Muutama päivä sitten puhelimeni soi. Olin juuri hetkeä aikaisemmin napannut poikani karkkipussista muutaman pähkinäsuklaan. Kaverini soitti kysyäkseen pystyisimmekö näkemään seuraavana päivänä. Otin puhelun aikana taas yhden pähkinäsuklaan. En tiedä iskikö oloni ennen vai jälkeen kaverini sanojen. "Haluun niin kuulla kaiken sun tyttären isästä". En siis ollut hänelle vielä ehtinyt kertomaan mitään näistä uusista tiedoista. Mietin mielessäni, kuinka en haluaisi päivitellä tuosta ihmisestä mitään. Sellainen todella epämukava olo. 

Samoihin aikoihin (ennen tai jälkeen) koin yhtäkkisen kurkun turpoamis olon. Samaan aikaan tunsin, kuinka silmissäni alkoi heittää. Yritin ottaa happea, mutten kyennyt saamaan kunnolla. "Apua onko tää joku allergiakohtaus???" , mietin kauhuissani. Samalla yritin rauhoitella itseäni ja yritin jutella kaverini kanssa. Yrittäen kuitenkin lopettaa puhelun mahdollisimman nopeasti. Kun puhelu oli loppunut, koin vieläkin kurkussa ikävää oloa. Pelotti. Umpeutuuko se ja kuolenko kotiini??? Se pelko, se oli/on niin valtavan suuri! 

Rauhoittelin itseäni, "kaikki on hyvin"-mantralla. Soitin äidilleni ja kerroin "kohtauksesta". Hän enimmäkseen vain siirsi puheenaihetta muualle. eikä oikein ottanut minua tosissaan. Laitoin siskolleni viestin, että tulisiko hän minun luokse yöksi. Kerroin "kohtauksesta". hän lupaa tulla töittensä jälkeen.

Ilta meni lasten kanssa hyvin, kävimme saunassa ja tein pannukakkua. Lasten mennessä nukkumaan outo kurkkutunne jatkaa olemistaan. Se häiritsee. Vasta pari tuntia tapahtuman jälkeen tajusin ottaa antihistamiinia. Terveysneuvonnassa sanottiin, että jos olot jatkuu, niin olisi hyvä mennä päivystykseen.

Siskoni tuli lopulta, arvoin ja mietin vielä lähteäkö vai ei koko päivystykseen. Lopulta pakkasin tytön mukaani ja lähdimme pikaisesti tarkistamaan onko allergiaoire jäänyt päälle vai onko se kuitenkin jokin päänsisäinen juttu.

Kurkkuuni katsottiin heti, kun menin tiskin eteen valittamaan oireistani. Ilmatiet auki, mutta limakalvot tai nielu näytti ärtyneeltä. Sain antihistamiinin ja minut pyydettiin odotustilaan istumaan. Lääkäri kutsuisi kun vuoroni tulisi. Kello oli melkein yksi yöllä ja istuin tyttäreni kanssa odotustilassa. Paikalla oli vain muutama potilas. Jossain vaiheessa huomasin, että toinen lääkäreistä lähti ja jäi vain yksi lääkäri paikalle. Aika vain kului ja aloin tuntemaan niin voimakasta väsymystä. Halusin kotiin. Tyttökään ei nukkunut. Vaan silmät suurina istui sylissäni ja katsoi ihmeissään ympärilleen, paikka oli täynnä kirkkaita lamppuja ja tyhjiä tuoleja.

Kello oli jo yli kolme, kun pääsin lääkärin luokse. Hän sanoi oireiden viittaavan allergiakohtaukseen. Kyseli tuntemuksiani. Kerroin kurkkuni olevan enää vain kipeä. Sain reseptin kortisoonilääkkeeseen ja epipeniin. Allergiakohtaus voisi olla seuraavalla kerralla voimakkaampi. Pelottavaa. Eikö tämä olekaan ohi? Joudunko todella pelkäämään, että allergiakohtaukseni voisi yhtäkkiä ihan kuin itsestään pahentua ja joutuisin hengenvaaraan?? Pakostakin iski tajuntaani, olen niin yksin!!! Kuolenko yksin tukehtuen??? Jos kanssani asuisi joku aikuinen..en olisi näin peloissani. Mutta ei, olen yksin kolmen lapsen kanssa. Ajatukset säntäili päässäni. 

