Taas aika on mennyt kuin itsestään nopealla temmolla eteenpäin. Monesti on minun pitänyt taas tulla kirjoittamaan, mutta nyt syynä on ollut, etten muistanut päiväkirjani salasanaa. Kunnes äsken yhtäkkiä se tuli mieleeni ja pakkohan se oli tulla kirjoittamaan, koska tuntuu, että sydämeni on räjähtämäisillään.

Näin aluksi minun täytyy myöntää, että nyt on ollut henkisesti todella raskasta. Huomaan sen siitä, kun pelot ovat vallanneet mieleni. Ne todella ohjailevat minua, kuin mitäkin sätkynukkea. Ne vaikuttavat jo normaali elämääni, vaikka kuinka yritän pitää ne erossa toisistaan.

Pelkään allergiakohtausta. Oli sitten mikä ruoka tahansa, niin pääni alkaa pelottelemaan, kuinka kurkkuni voi turvota tuosta ja tuosta aineesta (ihan kuin se allergiakohtaus olisi aina kurkunturpoaminen!). Pelkään, että kuolen. Vaikka tiedostan kaiken olevan vain psykosomaattista oireilua, niin silti pääni pelottelee minua "Mitä jos sittenkin..". Monesti raahaan epipen kynää mukanani. Yrittäen turvautua siihen. Vaikka oikeasti janoan vain turvaa jostain ihmisestä. Olen niin yksinäinen näiden pelkojeni kanssa.

Olen myös huomannut hengenahdistuksen tulleen vahvempana kuvioihin. Hengenotto tuntuu tukalalta. 

Ärtyneisyys. Olen ollut todella äksy pojilleni. Ihan raivostuttaa itseäni, kuinka ilkeä voin heille olla :( Tytölle olen rauhallinen ja lirkuttelen koko ajan. Hänen läsnäolo saa minut rauhallseksi. Hormoonit varmasti selittänee tämän. Voi, kuinka ne saisi minut olemaan rauhallinen myös pojille. Olen kuitenkin yrittänyt kovasti tehdä töitä tuon ärtyneisyyden eteen ja voisin sanoa, että parempaan suuntaan mennään. En ole niin äksy ollut ja äänensvynikin on lempeämpi, kuin vähän aikaa sitten olin täysi "kyrvän niellyt lehmä". Vikisin ja kitisin joka ikisestä asiasta (niistä turhistakin). 

En ole saanut aikaiseksi mennä salillekaan. Sinne lähtö on vaikeaa. Tiedän vain, että se olisi tässä vaiheessa todella tärkeää päästä sinne. Rakastan salilla oloa! Lenkille olen mennyt kavereitteni kanssa kuitenkin, eli en ihan toivottomaksi ole mennyt. Olen jopa käynyt kahvilla erään yksinhuoltaja äidin kanssa.Se oli ihan kiva päivä tutustua uuteen ihmiseen, jolla oli samanikäinen vauva :) Olen myös käynyt puistoilemassa tytön kanssa. Teen asioita, en siis ole jäänyt jumiin neljänseinän väliin. En kuitenkaan ole kiinnostunut tutustumaan miespuolisiin ihmisiin. Vaikkakin treffeille olen lähdössä vielä tämän viikon sisällä..mutta sekin tuntuu enemmän hassulta unelta. Ei todelliselta.  

Syitä tähän masennusoireiluun on ne samat mistä olen jankannut niin kauan aikaa. Mutta miksi ne nyt alkavat kehollisesti tulemaan tällä tavalla? Minulla on ollut rankat 1,5 vuotta. Kait se on purkauduttava jotenkin..mutta onko tämä loppu pahanolon purkaus? Kun päästän pahanolon ulos niin alkaako helpottamaan? Vai onko tämä lopun alkua ja kohta totean, että masennus on tullut takaisin sillä voimalla, että siitä ei pääsekään yli ihan niin vain? Olenko liian heikko, kun edes masennun?

