Niin se viikko taas vierähti. Ajatukset ovat taas heitelleet häränpyllyä. On ollut päiviä, jolloin olen surrut sitä, kuinka tämän syntymättömän lapsen isä ei ole nähnyt kroppani muutosta. Vaikka tuskinpa se kaikkia niin kiinnostaakaan nähdä tällainen ruho. Mutta se, ettei kukaan ole minun kanssa jakamassa tätä. Se on tuntunut pahalta. 

Kaikissa helkutin raskausoppaissakin painotetaan kumppanin auttamiseen :D Naurettavaa, näin saadaan nainen riippuvaiseksi miehestä jo heti alkuun! Naisen ei tarvitse olla riippuvainen miehestä!!! Vaikka olisihan se ollut kiva kokea raskaus, jossa mies edes jonkinlaisena tukena. Mutta se olisi ollut liikaa pyydetty. Tähän tilanteeseen vain on totuttava narisematta.

On myös tullut iloinen olo siitä, kun ystäväni oli yötä meidän luona viikonloppuna vauvansa kanssa. Hän jaksaa innostua aina raskausmahasta :D Ja puhelikin vatsalleni, saaden potkuja kasvoihinsa. Hänen seurassaan tämä raskaus on niin luontevaa ja oikeaa. Hän toi taas ison kasan vaatteita, tosin koot ovat isompia, joten ne tulevatkin tarpeeseen myöhemmin :) 

Näin myös toista ystävääni, hän oli juuri muuttanut ihanaan juuri valmistuneeseen asuntoon. Kaikki ne pinnat olivat niin uusia, puhtaita ja asunto tuoksuikin ihan uudelle. Niin ihana koti. Ystäväni on kahden lapsen yksinhuoltaja myös. Katselin asuntoa ja heidän elämää. Kuinka tuo minun ystäväni voikaan olla niin ihana äiti lapsilleen, niin rauhallinen. Aloin kokemaan huonouden tunnetta, tuntui niin ikävältä olla raskaana. Ihan kuin meidän elämä olisi toisarvoista, koska olin mennyt sekoilemaan elämäni kanssa. Pilasinko nyt meidän perheen elämän? Asummehan hunokuntoisessa asunnossa, jossa uunikin on ollut kuukauden rikki, mutta huoltoyhtiön (L&T) mukaan se ei ole ollut tärkeä asia hoitaa. Huoltomies varmasti ajatellut, että mikroruoka on terveellistä :D Nyt uusi uuni on tilattu (vasta kun soitin isännöintiin valittaen huollon hitautta hoitaa asiaa), mutta voiko siinä oikeasti kestää kaksi viikkoa saada uutta uunia? Ylikin sen ajan, koska eihän siitä ole kuulunut mitään.

Vaikka koinkin tuon huonon olon, se ei kuitenkaan tarkoita, ettäkö katuisin päätöstäni pitää tämän lapsen. En edes siinä mielentilassa ajatellut moista katumisen tunnetta. Vaan pikemminkin surua, en ole onnistunut tässä elämässä, niin miten olisin halunnut. Vaikka kuinka paljon olen yrittänyt, niin aina tuntuu matto vedettävän jalkojeni alta, juuri kun olen päässyt "kuiville" yhdestä vaikeasta elämäntilanteesta. Nousen ylös ja jatkan eteenpäin, yritän ja teen. Mutta tätäkö tämä elämä on, eteenpäin rypemistä?

Olen tuntenut siitä asti huonoutta, kun jouduin sairaslomalle masennuksen takia suoraan valmistuttua koulusta. Epäonnistuin, ei tarkoituksenani ollut sairastua masennukseen ja tuntea niin voimakasta tuskaa, mikä häiritsi arkielämää. Halusin töihin ja normaalin elämän kahden lapseni kanssa. Mutta ei! Siitä on nyt yli 4 vuotta. Siitä asti olen hoitanut itseäni henkisesti (päiväosastolla 1,5kk + psykologilla 7kk ja terapiassa tulee nyt 3 vuotta täyteen), olen myös tehnyt keikkatöitäkin. Aluksi se oli todella rankkaa, väsyttävää. Mutta ei niillä keikkatöillä pärjää, saati elätä perhettä. Sen verran harvoin sen alan töitä on. Aina kun ilmasiksi haluttaisiin, mutta pyhällä hengellä ei vain elä. 