Hoitaja antoi minulle vielä kortoisoonipillerin ja näytti epipenin käyttöopas videon. Istuessani tyttö sylissä ja kuunnellen hoitajan ohjeistusta, huomasin (ja hän sanoikin), kuinka sanat menivät sekaisin tyttäreni alkaessa hymyilemään hänelle täyttä häkää :D Hoitaja soitti taksin. Olimme kotona neljän jälkeen. Nukahdimme tytön kanssa samantien.

Nukuimme myöhään. Olin aamulla laittanut pojat kouluun, mutta mennyt heti sen jälkeen sänkyyn takaisin nukkumaan. Onni on omata vauva, joka tykkää nukkua myöhään <3 Siskonikin on untarakastava, joten kaikki nukuimme puoli yhteen asti, kunnes ovi kävi ja poikani tulivat kotiin koulusta. Kurkku tuntui oudolta, kuristavalta vieläkin. Mutta ei enää niin puristavalta, kuin illalla. Kipu oli poissa.

Lähdimme kahvilaan syömään. Pelko allergiasta takoi päässäni ja mietin mielessäni, mitä enää uskaltaisin enää syödä. Otin kuuman kaakaon..kunnes yhtäkkiä mietin, mitä josen olekaan pähkinälle allerginen, vaan suklaalle. Olisiko tämä kaakao minun viimeinen juomani? En halua kuolla kaakaoon!!! Juu, voihan tämä nyt naurattaa, mutta pelko oli hyvin todellinen ja läsnä. Ja vaikka kuinka yritin rauhoitella ajatuksiani, niin ei tuntunut auttavan. Ennen kuin edes istuin pöytään, tuntui kuin päässäni olisi heilunut. Pyörrytti. Kaakaotakin maistoin yhden lusikallisen, tuntien samantien, kuinka silmissäni alkoi pyörimään. En voinut enempää juoda sitä. 

Hain apteekista kortisoonit. Epipen oli loppunut, täytyisi odottaa seuraavaan viikkoon. 

Kuristava kurkkutunne on ollut nyt päivittäinen. Pelkoa on, mutta samalla myös epäilystä. Voisiko tämä sittenkään olla allergiaa?? Jos tämä onkin päänsisäistä. Olenhan ennenkin juossut päivystyksessä juurikin kurkunturpoamisolojen takia. Ja yhdellä kertaa ainakin syynä oli pähkinä. Väärähälytys se silloin oli ainakin. Mutta voihan allergia kehittyä.. 

Mutta pakostikin mieleeni tulee, että ehkä tämä onkin vain päänsisäistä. Mieli on niin uskomattoman vahva!!! Se saa aikaan niin paljon fyysisiä oireita!!!

MInua pelottaa. Pelottaa, että tämä onkin allergiaa ja kuolen tähän.

Minua pelottaa, että tämä onkin päänsisäistä ja olenkin masentunut. En vain ole sitä hyväksynyt ja näin ollen mieleni yrittää torjua tuon ja saa aikaan näitä somaattisia oireita. Fyysistä tai psyykkistä, niin ihan kauheaa. Tämä kertoo, ettei kaikki ole hyvin.

Vaikka en itke tyttäreni isän perään, niin kyllähän se romutti todella paljon, kun sai tietää, ettei mikään ole totta. Sitä luulee tietävän mihin nokkansa pistää ja yhtäkkiä saakin selville, että mikään ei ole totta ja joutuu rakentamaan uudellaisen kokonaiskuvan kaikelle. Se pysäyttää. Joutuu myös miettimään itseäänkin, kuin myös tuota toista ihmistä. MIksi? Miten?Kuinka? Turhahan sitä on kysellä, koska tuolta ihmiseltä en tule koskaan saamaan vastauksia.

Kyllähän sitä ihmiset valhetelee ja ja..mutta tässä on menty liian pitkälle. Vedätetty monta vuotta. Kerrottu tarinaa niin kauan, että itsekin aloin uskomaan siihen.  

Muistan tosin kesältä 2014, ennen kuin tulin raskaaksi, kun heitin ystävälleni "Ellen tietäs ton ukon olevan työnarkomaani ni uskoisin, et sillä on perhe jossain. Meinaa sen käytös on jotenkin niin outoo". Ja tadaaa, joskus vain siihen vaistoon pitäisi uskoa!!! 

