Jännitys huomisesta ultrassa on ollut takaraivossani, en ole sitä kauheasti miettinyt, mutta olen ollut koko viikonlopun herkkä menettämään malttini. Tietenkin lasteni riehaantumiset eivät ole auttanut asiaa ollenkaan. Kyllähän hekin aistivat minun jännittyneisyyden ja he ovat lapsia, eivät he osaa sitä sanoiksi muuttaa (enhän minäkään ole omiani, niin, kuinka he voisivat minun puolestani niin tehdä), joten he ovat omalla käytöksellään sen näyttäneet. Huh, kuin villilapsia! Välillä sitä miettii, eikö minusta ole edes kasvattamaan lapsia, kun he ovat niin villejä ja omapäisiä. 

Minun piti mennä viikonlopun aikana syömään yhden miehen kanssa. Olen ennen raskautta käynyt joskus aikoinaan hänen kanssa yhden kerran ulkona, mutta opiskelut veivät niin paljon aikaa, etten kokenut suhteelle olevan aikaa. Nyt tuo mies kuitenkin otti yhteyttä ja halusi nähdä. Kerroin tilanteeni, hän mietti asiaa muutaman päivän ja kertoi haluavansa silti nähdä. Sovimme näkevämme viikonloppuna, mutta mielikuvitukseni otti vallan.

Mitä hän oikeastaan halusi minusta? Mitkä olivat hänen motiivinsa? Mitä jos joutuisimme autokolariin matkalla syömään? Olisiko hän kenties tämän olion isän veljen kaveri (meillä on joitakin yhteisiä kavereita, pieni piiri pyörii. Pieni kylä, hänkin asunut näillä nurkilla) ja heidän katala suunnitelma tehdä minulle jotain? Tiedän, sairasta minulta! Mutta en voi peloilleni ja ajatuksilleni mitään. En ole koskaan ollut tällaisessa tilanteessa, että olisin raskaana miehelle ja menossa treffeille jonkun ihan toisen miehen kanssa! Se tuntuu oudolta! MInua pelotti ja jännitti..joten mitä tein. Peruin treffit viime hetkillä. Hienoa toimintaa.

Olin tietenkin laittanut itseni kuntoon ja äitini oli tullut lapsiani katsomaan jo, lähdin ystäväni kanssa syömään ravintolaan ja viettämään ystäväiltaa :D Ja se oli itseasiassa aivan ihanaa :) Ystävät, heidän kanssa pitäisi enemmän viettää tällaista aikaa :D Syöden ja herkutellen :D Harmikseni, hyvin moni vain tykkää enemmän läträtä sen viinan kanssa, joten muuhun ei mielellään tuhlaa rahojaan.. 

Mahassani on tuo olio ollut kovin hiljainen pitkän aikaa..en ole oikein itsekään ehtinyt pysähtymään ja tunnustelemaan sen toimintaa. Olen monesti miettinyt, onko tuolla edes elämää. Perjantaina kuitenkin, olio antoi taas itsestään elonmerkin potkaisemalla vasemmalle puolelle, niin että näin kunnolla pienen kohouman <3 Muita potkuja en ole tuntenut viikonlopun aikana, mutta möyrintää ja kuhinaa sitäkin enemmän..joten toivon todella hänen olevan elossa...ja ennen kaikkea terve.

Ultra jännittää niin sietämättömästi..onko hänellä kaikki hyvin? Kehittynyt niin kuin pitääkin? Kaikki siellä missä pitääkin? Sukupuolitoivomusta ei enää ole, sama se kumpi tulee. Aluksi tietenkin toivoin tyttöä (ihan sen takia, kun minulla ei ole koskaan ollut sellaista), mutta nyt huomaan ajattelevani..jos se olisikin poika. Tulisiko isä lapsen elämään silloin? Hänellä kun on kaksi tyttöä jo ennestään, mutta ei yhtäkään poikaa. Mutta tiedän, ettei se auta..Onhan esikoisenikin isälleen ainut poika (hänelläkin aikaisemmasta liitosta kaksi tyttöä). Ei se mitään siltikään merkitse..ainakaan niin, että olisi lapsensa elämässä mukana.