Kun sain takaisin voimani ja menin ammatinkuntoutukseen testaamaan todellista jaksamistani. Olenhan aina ulkopuolisesti energisen näköinen..tai ainakin tuo tyypillinen masentujan olomuoto, josta monet pitävät vieläkin niin tiukasti kiinni, jopa psykiatri, joka vastasi minun hoidostani! Tuolla kuntutuksessakin kerrottiin, kuinka olen valmis kohtaamaan uudet haasteet. Ja niin olonikin minulle sanoi. Puhkuin intoa ja energiaa.

Sain päähäni hakea kouluun (jossa keikkatyöläinenkin saa sen verran töitä, että pitäisi edes jotenkin elättää perhe), jonka pääsykokeisiin pääsinkin ja minut hyväksyttiin sisälle. Puhkuin enemmän intoa ja vaadin itseltäni enemmän, kuin olisi pitänyt. Lopetin ammatinkuntoutuksen ja aloin opiskelemaan. Aluksi kaikki meni hyvin, kiirettä oli ja tykkäsin siitä. Samaan aikaan kävin terapiassa kaksi kertaa viikossa. Niin, monella on se harhaluulo, että terapiassa käydyt asiat jäävät sen seinien sisäpuolelle ja elämä jatkuu muina aikoina normaalisti. Niin minäkin taisin ajatella.

En ehtinyt opiskelemaan edes puolta vuotta, kun terapiassa käydyt asiat alkoivat hankaloittaa elämääni. Liian lähelle taidettiin mennä asiaa, johon en vain ollut vielä valmis menemään. Kunpa olisinkin pystynyt karkaamaan olojani opintoihin, monet tekevät niin, mutta minusta ei nähtävästi ollut/ole siihen. Painiskelin tuskissani, olin poissa koulusta 1,5kk ja palasin lyhennettyyn koulupäivään. Vaikka tilanne oli rauhoittunut, niin silti se tietty hauraus oli tullut takaisin. Olin epäonnistunut. En valmistuisi luokkani kanssa samaan aikaan, mutta jatkoin silti omaan tahtiini. Noina aikoina lähennyin ensimmäisen kerran tämän olion isän kanssa. Hän sai minut unohtamaan oloni hetkeksi.

Kesä tuli ja aloin saamaan taas energiaa. Jatkaa eteenpäin. Elämä täältä tullaan! :) Tuli syksy ja tämä yllätysraskaus suisti taas elämäni pois raiteiltaan. Yritin vielä koulun suhteen, kunnes oli vain myönnettävä, että elämäntilanne vaati oman aikansa. Pahoinvointi niin henkisesti kuin fyysisesti vei voimat. Hyväksymisprosessissa kesti yllättävän kauan. Ja vaikka olenkin sen saanut päätettyä melkein, niin tiedän, että nämä takapakit kuuluvat asiaan. Mutta koska voin olla ylpeä saavutuksistani?

Tiedän, että pääsen vauvan kasvettua isommaksi jatkamaan opiskeluja ja tulen valmistumaan. Ja toivon saavani töitä heti valmistumisen jälkeen, luulisi ainakin tällä alalla. Mutta entä muu elämä, se elämä, mikä on tärkein, perhe. Kuinka perheeni voi? Kuinka minä tulen voimaan? Olenko nyt selättänyt kaikki masennukset? Olenhan? Jos minusta se olisi kiinni, niin olen. Tiedän vain, että olen taipuvainen synkkyyteen ja pohtimaan liikaa.

