeä isälleni pienenä lapsena. Tiemme erkaantuivat kuitenkin teini-iässäni, hän ei ymmärtänyt masennustani eikä teiniangstia. Sain pojat, hänellä oli oma elämänsä. Näimme todella harvoin. Vasta kun hän erosi ja samaan aikaan hänen äitinsä kuoli (joka oli aina sanonut isälleni, että pitäisi minuun enemmän yhteyttä) hän alkoi pitämään enemmän yhteyttä. Olimme ainoat sukulaiset jäljellä, isäni pikkuveli oli jo 20 vuotta aikaisemmin kuollut ja hänen lapset olivat lähteneet maailmalle pitämättä yhteyttä. Ehkä se oli jonkinlainen herätys? Sillä kuulen häneltä monesti siitä, kuinka ihmiselämä on niin lyhyt. Se voi päättyä hetkessä. Ja tiedän sen.

Pitäisi olla kiitollinen kaikesta mitä on ja siitä, että saa herätä uuteen päivään. Sillä vielä tulee päivä, jolloin sitä ei enää herääkään. Se, että elämässä on yllätyksiä, ettei kaikkea voi tietää mitä tuleman, se ettei voi suunnitella täysin elämää..ne kuuluu elämään. Olisihan se tylsää, jos elämä menisi täysin miten sen haaveilisi, ilman haasteita. Tietenkin jotkin haasteet voisi jäädä vähemmälle, mutta ne on vain hyväksyttävä ja mennä eteenpäin. Eikä ainakaan luovuttaa. Se, että en kylve tällä hetkellä rahassa tai rakkauselämä ei kukoista..onneksi elämässä on muutakin! 

Meille tulee vauva. Ja se on nyt meidän tämän hetkinen asia elämässä, kaikki muu on tulevaisuudessa..sitä kohti pikkuhiljaa. Nauttien nykyisyydestä, niin paljon, kun pystyy vain. 

Ehkä saan lähiaikoina kerrottua isälleni tästä vauvasta, hänestä tulee triplasti pappa..hyvinkin pian :D

rv 36+3