Tyttäreni sai nimen. Pidin kastejuhlan kotonani sukulaisteni ympäröimänä. Siskostani ja lapsuuden ystävästäni tuli kummit ja kummatkin poikani toimivat siskonsa pään kuivaajina kasteessa. Kerroin heille ennen ristiäisiä, kuinka tärkeä tehtävä tuo päänkuivaus on. Se on isoveljien tehtävä. Ja kummatkin poikani tekivät sen. Olin yllättynyt esikoisestani..sillä hän ei ihan mitä vain suostu tekemään. Mutta nähtävästi, kun on kyse pikkusiskosta..on valmis tekemään enemmän. 

Oli jotenkin niin ihanaa, että yksi serkkunikin pääsi perheineen tulemaan. He asuvat kauempana, joten heitä näkee harvoin. Tuli vahva olo, että tyttäreni on otettu meidän sukuun avosylin vastaan. 

Juhlat menivät hyvin, asuntomme oli todella täynnä, vaikkei meidän suku nyt kuitenkaan niin iso ole (mutta ei meidän kotikaan niin valtava ole). Enkä ihan kaikkia nyt edes kutsunut..tietäen, etteivät pääsisi. Oma isänikin tuli kastejuhlaan. Se oli kiva. Hän piteli vähän aikaa tyttöä sylissään, mutta huomasin, kuinka vaikeaa se oli. Ei siinä, etteikö olisi halunnut pitää. Vaan hänestä huomasi, kuinka epävarma oli..kuinka pitää niin pientä sylissä, ettei tyttö vaan menisi rikki.

Muistan, kuinka ahdistunut olin keskimmäisen poikani juhlissa..olin niin masentunut ja rikki hänen isän ja minun erosta, että "sydämeni itki verta". Näissä juhlissa en kokenut sitä puuttuvaa palaa. En kokenut, että vierelläni olisi pitänyt olla isä. Eihän minun lasten kastejuhlissa ole koskaan ollut isää. Ehkä jollain surullisella tavalla olin tottunut siihen. Tuo ahdas tila (meidän koti) ja ihmiset ympärillä..uskon sen auttaneen myös siihen oloon. Kirkko korkeine kattoineen ja suurine tiloineen saa vieraspaljoudenkin näyttämään pieneltä..

Juhlat kun olivat ohi, hengähdin helpotuksesta. Nehän menivät hyvin. Ja minulla oli ihan oikeasti hauskaa.

Kävin myös tytön kanssa isyystestissä. Edellisenä päivänä olin ahdistunut..jännittynyt. Mutta kun testi-päivä tuli pystyin olemaan asian kanssa jo ihan sinut. Tosin sekoilin omiani. Sain kaveriltani kyydin sinne, toisen kaverin kanssa olin sopinut lähteväni julkisilla yhdessä sinne..mutta jostain syystä unohdin hänelle ilmoittaa, ettei hänen tarvitsisikaan tulla mukaani..koska saisin tuon autokyydin. Se autokyyti tuntui paremmalta ratkaisulta. Ei tarvitsisi olla ihmistenilmoilla liikaa ja pälyillä ympäriinsä oikeaa paikkaa, oikeaa bussipysäkkiä..mahtuakko edes siihen bussiin yms. Suoraan sanottuna vähemmän stressaavammalta. Mutta taisin silti suututtaa kaverini..ainakin siltä vaikuttaa :/

Meidät otti vastaan melko nuori lääkäri, joka oli todella ihana. Kyselin häneltä dna-testistä kaiken. Sukulaisen määrittelemisen ja jopa sen, kuinka tarkkaan he katsoivat henkkarit, kuinka varmoja he ovat oikeasta henkilöstä. Oli mielenkiintoista kuulla kuinka tulosten tullessa pystyi heti huomaamaan sukulaissuhteen. Ja millainen kaavio siitä piirtyi. Lääkäri oli tytöllekin niin ihana, puhua leperteli samalla kun otti poskesta näytteitä. Tyttö vaan naureskeli hänelle samalla. Minulta otetiin verikoe.

Olen ollut muutoin tänään todella väsynyt, mutta uskon sen johtuneen kaikesta stressistä ja lyhyistä yöunista. Kun sitä vaan ei osaa mennä nukkumaan ajoissa! Tänään illalla eksyin tyttäreni mummin facekuviin (kauhea stalkkeri minusta tosiaan on tullut). Suunnaton ahdistus iski! Näin tyttäreni isosiskon (tämä kesällä 2013 syntynyt), hän oli kuvassa suunnilleen samanikäinen, kun tyttäreni nyt. Kuinka se lapsi olikaan niin samannäköinen kuin minun lapseni??? Jopa samanlainen otsaryppy kuin tyttärelläni (kuin heidän isälläänkin). Tämä tyttö sai vain tutustua isänsä sukuun, minun tyttäreni ei. Se ahdisti ihan kauheasti. Miksi???