Olen tosiaan ystävystynyt tyttäreni vanhemman isosiskon äidin kanssa. Olemme nyt nähnyt aika usein ja  juttu luistaa. Emme enää puhu yhteisestä tekijästä eli tyttäriemme isästä. Vaan puheemme on muissa aiheissa. Olen myös itsekin huomannut, ettei tyttäreni isä ole enää niin paljon päässäni, kuin aikaisemmin. Ja jos on, niin enemmän päässäni pyörii tuo hänen perheensä. Kuinka hän saattoi tehdä näin meille kaikille? Hän petti meitä kumpaakin, hänen itsekäs käytös sai aikaan niin paljon tuskaa. Niin paljon asioita särkyi.

Väkisinkin kuitenkin mieleeni tulee ajatus, ehkä näin kuitenkin kuului tapahtua. Muutoskohta.

Välillä kuitenkin tuo äiti kertoo tyttäriemme isästä asioita. Nykyhetken kuulumisia..kuinka paljon isä on alkanut haluamaan nähdä tuota isompaakin tyttöä. Samalla olen kuullut toiselta puolen (ystävältäni). kuinka isä on alkanut olemaan parempi isä (näkee ja viettää aikaa paljon yhdessä) tuolle keskimmäiselle tyttärelleenkin. Hienoahan se on, että tytöt ovat saaneet isänsä huomion ja kiinnostuksen. He ovat saaneet isän takaisin. Tunnen kuitenkin pienen pistoksen sydämessäni. Miksi minun tyttäreni silti on isätön. 

Ehkä näin kuului tapahtua, että isä heräisi olemaan isä tyttärilleen. Harmi, että minun tyttäreni vain joutuu maksamaan tuon "herätyksen". Mutta elämä ei ole reilua, se on vain tarvottava eteenpäin ja löytää erilainen (mutta hyvä) oma polku. 

Tällä viikolla kuitenkin jouduin itse ottamaan yhteyttä tytträreni isään..Laitoin hänelle viestiä whatsappissa, jossa kerroin uuden tilinumeroni, jonne maksaa elatusapu. Hän vahvisti, että vaihtaa tilinumeron. Viestin jälkeen vaihdoin profiilikuvaani. Kuvaan, jossa olen tyttäreni kanssa ja hymyilemme/nauramme. Hetki oli todella hauska, tyttäreni keikkui sylissäni ja naureskeli aina kun katseemme kohtasi peilin kautta. Pakkohan sellainen oli ikuistettava <3

Joku puoli tuntia myöhemmin sain häneltä uuden viestin: "Kiva kuva", jossa perässä oli outo hymiönaama. Olin ihmeissäni viestistä. Kiittelemään en kuitenkaan häntä lähtenyt kommentista. Vaan kommentoin: "Niin on :) " Ja se olikin totuus. Se hetki, se on sydämessäni vieläkin. Ne ovat tärkeitä tässä elämässä. Hetket tärkeiden ja rakkaitten ihmisten kanssa.

Pari päivää myöhemmin olin menossa kauppaan tytön kanssa. Olin jo melkein kaupan kohdilla, kun muistin, että passini oli jäänyt kotiin. Tarkoituksenani oli käydä postissa hakemassa paketti, joten uskoin tarvitsevani sitä. Tein U-käännöksen ja lähdin talssimaan kotiin päin. Ärsyttävää, mutta halusin hakea paketin sinä päivänä, enkä sitten joskus myöhemmin, kun seuraavan kerran muistaisin. Kävellessäni, mietin samalla, koska oikein tulisin näkemään tyttäreni isosiskon ja naisen, jota petin (tietämättä) hänen miehen kanssaan (kuulostaa niin kauhealta). Asuihan tuo nainen tyttärensä kanssa nyt tässä samassa kyläpahasessa, ja pienet kun on kylät niin yhteentörmäystä ei voisi loputtomiin välttyä.

Postissa pääsin samantien tiskille, eikä passia tarvittu. Blääh, turhaan sen kävin hakemassa! Vai kävinkö?

