(kirjoitettu keskiviikkona 28.10.2015)

Olen huomannut tässä viikon-pari aikana eksyneeni menneisyyteen. Olen katsonut kaikki koneeni tiedostoissa olleet vanhat kuvat. Kuvat, jotka tuovat niin paljon muistoja mieleen. Joissakin kuvissa huomasin muistavani sen tunteen, jota koin sillä hetkellä. Joissakin taas muistin ne tapahtumat. Mietin, kuinka kivaa meillä onkaan ollut poikien kanssa monesti. Muistoja, niin tärkeitä.

Huomasin, että katsoin joitakin kuvia tuskalla..jotkut oli piilotettu kansioiden sisällä olleisiin kansioihin..kuvat aiheutti surua, tuskaa. Niistä kuvista kun tiesi, mitä oli tapahtunut ennen ja jälkeen kuvienoton. Yhdessäkin kuvassa hymyili kaksi nuorta naista. En voinut olla miettimättä, kuinka niiden kahden naisen elämä oli muuttunut kuvanoton jälkeen.

Elämässä todella mennään eteenpäin. Eikä koskaan voi tietää mitä tapahtuu. Kaikkeen vaan täytyy oppia sopeutumaan, tapahtui mitä vain. Tietenkin joskus se vaatii taistelua (ei kaikkeen tarvitse tai pidäkkään sopeutua). Mutta loppupeleissä, asiat täytyy vain hyväksyä, niin voi elää elämäänsä paremmin.

En ole kokenut nyt vähään aikaan masennusta. Ahdistusta? Kyllä, toisinaan. Monesti silloin, kun tyttäreni isän puskee päälle ajatuksissani. En tiedä mikä sen laukaisee, ehkä joskus jonkun ihmisen auto, jonka näen. Tai jokin muisto, jota en tietoisesti tavoita. Tällöin koen valtavaa ahdistusta. Ja pakostikin mietin, kuinka tyhmä ihminen voikaan olla! Ja kuinka vaikea on takoa kenenkään päähän järkeä! Ja kuinka yhden ihmisen päätös voi saada niin pahaaoloa aikaan monelle ihmiselle. Muutaman kerran olen uhkunut raivoa isälle: "Kärsi huora, kärsi!!!". Kun taas toisinaan olen "nähnyt" hänenkin puolen..ja jotenkin kierolla pistävällä tavalla pystyin jokseenkin samaistumaan häneen. Vaikka niin teen sen murto-osansekunnin ajan, niin en kuitenkaan näe sitä ratkaisua silloinkaan järkevänä..vaan itseään satuttavana. Se on kuin itsensä suojelua. "Muhun ei satu, kun en ole lapsen elämässä mukana". Mutta todellisuudessa, se sattuu enemmän, kuin etävanhemman ikävä lapseen. Tosin noita kahta ei voi yhdistää, kun niin erilaisista kärsimyksistä kyse..

Enkä tosin voi tietää tarkkuudella itse millaista tuskaa kukin mitäkin tuntee. En ole etävanhempi, enkä ole hylännyt lastani. Mutta olen avoin tunteilleni, olen avoin myös järjensanomalle..pystyn vain käyttämään hyväkseni tunteitani ja järkeäni..ja näin ollen luoda illuusioita tapahtumista. Ajatella omalle kohdalle.

Nopeasti olen kuitenkin saanut tuon isän ajattelunkin pois päästäni. Nyt on helpottunut tämä paljonkin. Jo se itsessään auttanut oloihin paljon, kun tyttö tosiaan nyt tunnustettu. Hänellä on sukua muuallakin. Hänen juuret on tiedossa.

En tätä tehnyt isän kiusaksi (näin kuullut monelta mieheltä näissä asioissa). Kaikki mitä teen tähän liittyen, on tyttäreni oikeudet. Hänellä on oikeus isään, hänellä on oikeus isänpuoleiseen sukuun. Isälläkin on oikeus lapseensa, mutta jos isä ei siitä ole kiinostunut, se ei ole minun ongelmani. Elatusavun maksaminen, se on isän asia hoitaa. Ja mies voi miettiä, kuinka halvalla sitä pääseekään (halutessaan) eroon omasta lapsestaan, maksamalla elatusapua kuukausittain tietyn summan. (Ja blim! Ei lasta nähtävänä, eikä elämässä lainkaan mukana. Kuinka helppoa se elämä onkaan! Onko?) Enemmän se lapsi kuluttaisi sitä rahaa, jos isä olisi lapsen elämässä. Joten narinat pois, että äiti vaan haluaa imeä miehen rahat omiin kotkotuksiinsa. Kyllä ne rahat täysin lapseen menee :) 

Minun täytyy tunnustaa, että olen ollut epäileväinen. En ole uskonut, että tyttäreni olisi ollut tärkeä isänsä suvulle. Se ajatus on satuttanut minua todella paljon. Hän on niin rakas ja tärkeä minulle. En ole halunnut häntä "tyrkyttää" kenellekään. Varsinkaan sellaiselle, joka ei osaa arvostaa tuota pientä ihmettä. Mutta tilanne jossa olemme, niin en yhtään ihmettele ajatuksiani. Minulle niin tärkeä ja rakas perheeni on kokenut niin paljon hylkäämisiä. Että väkisinkin tulee mieleen, että enkö ole tärkeä ihminen? Ja täten ajatus siitä, etten ole tärkeä, saa surun aikaan. Minun lapseni ovat osa minua. Toinen osa on isiä ja he hylkäsivät lapset. Minun lapset eivät kelpaa...Minussa siis on vika. Jokin minussa kuitenkin sanoo, ettei ehkä tässä ole kyse minusta. Vaan siinä hylkääjässä. Mutta silti tuo Ei Tärkeä-tunne on todella vahva.

