Katsoin yhtä ultrakuvaa tänä aamuna, oli vieläkin niin outoa. Se tosiaan on minun kohdustani otettu ultrakuva, se ei ole kenenkään toisen kuva. Se on minun. Se tuntuu niin epäuskoiselta vieläkin.

Muistan yhä mielessäni, kuinka ultrauslaitetta liikuteltiin vatsani päällä, jotkut painallukset tekivät hieman kipeää. Kuvan heijastuminen näytölle, antoi minun nähdä reaaliajassa mitä kohdussani tapahtui. Kuvien, jotka sain mukaani, on siis pakko olla minun. Mutta miksi se tuntuu vieläkin niin oudolle?

Pahoinvointi iltaisin on ollut nyt todella voimakasta, mikään ei tunnu auttavan. Vatsaani on vääntänyt niin paljon, että olisi ollut helppoa vain mennä oksentamaan. Olisiko se tuonut helpotusta? Tuskin, enkä halunnut lapsiani säikyttää, joten nieleskelin ja yritin hengitellä oloa tasasemmaksi. Kuinka tuo pahoinvointi voi painottua iltaan? Mitä silloin oikein kehossani tapahtuu?

Aikaisemmista lapsistani pahoinvointi on ollut kokoaikaista, yhtämittaista painajaista. Esikoisesta tosiaan kärsin todella pahoinvoinnista niin pahoin, ettei minusta ollut muuhun kuin nukkumaan ja oksentamaan. Jos näin jälkiviisaana olisin, niin tiputus olisi ollut se minun helpotukseni silloin. Mutta en minä silloin edes tiennyt sellaisesta vaihtoehdosta, eikä kukaan koskaan kertonut, vaikka laihduinkin silmissä. Oma äitinikin luuli, että sairastin syöpää tuolloin. Niin sairaalloinen olin.

Kuopuksen pahoinvointi oli kestettävä, se ei kuitenkaan niin voimakasta ollut. Löysin apukeinon, cocacola. En juo virvoitusjuomia ikinä, mutta tuo juoma oli ainoa, mikä sai minut pysymään liikkeellä pienen taaperon kanssa oloista huolimatta..niin paljon ainakin, että selvisimme. Kestokuvotus ja oksennus oli kuitenkin päivittäistä.

Nyt pahoinvointia tulee päivän mittaan, mutta syöminen auttaa siihen niin paljon, että on hetkiä, jolloin ei pahoinvoinnista ole tietoakaan. Vaikka muuten olo onkin paska suoraansanottuna. Väsynyt, surullinen, hapokas, ärsyyntynyt. Iltaa kohden kuitenkin oloni kääntyy niin pahaksi, etten tiedä enää miten päin olla. Tekisi mieli mennä pakkaseen hengittelemään. Auttaisiko se? Ainakin oloni tarvitsee kylmää! Pakkanen missä olet???Talvi, lumi, kylmyys, missä olette??? Voisin nytkin kaivautua lumeen (jos sitä olisi) ja nauttia siitä kylmyydestä :D Kaipaan niitä niin paljon. Kesäihmisenä ihmettelen olojani, mutta tämä raskaus on saanut kaiken ihan päälaelleen!!!

Tuosta surullisen kuuluisasta isästäkään ei ole kuulunut mitään. Toivon silti, että hän oikeasti miettisi uudelleen elämän arvojaan. 

Omalle äidilleni en ole yrityksistä huolimatta saanut aikaiseksi kertoa tästä raskaudesta. Olen yrittänyt kirjoittaa viestiä, mutta sen aiheuttaminen on saanut aikaan vain kyyneleitä. Kuinka kertoa? Haluaisin kaikki samaan viestiin, niin ei tarvitsisi alkaa selittelemään. Koska sen verran utelias hän on, että haluaa kuulla mahdollisimman paljon. 

Tämä on niin vaikeaa. Mitä oikeastaan pelkään? Sitä, ettei hän hyväksy? Sitä, että hän alkaisi minulle aukomaan päätään ja pitäisi minua vastuuttomana? Onko tässä kyse kuitenkin siitä, että omalle äidille kertominen saisi tämän raskauden jotenkin uuteen valoon, todemmaksi. Sitäkö pelkään? Mitä pelättävää siinä on? Sehän olisi hyvä asia vain.

Äitini, tai kukaan ei ole oikeastaan nähnyt tätä isää. Olen pitänyt muutenkin miessuhteeni aika hienosti itselläni. En ole sellainen, joka haluaa esitellä..ja tämä meidänkin "suhde" oli mitä oli :D Siskoni tiesi tästä miehestä ja meidän suhteenlaadusta. Ehkä se tässä stressaakin, kun kukaan ei ole nähnyt miestä, niin tämä raskaus tulee todella yllätyksenä. 

Vaikka kuopuksestakin jäin yksin raskausaikana, niin koko sukuni tiesi tuon miehen monen vuoden takaa. olihan hän ollut ensirakkauteni. Olin tavannut hänet 16-vuotiaana. Pari vuotta myöhemmin erosimme todella tuskallisissa merkeissä, mutta elämänpolkumme ei päättynyt siihen. Näimme paljon, kummankin oli elettävä ilman toista sekoiluaikanamme. Sekoilimme kummatkin omilla tahoillamme ensiksi yhdessä, sen jälkeen yksin. Paljon ehti tapahtua. Ehdin lopulta itsekin rauhottua ja löytää takaisin polulleni, kiitos esikoiselleni <3 Ja piakkoin polkumme taas yhteni ja tunsin, kuinka elämäni oli kuin satua :D Olin niin naiivi, luulin, että rakkaus voittaisi kaiken. 

Onko tämä äidilleni kertominen, kuitenkin vain jäävuoren huippu. Stressaanko eniten sukuni reagointia tilanteestani??? Kun kerron äidilleni, niin tiedän sukuni jossain vaiheessa tietävän myös..tosin, annan heidän itse huomata vatsastani. Tiedän vain äidistäni sen, että ainakin yhdelle siskolleen kertoo heti raskaudestani. Hänen on jollekin päästävä itsekin purkaa, ellei sitten jo häpeä tilannettani niin paljon, ettei kehtaa. Silloin varmasti itsekin alan enemmän häpeämään tilannettani..ja se olo ei enää ole hyvä.

Hui, ja kuinka ihmeessä kerron tästä omille lapsilleni??? En ole näyttänyt heillekään tätä miestä, yhden kerran ovat nähneet miehen, mutta siitäkin on jo ainakin vuosi aikaa. Eivät he häntä muista ja nyt minulla on näinkin suuri heidän elämäänsä mullistava yllätys tiedossa.. Avoimuus perheessä. Näistä asioista on jotenkin järkevästi lapsen tasoisesti puhuttava, jatkossakin. Huh. Lapsille en nyt kuitenkaan ole kertomassa vielä mitään. Aikaa myöten kyllä, kun aika on siihen oikea..

rv 12+6 (oma arvio olojen mukaan 12+0)