Alottaessani kirjoittamaan tätä nettipäiväkirjaa, syynä oli raskaus. Tiesin, että tulisin selviämään, mutta tiesin myös, ettei se olisi helppoa. Kävin henkisen helvetin raskauden aikana, mutta onnistuin siitä selviämään. Raskauteen kuului niin hyviä, kuin ahdistavia asioita..Paljon pelkoa, paljon tietämättömyyttö, paljon yksinoloa, paljon ahdistusta..mutta myös uusia tuttavuuksia, vanhoista kavereista kuoriutui osasta auttavia tahoja..jotkut taas katosivat. Raskauteen liittyi myös innostusta..vaikka joskus se oli tosi vaikeaa, kun negatiiviset ajatukset painoivat mieltä, ristiriita tuli todella tutuksi. Tuntui, kuitenkin hassulta, kuinka raskauden jossain vaiheessa huomasin kiintyväni vatsassani touhuavaan pikkuiseen..vaikka aluksi se tuntui vaikealta.

On hassua nyt lueskella vanhoja kirjoituksiani..varsinkin alkutekstejä. Kuinka kerroin lokakuussa 2014 saaneeni "ajatuspierun" vaatekaupassa, että tarvitsisin tyttövauvan vaatteita itse (en silloin tiennyt olevani edes raskaana)! Ja ajatella, minä todella sain tytön!!! Näin kahden pojan äitinä tämä tytön saaminen on minulle suorastaan ihme! 

Tyttäreni syntyi rv40+4. Synnytykseni oli erikoinen, siinä mielin, että se katsotaan synnytyskertomuksessa "matkasynnytykseksi". Syntyihän tuo pikkuinen ambulanssiin, moottoritien sivulle pysäytettynä. Kivulias synnytys. Lopultahan se kipu lamautti minut, enkä pystynyt enää liikkumaan. Kun tyttö syntyi, kipu katosi. 

Muistan vieläkin, kun hänet annettiin minulle hetken päästä syntymästä..väsähdin synnytyksestä todella paljon. Mietin, miksi tuo vauva annettiin minulle..olisin halunnut levätä. Aloin vuotamaan melko paljon syntymän jälkeen, istukka oli vielä sisälläni. Ambulanssi lähti ajamaan synnytyssairaalaan.

Jälkeenpäin kuulin, että tytäreni oli syntynyt napanuora kaulan ympärillä..niin no tämä aika yleistä. Hän oli myös vetelä, kun syntyi. Mutta kuulemma virkosi piaan. Onneksi hän ei syntynyt eteisen lattialle..jos äitini ei olisi ollut meillä silloin, niin tämä tarina olisi voinut olla erilainen. Meinaa vielä siinä eteisen lattialla maatessani, ajattelin, ettei kiirettä olisi..Olihan minulla kipuja, kun en yläs enää päässyt, mutta vastahan minun synnytykseni oli alkanut. Turha sitä on jossitella..

En koe kuitenkaan mitään traumaa synnytyksestä. Ehkä olikin hyvä, että synnytys oli näinkin erilainen. Se saa ajattelemaan, että tyttäreni on erikoinen..sillä hyvällä tavalla ;) Ja sitä hän onkin. Olen rakastunut. Rakastan. Mutta kuinka tuo rakkaus oikein alkoikaan häneen täällä maanpäällä?

Synnytyssaliin päästyäni kahden ambulanssillisen ja äitini kanssa, annoin tytön äidilleni ja itse asettauduin sänkyyn. Levitin haarani, istukka oli saatava pois. En ajatellut mitään, vaikka synnytyssali täyttyi auttajistani. Tuo istukan synnyttäminen siinä, heidän ollessa kosketusetäisyydellä kertomassa synnytyksen kulkua kätilölle, toisen auttaessaan minua. Se tuntui ihan luonnolliselta, näin jälkeen päin ajateltuna..tietynlaisessa pöhnässä sitä olikin, Olin kalpea, kylmissäni ja todella väsynyt. Istukan poistuttua kehostani, aloin voimaan paremmin. Enää ei ollut kylmä, ei väsyttänyt.

Tyttö annettiin minun syliini pestynä..hän tuntui niin pieneltä. Katselin hänen ulkonäköään, ajatellen kuinka ruttuinen ja turvoksissa hän olikaan. "Sikaniska"-ajatus iski heti, kun näin hänen niskansa :D niin ruttuinen ja "paksu"..eikö minun tyttärelläni olekaan kaulaa? Kasvot olivat todella turvoksissa, nenä näytti enemmän isänpuolen nenältä..mutta sen olin jo katsonut ultrakuvasta. Silmät pysyivät kiinninnäisinä ja huulet olivat niin mutruiset, että mietin jo minkäköhön muotoiset niistä tulisikaan, kun niin eriskummalliset olivatkaan. Muistutin itseäni vain, että oikeat piirteet alkavat tulemaan vasta myöhemmin.

Synnytys oli sen verran nopea, että tuntui oudolta olla tyttö sylissä. Pahoja kipuja ei ollut kuin vain vajaan tunnin. Kuinka hän nyt siinä yhtäkkiä olikaan? 

Päästessäni osastolle tytön kanssa, oli yö, joten pääsin nukkumaan samantien. Tai niin ainakin luulin. Tyttö huusi sen yön aikalailla. Ei pojat huutaneet missään vaiheessa, he olivat niin rauhallisia. Tämä justiina huusi niin paljon, olin niin väsynyt!!! Mietin kauhuissani, että tällaisenkö rääkyvän vauvan olin saanut tällä kertaa? Mielikuvat koliikkivauvasta alkoi jo tuolloin pyörimään päässäni. 