Liikaa ei saisi miettiä tulevaa tai mennyttä. Vaan olla tässä hetkessä, niin paljon kuin vain pystyy. Joten huokaisen ja puhallan tulevan kauemmas mielestäni. Menen sitä kohti, mutta yritän olla stressaamatta. Tällä hetkellä en siihen voi vaikuttaa juurikaan (kouluun/työhön). Kyllä minusta on siihen, mutta nyt on tärkeintä olla tässä hetkessä. Ei juosten karkuun tätä hetkeä, vaikka henkisesti välillä onkin vaikeaa henkisesti. Tämä on kuitenkin kaunis hetki, jolloin vatsani sisällä on uusi elämänalku. Ja tämä uusi elämänalku alkaa olemaan pikkuhiljaa valmis tähän maailmaan.

Vaikka surenkin sitä, ettei isä ole mukana odotuksessa. Olen yksin tässä. Vierelläni on kuitenkin muita, jotka odottavat tätä. Omat lapseni eli tulevat isoveljet. Ystäväni ja ainakin äitini sekä siskoni. Muista sukulaisista en tiedä niinkään varmasti, kuinka innoissaan ovat. Mutta samapa se. Tämä odotus on silti hyväksyttävä asia, enkä saisi tuntea siitä mitään ikävää. Vaikka isästä ei tähän ollut, niin se ei tarkoita, etteikö tämä uusi elämä olisi elämänarvoinen!!! Minä saan iloita raskaudesta!!! Se kun tuntuu välillä niin oudolta.

En oikein osaa sanoa miksi suoranaisesti, mutta omaa elämääni katsoneena. Kaksi isätöntä lasta kasvattaessani olen kohdannut erilaisia käytöstapoja mm.suvussani. Minua ei ole tultu auttamaan (no enpä ole sitä pahemmin pyytänytkään), kun taas samaan aikaan suvun sisällä samanikäisten lasten vanhemmat ovat saaneet apua siihen, kun isä lähtenyt viikonloppureissuille ja äiti jäänyt yksin lasten kanssa. Niin pitäähän äidin saada apua lastenhoitoon. Ja hienoa, että ihmiset auttavat. Mutta mikä siinä on, että tuntuu kuin minua vältettäisiin kuin ruttoa, ettei tarvitsisi auttaa. Pakostikin tulee mieleen, eikö perheeni ole yhtä arvokas kuitenkin, vaikka olenkin yksin lasteni kanssa???

Onko minussa jotain, mikä saa ihmiset kartoittamaan meitä??? Aistiiko minusta jonkinlaisen kylmyyden, ettei kukaan viihdy seurassani? Senkö takia jään yksin miestenkin kanssa loppujen lopuksi?

Olenhan tuon tietyn kolkon olon aistinut isäni äidissä, kun hän eli ja omassa isässäni. Itse olen samankaltaiseen yksinäisyyteen taipuvainen, en niinkään omasta halusta, mutta elämä vain mennyt niin. Ja niin uskon mummini ja isäni elämän menneen myös..ei tahallisesti. Elämä vaan vienyt mukanaan ja joutunut paljon kokemaan tietynlaista hylkäämistä (jotkut eivät koskaan koe sellaista hylkäämistä, joten eivät siitä olosta saa kiinni edes kunnolla). Joten nyt kun mietin..minussakin voi olla tuo tietty kolkkous.. 

Kuinka saan sen pois?

Ehkä on vain parempi olla miettimättä asiaa sen kummemmin. Se saa vaa minut enemmän sekaisin.

Ole tässä hetkessä..

Tunnen pehvani alla pehmeän sohvan, näen ympärilläni meidän olohuoneen. Näen kellon ja siitä päättelen, että poikien pitäisi olla kotona ihan kohta. Tunnen myös vatsassani möyrintää, olio on taas tämän päivän möyrinyt ja venytellyt jalkojaan vatsassani. Ihostani on nähnyt kuinka jalka jos toinenkin on viuhahtanut edestakaisin, kuin etsien parempaa asentoa. Kuulen korvalapuistani musiikin, välillä pienten paussien aikana kuulen ulkoa kantautuvia ääniä..liikenteen ja lasten huutelun. Olen tässä, kotona. 

rv 32+3