Eikö viikonlopun pitäisi olla kaikista rentouttavimpaa aikaa? Ilman arjen tuomaa stressiä ja kiirettä?

Tämä viikonloppu on tunteissani hyvin ristiriitainen. Hyvin epävakaata, suuret muutokset olotilassa, on ollut todella hyviä aikoja ja taas vasta vuoroisesti todella pahoja. Lauantai aamu alkoi kauhealla riidalla, kuinka minä kehitänkään näitä riitoja itsekseni??? Raivostuttavaa!!! Lasten tappeleminen ja uhoaminen taisi saada tällä kertaa hampaitani kiristämään niin paljon, että huusin ja raivosin. Loppujen lopuksi syyllisyydentunne tunteenpurkauksesta ja pahasta olosta sai minut sulkeutumaan omaan huoneeseeni itkemään. Kuinka huono äiti olinkaan!!! MIetin jo kuinka olisi parempi antaa lapseni pois!!! Tämä on ihan kauheata, joinakin aikoina huomaan, kuinka väsynyt olen tämän elämäntilanteeni kanssa!!! Miksi en vain voi jo hyväksyä (vai mitä tässä on edes enää hyväksyttävää?) tilannettani ja jatkaa elämääni positiivisin ajatuksin?

Mikä on jäänyt käsittelemättä? Olenko tosiaan jättänyt surematta asioita ja sen takia räyhään niin paljon? Koska huomaan toden teolla sen olevan omaa huonoa oloani. Haluan ymmärtää, haluan tietää, että pääsen purkamaan asioita? Olenko jättänyt jotain huomioitta? Jota pääni yrittää epätoivoisesti tuoda esille, mutta kun en tajua niin en tajua!

Sain kuitenkin itseni rauhoitettua lopulta ja lapsienkin kanssa pieni juttelutuokio (tosin rakentavampi se olisi voinut olla) sai meidät lopulta lähtemään liikkeelle kodista. Raikas ulkoilma "puhdisti" ajatuksiani enemmän ja lapsetkin olivat rentoutuneempia. Myrsky oli laantunut. 

Kävimme syömässä todella epäterveellisen lounaan, jonka jälkeen päätin meidän menevän katsomaan mummiani. Siitä oli niin kauan aikaa, kun viimeksi olimme siellä käyneet. Ja mummini oli iloisesti yllättynyt vierailustamme :) Pyysi meitä jopa jäämään yöksikin, mutta siihen en pystynyt suostumaan tällä kertaa, mutta lupauduin tulemaan myöhemmin. 

Illalla ollessani yksin sohvalla, mietin paljon viime aikaista omaa käytöstäni. Mietin, kuinka väsynyt olin toisinaan ja kuinka elämä tuntui välillä niin kauhean vaikealta. En halua pilata lapsieni tulevaisuutta omalla läsnäolollani. Sillä minun tämän hetkinen käytökseni vaikuttaa heidän elämäänsä pitkälle. Minun on rauhoituttava!!! En saisi riehua heille niin paljon, minä teen väärin tässä!!! Tämä raskausaika tosiaan on kuin vuoristorataa!!!

Aamulla jo koin paremman olon sisimmissäni. Päätin, että jotain kivaa oli tehtävä. Ei kotiin jämähtämistä, olihan lasten viimeinen lomapäivä. Juttelin poikieni kanssa vaihtoehdoista mitä tekisimme (keilaus, minigolffaus, uiminen, sisäpuisto). Lopulta kylpylä sai ratkaisevan voiton. Äitinikin soitti ja kyseli kuulumisia ja kuullessaan meidän kylpyläsuunnitelmista, hänkin halusi tulla mukaan.

Jouduin lainaamaan esikoiseltani kylpylärahat (50€), hänellä kun vielä joululahjaksi saadut rahat säästössä. Lupasin maksaa heti, kun seuraavan kerran rahaa saan. Niin, minun täytyy tunnustaa, jouduimme tässä kuussa hakemaan toimeentulotukea sosiaaliasemalta! Keskeytin koulun hetkellisesti (1,5v) ja töitä en ole nyt tehnyt. Oloni ei ole vain antanut minun tehdä mitään hyväksyttävästi normaalia. Eli huomattavasti elämäntilanteeni on horjuttanut minun henkistä hyvinvointiani. 

Joudun nyt tulevallekin kuulle hakemaan sitä tukea ja se hieman ahdistaa suoraan sanottuna :/ En haluaisi olla sossupummi, en sinne edes mitään kertonut raskaudestani..pitääkö minun? Jotenkin tuntuu niin hävettävältä tämä minun tilanteeni heidänkin silmin! Mutta tiedän, että tämä huono rahatilanteeni on vain hetkellistä, joten tämä kestettävä.