Toisena päivänä huomasin jo kuinka muutoinkin suuriksi turvonneet lehmänutareet (kyllä siltä ne näyttivät) alkovat tuntea maidonnousua, se sattui. Voi ei, kuinka silikoonini oikein reagoisivat tähän muutokseen? Räjähtäisikö rintani? Tuon maidonnousun seurauksena tyttökään ei enää huutanut, hän siis oli nälkäinen jo heti synnyttyään. jotkun kun ovat niin syntymäväsyneitä, että nukkuisivat. Minun tyttäreni taas oli niin nälkäinen, ettei halunnut nukkua.

Rintani todella turposivat! Ne olivat kuin koripallot. Näin kun yksi kätilö tuli katsomaan kuinka voimme tytön kanssa. Hän näki kun imetin tyttöä, hänen ilmeestään näki kuinka "järkyttynyt" oli rintojeni pallomaisuudesta :D Vasen rintani tarvitsi rintakumin auttamaan imetystä, sillä silikoonieni ja maidonnousun ansiosta, rintani oli niin valtava, että nännini "levisi" ja oli niin vaikea imettää :D Sitä käytin n.kahden viikon ajan tarvittaessa, kunnes en enää kokenut tarvitseni sitä.

Sairaalassa jo pidin tyttöä koko ajan vieressäni makoilemassa. Kun hän alkoi availemaan silmiään, niistä näkyi, että "joku oli kotona". Oli ihana seurailla häntä. Turvotus alkoi pikkuhiljaa lähtemään. Koko sukuni ja jopa keskimmäisen poikani suku sanoi tyttäreni näytäneen keskimmäiseltä pojaltani vauvana. Monet vitsailivat, että olinkohan exääni käynytkin "tapaamassa". Itse en oikein osannut sanoa mitään, mielestäni tyttö ei oikein minulta ainakaan näyttänyt. Yritin kuumeisesti etsiä itseäni hänestä.

Oli ja on outoa ja ihanaa olla pienen tytön äiti (Vieläkin meinaan kutsua häntä "pikku poitsuksi"). Hän tuntui heti kuitenkin minun omalta, niinkuin pitääkin. Kiintyminen tapahtui heti, rakastuminen vei kuitenkin hetken aikaa..sillä aluksi ihmetys oli niin suuri. Olihan tuo raskaus ollut niin ristiriitainen ja synnytys niin nopea, että sisäistämisessä kesti.

Kiintymiseen uskon auttaneen ajatus, ettei tyttärelläni ollut muuta kuin minä. Isä oli päättänyt olla poissa, minä en missään nimessä saisi koskaan hylätä tytärtäni! Onneksi tyttärelläni kuitenkin on kaksi isoveljeä. Muistan, kun he tulivat katsomaan siskoaan.

Esikoiseni kurkkasi siskoaan ja meni toiselle puolen huonetta istumaan ja räpläämään puhelintaan. Keskimmäinen taas katseli siskoaan enemmän uteliaana ja paijaili häntä. Siskoni pyytäessä esikoista silittämään siskoaan, esikoinen pamautti: "Ei se mikää koira ole" ja jäi vain naureskellen istumaan paikalleen. Keskimmäinen halusi siskonsa syliinsä.

Kotiin tullessani, oli keskimmäinen mennyt äitini mukaan mökille viettämään juhannusta, Minä, esikoinen, tyttö ja siskoni jäimme meille kotiin viettämään juhannusta. Tuona päivänä, kun tyttäreni taisi olla 4pv:n ikäinen, hänen isoveljensä pyysi voisiko hän ottaa siskon syliin. Tuolloin tyttö nukkui ja välillä hänen huulet kaartuivat hymyyn. Esikoinen piteli tyttöä sylissään ja katseli häntä. Aina tytön "hymyn" aikana itsekin alkoi hymyilemään. Näin kuinka sillä sekunnilla esikoinen kiintyi siskoonsa.

Tyttäreni ollessa nyt 4kk ikäinen, paljon hän on jo ehtinyt muuttumaan ja kasvamaan, siitä kun syntyi. Aika on mennyt nopeasti eteenpäin. On surullista, kuinka paljon tyttäreni isä menettääkään. Kohta huomaan ensimmäisen syntymäpäivänkin lähestyvän. Ja niin paljon muutoksia, kasvua, kehitystä ja oppeja tämä ensimmäinen vuosi tuo tullessaan. ja tämän kaiken ympärillä myös elämä elää..en tosiaan voi sanoa miten vuoden päästä on asiat. Toivon tietenkin, että elämä olisi rauhoittunut ympärillämme. Toivoisin, että tyttäreni oliis hyvin kasvanut ja kehittynyt. Toivoisin, että veljet olisivat vielä innoissaan siskostaan ja heidänkin elämä menisi hyvin. Toivoisin tyttärelläni olevan jonkinlaista kontaktia isäänsä edes..Toivoisin, että oma mielenterveyteni jaksaisi kantaa kaiken tämän ja tulevan. Haluan jaksaa lasteni vuoksi. Haluan jaksaa itseni vuoksi.

Tiedän kuitenkin, ettei kaikkea voi saada. Kaikkeen en voi vaikuttaa. Elämä on aikamoista. Täytyy vain antaa mennä, elää. Nauttia siitä mitä TÄLLÄ HETKELLÄ on :) Sillä se on tärkeää! Toiveita, unelmia ja haaveita pitääkin olla..ne kantavat pitkälle. Ja niihin asioihin, joihin voi itse vaikuttaa niin kannattaa panostaa täysillä :) 

Tytär 4kk (+1vko)