Ja ehkä ennen kaikkea tässä on se, kuinka hän tiesi minun kantani pettämisiestä ja ylipäätänsä minun arvomaailmani. Se, kuinka hän törkeästi pisti minut täysin rikkomaan oman arvomaailmani..tietenkään tietämättä tätä. Se kertoo ihmisestä niin paljon, hän ei osaa arvostaa, hän ei osaa kunnioittaa. Ensiksi mietin johtuiko tämä minusta, Olisinko minä sittenkin sellainen ihminen, jolla ei ole arvoa. Mutta se nyt on ihan turha sellaista edes miettiä. Kyllä se taitaa ihan herra Jortikka olla ihminen, joka vain ei osaa. Ei pysty. Kun on niin itsekäs. Ja se on vain hyväksyttävä. Näitä ihmisiä on olemassa. Kaikki eivät ole niin itsekkäitä. Arpaonni vain sattui minuun. Niinkuin tuohon hänen avovaimoonsakin. En usko, että heidän onnensa kukoistaa kauhean kauniisti. Ja sama se miten kukoistaa. 

Tuo mies taitaa todella olla ihmisraunio. Niin eksynyt. Välillä koen oudon ikävää tunnetta (en kuitenkaan ihan niin voimakasta, kuin viha), mutta enimmäkseen koen sääliä vieläkin häntä kohtaan. Se, kuinka hän elää elämäänsä. Voiko hän todella olla niin onnellinen? 

Ne valheet, ne kaikki valheet ja harhakuvan istuttamiset päähäni. Olen ollut itse naiivi. Olen kaikkien ikävien tapahtumien jälkeen halunnut uskoa niihin valheisiin. Tietenkin se loukkaa. Arvostan rehellisyyttä, arvostan lojaalisuutta..ja hänen käytöksensä on täysin vastakohta. Ja kyllähän se pahalta tuntuu, kun toinen vetää mukanaan tuonne vastakkaiselle puolelle. Pakottaen. Vaikka tiesi minun omaavan täysin eri arvomaailman. Jos haluaa pettää, niin pettää sitten sellaisen ihmisen kanssa, jolla samanlaiset aatteet. Ei näin! Kait hän jotkut kiksit tästäkin sai.

Ja oli miten oli. Asia on nyt näin, miten se on. Olen saanut vastaukset. Hänen kylmyys minua kohtaan johtui pelosta jäädä kiinni. Noh, hän on nyt jäänyt kiinni. Ja eläköön miten elää. 

Tänään vetäessäni poikiani pulkassa (kyllä, sain heidät kanssani kävelylenkille. Houkuttelin heidät kauppaan, joka sijaitsi kauempana) ja samalla toisella kädellä työntäen vaunuja, joissa tyttö nukkui. Olin ollut kiukkuinen, kuin mikäkin perseeseen ammuttu karhu päivällä. Pieni happihyppely teki hyvää aivoille. Pienellä metsätiellä ollessamme, muutamien katuvalojen näyttäen tietä. Ajattelin mielessäni: "Olen selviytynyt! Ehkä jonakin päivänä löydän jonkun joka pystyy ottaa näinkin ison köörin elämäänsä. Vaatiihan se paljon ihmiseltä..mutta ehkä olen pussaillut niitä rupisammakoita tarpeeksi, seuraavalla kerralla voisin jättää niiden sammakoiden pussailut ja siirtyä ihan oikeaan mieheen". Noh, katsotaan mihin tämä elämä vie mukanaan. 

Täytyy vielä sanoa, että kaikesta huolimatta, olen onnellinen, että tapasin tuon Jortikan. Opin paljon tästä. Ja ennen kaikkea ilman häntä, en olisi saanut tätä maailman ihaninta tyttöä elämäämme. Tyttö valaisee olemassa olollaan koko huoneen ja enemmänkin. Juuri eilen illalla käydessäni nukkumaan, tyttö heräsi. Hän katsoi suurilla silmillään ja hymyili minulle. Taputtelin rauhallisesti pepulle ja annoin pienen pusun poskelle, hän jatkoi unia. Hän vain on niin ihana <3

Olihan tämä aikamoinen kasvu-operaatio kolmen lapsen äidiksi. Ja vasta niin aluillaan. 

Toivon todella, että saan nämä kurkkuolot pois ja pääsen jatkamaan elämää ilman pelkoa. Pelkoa tästä kurkusta. Sillä tämä saa aikaan kuoleman pelon. En halua kuolla. Pelko on niin vahva tunne. Vaikka kuinka rauhoittelee itseään, kurkkutunne on ja pysyy. Jos tämä tosiaan on henkistä..niin puhuminen olisi se, mikä auttaa.

Allergiatestejen jälkeen helpottaa, saan varmuuden.

Tytär 6kk (+3vkoa ja 4pv)