Tuosta tulikin mieleen. Esikoiseni kertoi minulle, kuinka hänen ystävänsä kyselee häneltä koko ajan, missä hänen isänsä on. Hän aina vastaa kuulemma "en mä tiiä".. :( Puhuimme hetken aikaa miehistä (isistä), jotka eivät olleet lastensa elämässä mukana. Poikani mietti hetken ja sanoi minulle: "Onhan tässä hyväkin puoli, mulle ei oo sit kahta huutamassa, vaan yksi, sinä". Hänen esimerkki aiheensa oli surullinen, mutta jokseenkin niin ihana ja liikuttava. Voisin siitä huutamisesta vatvoa tässä vaikka kuinka, paha mielihän tässä tulee. Omaa pahaaoloani purkanut huutamalla omille lapsilleni :( Ei järkevää, eikä yhtään oikein. Mutta se, kuinka lapseni aina yrittää etsiä asioihin positiivisemman kannan! Se on suoraan sanottuna mahtavaa! Olen niin ylpeä ja toivon sen kantavan pitkälle, läpi hänen elämän.

Esikoiseni sanoi tänään minulle myös jotain muutakin..Hän tuli luokseni, kun sovitin bikineitä päälleni (olimme lähdössä uimaan), kauhistelin valtavia rintojani. Missä vaiheessa ne olivat ehtineet kasvaa lisää? Nehän ovat jo pääni kokoiset! Esikoiseni katsoi minua hetken sanoen: "Sun maha on iso, ihan kuin siellä olis vauva". Hymyilin hänen hymylleen takaisin..tajusin, että olin jäänyt kiinni. Kyllä lapseni on katsonut minun turpoamistani ja tajuaa missä taidetaan mennä. Mutta en siltikään myöntänyt..en pystynyt! Huomenna vasta. Tiedän toivottavasti enemmän silloin.

Hmm..Kasvaminen tähän kolmen isättömän lapsen äidiksi ei todellakaan ole helppoa :D Jo ajatteleminen saa kyyneleet kirpoamaan silmistäni. En koskaan halunnut tällaista tilannetta tulevan..ja hoen sitä itselleni koko ajan. Minun pitäisi osata päästää irti siitä haavemaailmasta, jota yritin luoda kahden lapsen äitinä: Koulu, työ ja mahdollisesti miesystävä..kihlat, vauva..Ehkä, se siis se vauva..sen saaminen alkoi päivä päivemmältä mennä kauemmas haaveista..Mutta yhtäkkiä sen "lävähtäminen" minun eteeni, kuin tyhjästä. Se oli shokki. Nyt naureskellen, kuinka selitin itselleni tilanteen menevän niin, että saisin keskenmenon eikä mitään lasta tulisi ja suruni menettämistä kohtaan :D Ja mitä kävikään! Totuus löi nyrkillä päin näköä, raskaus vain jatkui ja ukko näytti todellisen luonteensa (ja muut ylläri tiedot hänen elämästään) :D

Nähtävästi olin väärälle polulla eksymässä..joten tämä oli ainut keino saada minut takaisin kasvunpolulle (ehkä nyt saan tilaisuuden joskus tutustua ihmiseen, joka todella on koko sydämeltään mukana kanssani, ottaisi kaikki kolme lastani vastaan hyvillä mielin, ilman inhoa. Tämä tilanne todistaisi minulle, että hyviäkin miehiä on oikeasti olemassa).

En ole tilanteen uhri, vaikka välillä minusta tuntuu siltä, mutta on varmasti tuolle miehellekin vaikea tilanne tämä. Me teemme itse valintamme..joskus ne valinnat ei miellytä ympärillä olevia..ja satuttaa. Mutta ehkä hänenkin on päästävä omalle kasvunpolulleen..sinne on matkaa. Jotkut ei koskaan pääsee sinne asti. Vaan juoksevat karkuun itseään, elämää..sitä omaa elämää. Mutta sekin on oma valinta.

Ottaa vastuu omasta elämästä, itsestään. 

Toivon koko sydämestäni, että voin minun isättömille lapsilleni tarjota tarpeeksi ison sylin. Tarpeeksi rakkautta ja ymmärrystä. Välillä tuntuu, etten pysty siihen ja että olen epäonnistunut. Mutta jokin toivo kuitenkin palaa, ehkä pystynkin, jos yritän ja teen kaikkeni. Notkahduksia tulee, mutta niin tulee kaikille muillekin (myös niille ydinperheille). Ei saa vaan luovuttaa. Hetki kerrallaan.

rv 20+2 (potkujen saattelemana, meinaa nyt tällä hetkellä niitä näkee ja tuntee)