En kirjoittanut tyttäreni mummille viime viikolla mitään. Päätin, että annan olla. Vaikka kertominen tytön kuulumisista on ollut minulle todella tärkeää, niin ajatus satutti minua niin paljon. En halunnut, että tuo mummo/mummi pitäisi minua maanvaivana, joka lähettelisi usein viestejä, joita ei jaksaisi/olisi kiinnostunut lukemaan/näkemään. Ja vain hyvää hyvyyttään kirjoittelisi jotain takaisin..näin saaden jonkinlaisen sovun pidettyä yllä.

Tänään kuitenkin näin tuolta naiselta tulleen viestin, jossa kysyi tyttäreni kuulumisia. Olin yllättynyt. Sormeni syyhysivät innolla kirjoittamaan hänelle kuulumiset. Ensimmäisen viestin sain vahingossa poistettua ennen lähetystä, joten jouduin kaiken kirjoittamaan uudestaan. Pienemmäksi se pakostikin jäi, kun en enää muistanut alkuperäistä sepustustani. Lisäsin muutaman kuvan. Ja lähetin viestin. Häneltä tuli viesti takaisin, jossa kiitteli tyttäreni kuulumisista. Laitoin, että mielelläni hänen kuulumisia lähettelin, olihan hän heidänkin sukua (vaikka salainen olikin). 

En tiedä miksi tuonkin laitoin, jotenkin tämä salailukin niin ahdistaa ja raivostuttaa. Samoin se on keskimmäisen poikanikin kanssa. Hänen isänsä pitää kyllä kaikki muut lapset koko somen tiedossa, mutta meidän yhteinen poika ei ole hänen tiedoissaan missään. Eikä se nyt niin tärkeää ole, onko lapsi näkyvillä :D Mutta loukkaahan se, kun hehkutetaan sitä, kuinka ihana elämä on ja minun poikani ei kuulu siihen mitenkään. Mutta tuntematon tuo isäkin on pojalleen..joten enpä voi lähteä vaatimaankaan mitään.

Sain vielä kiittelyviestin takaisin. Hetken päästä sain toisenkin viestin, jossa hän kertoi, että tyttäreni olisi rakas hänelle. Ja kuinka hän toivoisi tilanteen muuttuvan, ajan kanssa.

Kerroin kuinka tieto lämmitti mieltäni, että edes yksi sieltä päin sukua ajattelisi niin. Ja tottahan se on. Vaikka he eivät ole elämässämme mukana, kuin vain netin välityksellä. Niin tässä vaiheessa/tilanteessa, se, että tyttäreni on edes mielessä hyvällä tavalla, sekin auttaa. En voi vaatia yhtään vähempää tai enempää. Kaikki mitä sieltä suunnalta tulee, on vain plussaa. Voinpa edes tyttärelleni joskus tulevaisuudessa kertoa, kuinka keskustelimme mummin kanssa. Ja, että hän on tärkeä heille <3 

Häneltä tuli vielä viesti, että on rakas ukillekin. Ja kuinka yrittää maltilla odottaa tilanteen selkiintymistä. 

Niin, me olemme tainneet tehdä osamme. Nyt vain täytyy odottaa, antaa ajan mennä. Katsoa, ottaako tuo mies (isä) henkisen kasvun vastaan. Kuinka nopeasti hän aloittaa sen? Kuinka hitaasti hän työskentelee sen kanssa. Jos ollenkaan. Onhan tässä mennyt jo vuosi, kun hän lähti pierusaharaan. Jokseenkin, joku minussa sanoo, ettei hän tuolta pierusaharasta enää pääse tähän maailmaan. Hänellä ei rahkeet riitä.

On helpompi olla, kun ei aseta häneen mitään odotuksia/toiveita. Ei niitä muutenkaan hänen suuntaansa tule. Kiitos hänen itsekkään, "miehisen" ja vastuuttoman käytöksen. Ja kiitos myös kaiken muun mukavan. Munattomuudesta puhumattakaan ;) Mutta ennen kaikkea, kiitos hänelle, että sain tyttären, jota en koskaan uskonut saavan. 

Meidän perhe tosiaan sai pienen tytön mukavaksi lisäksi elämään. Ja nyt kun tietty arki lähtenyt rullaamaan, olemme vihdoin löytäneet paikkamme. Tytön saaminen tähän perheeseen, on saanut tämän tasapainoon. Vaikka niin pelkäsin raskausaikana, että elämämme menisi pilalle. Niin täytyy sanoa, että se on parantunut jollain tavalla. Se on hyvällä tavalla täydempi. Ihan kuin sen kuuluisikin olla näin.

Ja kaikkeahan ei voi elämässä saada. Se tieto kyllä tullut rajuna tässä elämässä vastaan. Ja asenteella tässä on menty eteenpäin..kaitpa se asenne täytyy taas kaivaa tuolta taka-alalta ja ehostaa kuntoonsa. Ja pistää menemään. Tämä on meidän perhe ja se on just tällaisena TÄRKEÄ ja RAKAS!!! Yhtä tärkeä ja rakas, kuin muittenkin perheet!

Tytär 4kk (1vko 5pv)