Tänään koulun jälkeen lapset tulivat kotiin. Tein heille home made-hampurilaiset ja lähdimme elokuviin. Esikoinen ei ollut kovin innoissaan lähdöstä, vaan olisi mieluiten halunnut mennä kavereidensa kanssa viettämään aikaa. Mutta tänään oli meidän perhepäivä, eikä aina voi olla kavereiden kanssa. Vastoinsanomisista huolimatta tuli mukaan, eikä valittanut kertaakaan lähdön jälkeen. 

Olimme vasta illalla kotona, söimme iltapalaa sohvalla (tiedän, ei mikään hyvä tapa) ja katsoimme hetken telkkaria, kunnes päätin, että nyt oli aika kertoa..sillä mitä kauemmin aikaa pitäisin tätä sisälläni, niin sitä vaikeampaa se olisi. Olihan nytkin kertomisen aloittaminen niin vaikeaa..

Sammutin telkkarin ja sanoin: "Mun pitäis kertoa teille jotakin.." Saatuaan kuulla minun olevani raskaana, esikoinen repesi epäuskoiseen nauruun ja kuopus naureskellen sanoi, minun lihonneen ruoasta :D Kaivaessani ultrakuvat laukustani, kummatkin ehdotti niiden olevan ystävieni (joilla siis 4kk:n ikäiset lapset) vanhoja ultrakuvia. Esikoinenkin katseli tarkkaan kuvan yläreunassa olevaa päivämäärää ja totesi sen olevan tuore. Kysyin kummaltakin kumpaa sukupuolta he uskoivat vauvan olevan..kummatkin vastasi "tyttö". Näytin ultrakuvaa, jossa haarovälin näki ja kummatkin totesi sen olevan tyttö.

Kuopus alkoi selittämään, kuinka olisi kiva saada vielä yksi tyttö lisää. Olisi tasamäärä lapsia. Hän haluaisi paljon lapsia! Tässä vaiheessa sanoin, että hän voi aikuisena itse "tehdä" niitä lapsia paljon :D Isästä he tietenkin kysyivät, muistutin heitä tuosta miehestä, jonka olivat nähneet joskus aikaisemmin. Kerroin hänen muuttaneen ulkomaille töitten perään (näinhän tämä mies minulle asian kertoi, joten ei kait se haittaa jos aikaistin hänen muuttoaan puheissani, että lapsenikin voisivat edes hieman ymmärtää lähtöä).

Esikoinen kiinnitti isättömyyteen huomiota ja puhuimme hänen isästään ja ylipäätänsä isättömyydestä. Kerroin kuinka minusta tuntuu pahalta poikieni ja tämän tulevan vauvan puolesta, ettei isät ole heidän elämässä. Sillä se on sellainen asia, mitä en ole lapsilleni koskaan halunnut. Puheen mentäessä eteenpäin, esikoiseni sanoi, ettei aio koskaan jättää omaa lastaan, koska tietää miltä se tuntuu :( Kerroin meidän pärjäävän, vaikkei tämäkään isä ole läsnä. Siihen esikoinen sanoi: "Joo, oonhan mäkin pärjänny tähän asti ilman isää, ni kyl mä tuun pärjää myöhemminkin".

Kuopus pysyi enemmän kuuntelevana osapuolena, esikoinen selkeästi hoiti puhumisen. Puhuimme raskaudesta ja synnytyksestä. Annoin poikien kokeilla vatsaani ja totesivat sen olevan kovan tuntuinen :D Annoin heidän myös kokeilla jo avattua voipurkkia, jolloin he saivat vähän osviittaa minkä painoinen tämä olio on tällä hetkellä, painoarvioksi kun annettiin 340g. Pojat myös miettivät, kuinka pieni vauva olisi syntyessä..miten pieniä kenkiä käytäisi. Tähän hain vastauksen kaivamalla vaatekaapista pienet pinkin tossut, jotka olin ainakin jo 5 vuotta sitten ostanut vauvakuumeilun aikana alennusmyynneistä. Kerroin niidenkin olevan liian suuret. Esikoinen naurahti ja katsoi tossuja ihmetellen niiden pientä kokoa. Kuopuskin katseli niitä ja otti kädestäni koon 56 legginssit ja sovitteli niitä itselleen nauraen, kuinka pienet ne olivat :D

Poikien mennessä sänkyyn, jäimme vielä juttelemaan vauvasta ja elämästä syntymän jälkeen. Esikoinen sanoi mietteliäänä: "Me ei tulla saamaan huomiota sulta, niin paljon ku ennen. Ku vauva vie sen". Myönsin asian, mutta muistutin monesti lukemaani kirjaa, jossa pupu saa kolme pikkusiskoa, jolloin isän ja äidin huomio jäi pienemmälle isoveljeä kohtaan. Kerroin vauvan tarpeisiin vastaamisesta ja muistutin vauvojen nukkuvan paljon, joten aikaa heille jäisi. Kunhan joskus saisin nukkua pienet päikkärit, sillä olisin väsynyt yöheräilyistä.

Kerroin myös heistä tulevan hyviä isoveljiä.. Jolloin esikoinen naureskellen sanoi: "Ai silloinki ku me tapellaan?". Tähän selvensin, ettei se ollut kaikkea mitä olen nähnyt. Vain yksi osa, joka nähtävästi kuuluu veljeksille. Kuopuskin avasi suunsa ja kertoi, kuinka meinaa suojella siskoaan isompana. Paljon olisi ollut asiaa, olisimme voineet puhua tästä niin paljon, mutta kello alkoi oleman jo niin paljon, että minun oli pysäytettävä juttelut. Lupasin, että voisimme huomenna tai ihan koska vain puhua vauvasta, raskaudesta ja isistä, kaikesta mistä tulee vain tarve puhua :) 

Nyt kun olemme puhuneet ja huomasin, kuinka ihanasti lapseni ottivat tämän uutisen vastaan. Niin tunnen helpotusta ja tästä vauvastakin iloitseminen alkaa olemaan helpompaa..tai itseasiassa ultran jälkeen on hyväksymisprosessissa sattunut suuri harppaus eteenpäin. Olen sisäistänyt sen, että vatsassani todella kasvaa pieni ihminen, joka nytkin puskee vatsastani ulospäin oikealla puolella, saaden vatsani ihan epätasapainoon :D

Tietenkään en voi unohtaa tuota isättömyyttä ja siitä koituvaa tuskaa, mutta me pärjäämme. Lapset pärjäävät. Ei tämä ole maailman loppu, vaan tietyntapainen selviytyminen erilaisista oloista :) 

Ja vaikka nyt olen seesteinen asian suhteen, tiedän, että tulen vielä "narisemaan" ja paljon isättömyydestä. Se vain koskettaa niin syvästi meidän perhettä..ja niin monia muitakin perheitä.

rv 20+4