Vietimme kuitenkin todella virkistävän päivän kylpylässä. Oli ihana nähdä kuinka lapsetkin tykkäsivät ja itseasiassa olivat niin innoissaan koko tuon ajan. Ja kiitollinen olen äidillenikin siitä, että tuli meidän mukaan. Sillä hänen läsnäolonsa auttoi todella paljon, poikien uimataidot ja kiinnostuksen kohteet vedessä olivat sen verran eriävät, että olisin ollut hukassa heidän kanssaan kolmistaan. Kuopuksenikin halaili muutamaan otteeseen mahaani ja esikoiseni mietti ääneen, menisikö uimavesi kohtuuni pikkusiskon käytettäväksi :D Joten vaikka meitä oli neljä näkyvää ihmistä uimassa, niin tämä viides oli kyllä hengessä ja ajatuksissa mukana kaikilla :)

Kotiin päästessä oli jo ilta, joten hetken aikaa vain löhösimme sohvalla, ennen kuin pienen iltapalan ja-pesun jälkeen menin lukemaan heille unisadut. Sen jälkeen jäin vielä sänkyyn juttelemaan kaikesta mahdollisesta, mitä heidän mieleen vain pälkähti.

Esikoinen kyseli kauheasti amerikan ja suomen eroja aseiden käytössä ja niiden tuomasta  vaarallisuudesta (uutiset lukutaitoisilla lapsilla herättää paljon kysymyksiä). Puheet menivät myös kuopuksen isään, joka on istunut vankilassa joitakin kertoja elämänsä aikana. Kuopuskin yhtyi enemmän puhumaan ja kyselemään. Katsoin häntä ja painotin hänen isänsä olevan kuitenkin kaikista nuoruuden hölmöilyistään huolimatta todella ihana ihminen, jolla on sydän paikallaan. Isättömyys nousi myös puheenaiheeksi. "Meillä kaikilla on isät lähtenyt", näillä sanoilla esikoiseni aloitti tämän aiheen..tarkoittan itseään, pikkuveljeään, kuin tulevaa siskoaankin. Niin..se on totta. Kerroin, ettei isien lähteminen ollut heidän (lasten) vika, vaan syy on aina lähtiässä. En osannut sanoa suoraan syytä lasten elämästä lähtemiseen..mutta yritin selittää, kuinka monet eri asiat vaikuttaa ihmisen valintoihin. Hankalaa, kun ei itsekään oikein ymmärrä. 

Puhumme paljon ja avoimesti asioista. Ehkä joku voisi kauhistella, kuinka avoimesti puhumme mm.kuopuksen isän "vankilaurasta", mutta se kuinka asioista puhun heidän kanssaan. En tee asioista kauhisteltavia, pelottavia. Kerron heidän ikätasoisesti ja korostan hyviä asioita. Totuus on kuitenkin parempi, kuin valhe. Painotan lapsilleni, kuinka tärkeää on puhua avoimesti perheessä asioita, ilman salaisuuksia. Jos en itse siihen pysty, niin kuinka voin odottaa heiltä avoimuutta takaisin?

Olen myös rohkaissut lapsiani pienestä pitäen tuomaan omat mielipiteet julki. Ja kyllä sen esikoisestakin huomaa, sillä vaikka kuinka riehuisin ja huutaisin, on hänellä hallussa omat mielipiteet ja ne tuokin ääneen julki. Ja mikä tässä on "kauheaa", on nuo hänen mielipiteet tosia! Itse olen se kiukutteleva kauhukakara ja tuo minun esikoiseni "kertoo", kuinka minun pitäisi näyttää mallia heille kuinka elämässä toimia ja teen sen väärin. Hän on pelottavan oikeassa monessa asiassa! Hän ei tosiaan ole mikään tyhmä! Joskus tuntuu, kuin hän kasvattaisi minua, eikä toisinpäin :D

Täytyy vain myöntää, kuinka rankkaa lapsillani on nyt ollut tämä minun raskausaikani. Vaikka tämä on minun kriisi, niin se vaikuttaa koko perheeseen. Ja se tekee siitä kriisistä vielä rankemman. Tämä pahoinvointini ja räyhäämiseni, en voi taata, että eilinen jää viimeiseksi, mutta sen voin taata, että teen koko aika töitä sen suhteen, että osaisin räyhätä rauhallisemmin ASIASTA ja keksin toisen purkaamistavan. Niinkuin mm.sali, se on ollut minun hermojeni purkaamispaikka vuosien ajan. Olojen takia en ole sinne päässyt pitkään aikaan, mutta nyt parin salikerran jälkeen voin taas sanoa, että pystyn siellä käymään jatkossa (toiv. mahdollisimman pitkän aikaa vielä). Rauhallinen ajanjakso siis tulossa..saan siis hyvää jatkoaikaa suruni hyväksymisessä.

Ja näistä asioista on minun juteltava lapsieni kanssa vielä. Ettei kaikki ole heidän syytään ja puheeni suutuspäissäni on todella tyhmiä. Asioista on puhuttava, että he saisivat edes jonkinlaisen ymmärryksen. Niin, ettei näistä puhumattomista asioista tulisi peikkoa, joka vaikuttaa tulevaan vahvemmin.

Huuuh, kyllä me pärjäämme tästä. Tämä kriisi on jo kuitenkin voiton puolella. Tästä ei ole muualle kuin ylös päin kavuttava. Pohjalla taas tultu käytyä moikkaamassa vanhaa minääni, mutta en ajatellut sinne jäädä :) Elämässä on vielä paljon nähtävää ja jos saan oman elämänpolkuni kulkea lasteni vierellä, niin olen todella kiitollinen siitä.

Hengitä syvään ja laske viiteen..sataan. Kaikki järjestyy! Tämä on kasvun aikaa, silloin se sattuu, mutta se myös vahvistaa!

rv 24+2