Viikko on ollut kiireinen, tuntuu kuin koko ajan olisi ollut menoa. Poikani hammaslääkäriaikoja, oma hammaslääkäriaikani, josta hienosti myöhästyin puoli tuntia. Kaverinäkemisiä, ulkoilua. Vaikka olenkin ollut hieman väsynyt, niin on tehnyt hyvää olla ihmistenilmoilla. Menot on saanut minut liikkumaan, eikä vain märehtimään kotona alusvaatteisillani koko päivää.

Eilen aamulla heräsin unenpöpperöisenä herätyskellonpirinään. Samalla huomasin tyttäreni isältä tulleen viestin:

- "Huomenta, Käyn tänään siel testissä, Niin saa asian hoidettua."

Hetkeä myöhemmin oli tullut toinen viesti.

- "Mites se elatukset? Varmaan ok et mennään sil minimisummalla?"

En oikein osannut mitään ajatella lukiessani viestejä, sydän pompahteli ehkä aavistuksen tiheempää. Mutta enemmänkin ajattelin vain "Rahalla saa ja hevosella pääsee". En halunnut hänelle vastata mitään. Ei minua kiinnosta nyt hoitaa mitään raha-asioita, ne eivät ole tärkeitä tässä asiassa. Mutta ihmiselle, joka on tottunut pääsemään asioista läpi rahalla, se on arkipäivää. Minimi on todella paska rahasumma ja sen kun vain maksaa, niin muutoin voi jatkaa elämäänsä muina miehinä. Suoraansanottuna jos hän olis ollut isä, hän olisi voinut mennä nollasopimuksellakin. Mutta sama se.

Päivän mittaan huomasin ajattelevani koko ajan, että nyt olisi oikea aika. Purkaa hänelle hänen tuottama tuska. Sillä se tuska velloi sisälläni, pääsemättä pois. Vaikka siitä olenkin niin monelle valittanut, niin oikea kohde ei sitä ole koskaan saanut. nyt olisi aika.

Iltapäivällä tuli viesti.

- "Nyt on käyty"

Hetken sitä katselin ja päässäni tuli niin selkeä ja varma päätös. Hänen on kuultava tunteeni tästä asiasta. Ei rahasta, ei testistä vaan tästä kokonaisuudesta. Tuskasta, jota hän aiheutti katoamalla pierusaharaan. Hänen on saatava tietää, minun on purettava sydäntäni. En muuten saisi mielenrauhaa. Sen jälkeen voisin päästää irti.

"Mun on pakko sanoa suoraan. Et antanut siihen koskaan mahdollisuutta. Sä satutit mua pahimmalla mahdollisella tavalla! Se, että jouduttiin tilanteeseen YHDESSÄ. Ahdistus, pelko ja shokki KUMMALLAKI, myös mulla! Sä lähdit ja käyttäydyit, kuin mä olisin tehnyt jotain pahaa sulle! Sä jätit mut täysin yksin.

Se, että päätin pitää XXX (tytön nimi), joka on aivan ihana ihmisen alku <3 Ja hän jäi heti isättömäksi, oli sun päätös. Kaikista eniten tässä satuttaa, raivostuttaa ja ahdistaa, ettet "anna lupaa" sun vanhemmille tutustua oikeesti heidän lapsenlapseensa. Perhe ja suku on tärkeä.

Se, että häpeet elämääsi ja nähtävästi omia lapsiasi, on surullista. Sulla on 3 mahtavaa tytärtä. Ja ennen kaikkea, vaikka sä satutit mua (saat anteeksi). Niin eniten surettaa XXX:n puolesta. Hän ei pääse tutustumaan suhun, omaan isäänsä. Samaa lihaa ja verta. Anna hänelle edes mahdollisuus tutustua omaan sukuunsa. Sillä hän ei ole tehnyt mitään pahaa kenellekään."

Lähetin viestin ja jäin katsomaan, koska hän tulisi "linjoille". Ei mennyt kauaa, kun hän oli paikalla. Menin kuvat-kansiooni ja lähetin vielä tyttäremme kuvan, jonka alla luki tytön saama nimi kokonaisuudessaan.

Aloin vuolaasti itkemää. Se tuntui helpottavalta, puhdistavalta. Isä oli nähnyt ja lukenut viestit. Olin täysin auki, niin herkässä tilassa. Mutta samalla, se tuntui oikealta. Olin saanut kerrankin purettua omaa oloani. Olin kertonut, miltä minusta tuntui..ja kohde oli juuri se ihminen, joka oli saanut minussa nämä tunteet aikaan. 

Huomasin isän pomppivan paikalla-poissa-paikalla..yhtäkkiä näin hänen aloittaneen kirjoittamaan minulle. Sen verran aukinainen olin, liian hauras haavoittumiselle. Laitoin hänelle viestin, ennen kuin hän ehti lähettää minulle mitään:

- "Ja älä kirjoita mitään jos haluat vain satuttaa lisää."

Samantien hänen kirjoituksensa lakkasi. Arvostan sitä, ettei hän alkanut huutelemaan ja rikkomaan minua lisää sanoillaan. 

