Pääsiäispyhät alkaa olemaan loppumaan päin ja arki lähestyy. Jokseenkin ihanaa. Pojat ovat olleet aika villeinä yhdessä taas, koko ajan tappelemassa niin leikkimielellä, kuin tosissaan. Ainaista toisen ärsyttämistä. Yhdessä kun lähtevät ulos pelaamaan jalkapalloa, tulevat jo vajaan 10 minuutin päästä takaisin sisälle. Riita on saatu aikaiseksi siinä ajassa :D Kuopus on aina ollut hyvin huono häviämään veljelleen ja jo yhden maalin tultua raivoaa, kuin mikäkin raivotar. Joten eilenkin esikoinen lähti yksin ulos potkimaan palloa pariksi tunniksi, kun ei kavereita saanut seuraksi. Kuopuksen "potkaisin pellolle" hänen kaverinsa tultua hakemaan häntä ulos. Aaaah! Hetken hengähdystauko minulle :)

Menimme äitini luokse syömään lauantaina ja ahdoinkin itseeni niin paljon, että olin loppu illan ähkynä. Lähdimme esikoisen kanssa kotiin, kuopus jäi äitini luokse. Jäimme bussista aikaisemmin pois ja lähdimme "metsästämään" jotakin kauppaa, mikä olisi auki. Kello oli jo kahdeksan illalla ja olihan pyhäpäivä, joten mitkään suuret odotukset ei aukiolevan kaupan löytymiseen ollut. Pari hukkareissua suuntaansa, mutta olimme kummatkin sitä mieltä, että iltakävely on hyvästä, joten kumpikaan ei narissut :) Lopulta löysimme huoltoaseman, josta saimme ostettua juuri tarvitut ostokset ja painelimme kotiin. Kellokin oli jo yhdeksän. Aloimme katsomaan leffaa, mutta kummatkin nukahdimme sohvalle ennen kuin se ehti loppua.

Herätessäni lopputeksteihin, herätin esikoisenikin ja hän paineli nukkumaan. Itse laittelin vielä olohuoneen kuntoon ja painelin vessan kautta sänkyyn. Tosin kauaa en pystynyt makoilemaan, kun tunsin kuinka vatsahapponi kirposi kurkkuuni, yritin sinnitellä, mutta sen jälkeen, kun silmissäni alkoi ympäristö hieman keinua ja samaan aikaan kuvottaa, nousin ja menin keittiöön. Onneksi jääkaapissani oli maitorahka, josta pistelin muutaman lusikallisen suuhuni. Se auttoi ja pystyin menemään takaisin sänkyyn, nukahdin.

Vaikka tämän loman aikana on ympärilläni ollut tapahtumaa, enkä ole ollut yksin. Niin silti huomaan välillä miettiväni, kuinka elämäni on merkityksetöntä. Se on outoa. Elämä vain tuntuu menevän eteenpäin ja itse vain olen paikallani. Monesti päivisin olen vain, minulle on todella tylsää istua kotona. Haluaisin tehdä jotain, ja toisinaan teenkin, käyn joskus salilla, siivoilen, käyn kaupassa ja näen pikaiseen joitakin kavereita lounaan parissa tms. Mutta silti olen yksin. Kuin turha käytetty rätti.

Välillä tuo yksinäisyys hiipii, kuin varoittamatta ja tunnen surua siitä. Välillä olisi niin ihana kun saisi vahvat kädet ympärillensä ja tuntisi itsensä tärkeäksi. Olisi turvallinen olo, eikä sillä hetkellä kukaan lähtisi pois. Vaan olisi edes se hetki. Halaus. Mutta..nyt ei ole sen aika. Ehkä sitten joskus.

Tiedän, että tämä loppuodotus on vain odottamista. Päivistä, jolloin minulla ei ole ihania liitoskipuja, selkärärkyjä tai vatsan vihlaisuja..niistä pitää ottaa kaikki hyöty irti. Liikkua ja tehdä asioita. Kipupäivinä on helpompi ottaa rennommin. Vaikka silloinkin olen kokenut harmitusta, lupaessani lähteä poikani treeneihin mukaan. Ja kivut ovat saaneet minut jäämään kotiin, sillä kävellessä jokainen askel on tuntunut, kuin puukoniskuilta häpyluuhuni.

En nyt niin pienestä kivusta hätkähdä, kyllähän eilisellä kävelyreissullakin välillä jouduin pysähtelemään ja ravistelemaan jalkaani. Tuntuu, kuin jokin suoni olisi todella kireällä ja aiheuttaisi viiltävää kipua. Se ei ole tänäänkään helpottanut, mutta kohta on silti liikkeelle päästävä :) Onneksi nyt pyöräkausi on alkanut ja poikani pääsee (ja haluaakin) itse lähteä. Minun seuraani ei siis kaivata niin paljon enää :)

Raskauteen vielä palaten, olen nyt jonkun aikaa huomannut, että ihan tuolta alhaalta on alkanut näkymään linea negra, pigmentti viiva..luulin, jo että säästyisin siltä tässä raskaudessa :D Vatsassa on muutenkin ollut aikalailla toimintaa kellonympäri, välillä olen miettinyt pitääkö tuo olio kertaakaan taukoa. Joitakin rauhallisia päiviäkin tulee, jolloin vaihteeksi joutuu itsekin mietimään, onko hän liikkunut lainkaan. Noo, kaipa tuolla vielä on tilaa mönkiä, vaikka kasvaakin tässä vaiheessa nopeasti :) 

Hassua tässä on se, ettei enää ole pitkä aika kesäkuuhun. Jännitys alkaa olemaan jo läsnä. Kuinka arki oikeasti tulee menemään? Saanko pidettyä mielenterveyteni edes "normaalin" rajoissa. Millainen tämä uusi tulokas on? Minkä näköinen? Se jopa kauhistuttaa, tuntuu kauhealta, kun en viitsi edes ostaa pipoa, jossa lukee "söpö", koska enhän voi tietää onko tuo lapsi edes söpö :D Kauheaa, olen todella epäkypsästi ajatteleva, pinnallinen palliaivo..mutta en varmasti ole ainoa odottava, joka näitä asioita miettii. Sanoi sitten siihen joku tekopyhäilijä mitä vain :P

Kyllähän sitä omaa lasta rakastaisi, vaikka olisi minkä näköinen vain. Näinhän alkuraskaudessakin unta kerran todella rumasta poikavauvasta, jonka olin synnyttänyt. Jonka kasvot olivat piirrosmaisen epärealistiset ja mietin mielessäni, kuinka rakastinkaan silti häntä niin paljon. Mutta minkä näköinen tämä olio on? Onko hän luvattu tyttö vai yllättääkö myöhään kasvaneet pallit minut ihan ällikällä? Näyttääkö hän isältään heti synnyttyään? Toivottavasti ei! :D MItä hän on perinyt minulta ja mitä isältään? Onko hänellä iso vai pieni nenä? Millaiset kasvonmuodot? Pinnallista tai ei, niin kyllähän nämä pyörivät mielessä useinkin.

Mutta nyt jätän ajatukset muhimaan ja alan valmistautumaan päivään. Aurinkoiseen päivään.

rv 30+3