Ehkä koen tässä jonkinlaista vääryyttä lastani kohtaan. Jos isä on hankala, niin miksi isovanhemmat ei voi ottaa heidän omaa lapsenlastaan (pojantytärtä) sukuun/elämäänsä??? Samaa lihaa ja verta! Olen kahden pojan äiti ja aijon heille sanoa vielä, kun ovat aikuisia..vaikka yllärilapsi (myös monikossa) tulisikin, niin hän on osa meidän perhettä!!! Aina! Häntä ei piilotettaisi eikä jätettäisi ilman tätä sukua! Niin se vain menee!!! Ja juu, helppohan se on sanoa näin etukäteen..mutta me tiedämme miltä se tuntuu, kun isää ei ole. Tiedämme ja tunnemme tuskan. Emme halua samaa kenenkään muun kokevan..jos siihen voimme vaikuttaa. Empatiakykyä (ja -halua) siis löytyy. 

Eksyin myös heidän perhekuvaan, jossa tuo isä hymyili pieni lapsi sylissään ja toinen, isompi vierellään. Katsoin miestä sadasosa sekunnin ajan..ja siirsin katseeni lapsiin. Jokin osa minussa sanoi, kuinka ruma mies olikaan (pinnallisuutta kyllä löytyy kaikilta..Myös minulta).

Toinen osa minusta toppuutteli (vain hieman) tuota "haukkujaa". Pinnallinen puoli yritti pelastaa tilanteen ja sai minut hetkeksi kuitenkin tuntemaan helpotusta, ettei tuo quasimodo (ei kannata kysyä edes miksi tuo sana tuli minun mieleeni sillä hetkellä! Ilkeää minulta, mutta kait tämä on jotakin itseni puolustuskeino, haukkua toista. Saaden pahan olon helpottamaan..edes hetkeksi) ollut meidän elämässä. Eipä kukaan näkisi kuinka ällöpallo hän olikaan. Voi herranjestas näitten sisäisten mölinöitten kanssa!

Kun tuo ajatus tuli..kolmas osa minusta koki sääliä miestä kohtaan. Kuinka vaikea elämä tuolla miehellä olikaan, niin oli väärin haukkua häntä. Hänhän joutuu elämään siinä henkisessä helvetissä. Osaamatta tulla sieltä pois, juosten vain päättömänä karkuun..mitäpä muuta kuin itseään. En ole häntä haukkumaan, en itsekään ole mikään "vitun prinsessa". Enkä ole häntä myöskään tuomitsemaan..mielipiteeni kuitenkin voin hänestä sanoa :P

Joten yritäpä nyt sitten elää näitten päämölinöitten kanssa :D

Se, että lapsessani on paljon tuota isän näköä..se vähän kavahduttaa minua nyt :D Mutta onneksi hänessä on myös osa minua. Osa minunkin geenejä. Ne kyllä saavat korjattua ajan myötä isän geenejä tieltään (eikö olekin hieno asenne kehittymässä minulle, kun näin ajattelen! Mutta mitä vain, että saan vahvuuden nähdä ja ajatella positiivisesti ja mennä eteenpäin).

Monesti luonnolla on taipumusta näyttää, kuka isä onkaan. Vauva-aikana monet lapset ovat kuin kopioita iseistään (keskimmäinen lapseni näytti enemmän isältään, kuin itse isä). Vuosien saatossa kuitenkin nuo äidin ja isän geenit "sekoittuvat enemmän keskenään" ja tuo lapsi alkaa näyttää enemmän itseltään, saaden myös vaikutuksia äidin geeneistä. Ja tässä tapauksessa kun on kyse tytöstä, jossa on myös paljon minua jo nyt..se helpottaa. Keskimmäinen poikani on vieläkin, kuin ilmetty isänsä, minikopio hänestä! :D Esikoinen taas on niin isänsä ja minun sekoitusta..ihmiset, jotka eivät ole nähneet isää, sanovat pojan näyttävän minulta. Minä taas näen hänessä niin paljon isäänsä, ilmeineen ja katseineen.

Niin, me kaikki olemme niin sekaisin väännettyjä vanhemmistamme. Lähisuvussa kuitenkin tuo geenimuoto samanlainen..mutta silti niin erilainen. Olemme kaikki niin samanlaisia, mutta silti niin erilaisia    -Alan taas näkemään päässäni erilaisia geeniyhdistelmäkuvioita..ehkä on vain parempi mennä nukkumaan, ennen kuin alan sekoilemaan yhtään enempää :D  

Yritän tässä vielä selventää (vääntää sitä rautalankaa), etten ole mikään pinnallinen juntti. Uskon vain näitten ajatusten ja sisäisten mölinöitten yrittävän saada oloani rentoutuneemmaksi. Selviämään! Saamaan tuskan välillä koomisen kauheaksi/hauskaksi :D Ja olenhan edistynyt paljonkin (sitähän isä halusikin). Isä ei ole enää mietteissäni sellainen hahmo, joka tulisi tyttäreni elämään. Hänessä ei ole toivoa enää. Joten en enää koe sellaista tiettyä tuskaa, jota toivo aiheuttaa. Alan todella olemaan sinut tämän asian kanssa, alan olemaan valmis.

Olen kolmen lapsen äiti, jolle on suotu rankka, mutta palkitseva kasvatustehtävä yksin. On minusta itsestäni kiinni, tulenko pärjäämään. Arvostan perhettäni! Niinkuin kirjoitin meidän tuoreimpaan valokuvakirjaankin:

"Meidän perhe on ihan mahtava! Sisko ja sen veljet sekä tietty äiti. Niistä on meidän perhe tehty :)"

Tytär 2kk (+3vkoa ja 2pv)