Se, että tuo kirjoituspommini sattui olemaan juuri hänen syntymäpäivänään..niin en sille voi mitään. En tiedä edes herättikö se häntä edes mihinkään suuntaan, eikä sen niin väliä. Enemmänkin tämä oli minulle tarkoitettu, jäähyväiset tytön isälle. En halunnut häneltä mitään viestiä takaisin, halusin vain, että hän tietäisi tämän puolen tarinasta olotilat ja ajatukset.

Kaiken tämän tunnemyllerryksen keskellä kotonammekin oli aikamoinen kaaos meneillään. Poikani koululuokka on nyt todettu todella sekavaksi, sen takia opettajakin joutui vaihtumaan. Häiriökäyttäytymistä on paljon. Poikani ajatutui tappeluun ja opettaja soitti, että hän lähettäisi poikani kotiin keskellä koulupäivää. 

Poika tuli varautuneesti kotiin, nähdessään minut alkoi itkemään. Halasin häntä ja menimme olohuoneeseen puhumaan. Hän kertoi tapahtumat. Yksi luokkalainen oli häntä "lyönyt nenään" kyynerpäällä ja hän oli tästä suuttunut ja alkanut potkimaan. 

Juttelimme hetken aikaa tapahtuneesta. Laitoin myöhemmin viestin opettajalle, jossa kerroin meidän jutelleen asiasta ja kerroin poikani haluavan selvittää tämän koulussa. Opettaja soitti minulle ja puhuimme jonkun aikaa. Sain tietää, poikani luokassa on häiriökäyttäytyjiä paljon ja ryhmähenkeä ei edellinen opettaja ollut saanut oppilaisiin. Poikani ei kuulemma kuitenkaan ole yksi näistä häiriökäyttäytyjistä (huojentavaa), mutta se, ettei hän totellut opettajaa. Oli opettajan vain laitettava poika pihalle, kun oli siitä varoittanut aikaisemmin. Esimerkkinä muille oppilaille. Jos opettaja olisi pojalleni periksi, olis myös nämä häiriölapset alkaneet riehumaan enemmän (he meinaa jo olivat jo alkaneet innostumaan, kun opettajan huomio siirtyi poikaani). Varmasti hankala tilanne, kun muutenkin on haastava luokka. 

Esikoinen oli koulun jälkeen lähtenyt suoraan kaverilleen synttäreille, joten olimme kotona kolmistaan. Tytön isän viestittelyt aamulla oli saanut minut jotenkin "hitaaksi". En jaksanut riehua tms, energiaa kuluttavaa. Ehkä se olikin hyvä, että saikin aikaan tuon tunnehitauden, koska olisin voinut stressaavana hetkenä syyllistää mahdollisesti poikaani, saaden hänet lukkoon. Emmekä olisi välttämättä saaneet hoidettua asiaa, vaan pahaolo olisi jäänyt mylläämään hänen sisälleen. 

Koko päivä meni itseasiassa hitaudella. Lähdimme illalla ulos kävelemään luontoon, Pääni sisällä jokin meinaa sanoi koko ajan, että luonto korjaa. Kävelimme kauniissa ja rauhallisessa maastossa, jossa oli vettä ympärillä. Kauniit kävelypolut ja syksynkaunistamat puut kehystivät maisemaa vielä entisestään. Aurinko oli jossain paksujen pilvien takana, mutta se ihana syksynsävy oli niin kaunis, ettei se tarvinnut siihen aurinkoa. Vaikkei puiden lehdet olekaan niin värikkäitä vielä, eikä omenapuiden omenat tuoksu voimakkaina vielä..niin luonto on hyvin kaunis. Koko meidän kävelylenkin aikana satoi vettä, mutta en välittänyt. Se ei haitannut. En kokenut isästä enää sitä pistävän voimakasta tuskaa, vaikka hän mielessä olikin välillä. Irtaantumisprosessi on loppumaisillaan. 

On jotenkin lohdullista huomata, kuinka tuskaa ei enää ole isää kohtaan. Tunnen vain pikkuisen surua isää kohtaan, sen takia, kuinka hukassa hän onkaan. Varmasti joskus hänen sisällään huokuu tyhjyys.. Ja kuinka hän tulee menettämään elämässään asioita,,mutta se ei ole minun päänvaivani. Hän on muutoinkin jo niin etäinen. Tuntuu, kuin hän olisi vain unta, jokin etäinen hahmo menneisyydestä..jolla ei ole tässä elämänvaiheessa mitään tekemistä meidän elämässä. 

Nyt, kun alan olemaan sinut itseni ja elämäni kanssa, on helpompi mennä eteenpäin. On helpompi hengittää. Varmasti tulee hetkiä, jolloin ahdistaa ja surettaa isä. Ja moni muukin asia..mutta se on kait tätä elämää.

"Forgive people in your life, even those who are not sorry for their actions. Holding on to anger only hurts you not them."

Tytär 3kk (+1vko 3pv)