Menin kauppaan. Oloni oli yllättävän hyvä. Minulle tuli niin itsevarma olo yhtäkkiä. Sellainen iloinen, kepeä (ja näin jälkeenpäin ajateltuna, hyvä niin). Astuin kaupan ovista sisään ja olin ottamassa koria. Edessäni seisoi hieman lyhyempi vaaleahiuksinen hoikka nainen rattaineen. Rattaista kurkisti tyttölapsi, joka näytti niin selkeästi isältään, etten voinut erehtyä. Minun tyttäreni isosisko oli siinä, niin lähellä. Siskosten ensikohtaaminen. Otin korin ja jatkoin matkaani.  Mietin vain mielessäni: "Minä näin heidät" huh!". Samalla mietin, kuinka toivoin, ettei tyttäreni tulisi näyttämään isältään niin paljon, kuin siskonsa. Ihan vain sen takia, koska hän on minun lapseni. Haluan hänen omaavan edes jotain minua ulkonäöllisesti. Isää hänessä on paljon, mutta myös minua. Toivon, että geenit ovat olleet suotuisat..aikahan sen näyttää loppupeleissä. 

Haluan vielä selventää, ettei kyse ole niin pinnallinen miltä vaikuttaa (ainakaan 100%:sti). Vaan enemmän pelkoa. Jos siskokset asuvat samassa kylässä kauankin niin väkisin he tulevat näkemään toisensa, jotkut muut näkevät heidät. ja toteavat yhdennäköisyyden. Kiusaamista? Sisaruksen löytämistä? Ystävyyttä? Ihmetystä? Kysymyksiä? Jokaisella asialla on puolensa..koskaan ei voi tietää. 

Loppu kauppareissun aikana ei naista eikä lasta näkynyt. Päättelin heidän menneen yläkertaan, itse pysyttelin alakerrassa. Oloni kuitenkin oli hyvä. Tyttäreni istui rattaissa ja katseli ympärilleen suurilla silmillään. Vanhempi mies pysähtyi lirkuttelemaan tyttärelleni, hymyilin hänelle takaisin. Oloni oli niin itsevarma. Menin kassoille ja maksoin ostokseni. Ulko-oville kävellessäni näin tumman ja pitkän mieshahmon puhumassa puhelimeen. Enemmänkin takaraivon, hän kääntyi minuun päin, käänsin katseeni häneen. Mieleeni tuli ajatus tyttäreni isästä. Mutta en nähnyt kunnolla miestä, joten en reagoinut häneen millään lailla. Mielessäni kuitenkin oli niin vahvana tuo kaupan nainen ja lapsi. Soitin ystävälleni ja kyselin vielä naisen tuntomerkit, oliko hän todella se nainen, jonka olin luullut nähneeni kaupassa.

Kotiin päästessäni, minun ei enää tarvinnut miettiä uudestaan. Vaan pystyin totemaan suoraan. Nainen ja lapsi olivat olleet ne, joiksi heidät olin ajatellutlkin. Sen todisti viesti whatsappissa:

* "Tulit vastaan..." (läh.klo.15.35)

En oikein osannut muuta laittaa, kuin:

* "Niimpä"

Jotenkin en ollut ihmeissäni, vaikken ollut varma miehen näkemisestä sillä hetkellä, kun hänet näin. Ehkä mieleni tuolloin suojeli minua voimakkaalla itsevarmalla ololla..

Hetken mietittyäni lisäsin:

* "Näin myös xxx:n ja xxxx:n ;)" (naisen ja lapsen nimet)

Vastaukseksi tuli pelkkä:

* "Okei"

Mietin kuumeisesti laittaisinko tuolle vanhemman tytön äidille viestiä tästä. Mutta annoin olla. Hän vain oli sanonut minulle aikaisemmin, kuinka mies tulisi ottamaan minuun yhteyttä, kun näkisi minut sattumalta. Sen tyylinen hän kuulemma aina on ollut. Ja nyt se tuli todistettua. Annoin asian kuitenkin olla. Ei ollut mitään kerrottavaa,.ehkä tästä kertoisin seuraavalla kerralla, kun näkisimme kasvotusten.

Siskoni tuli meille ja aloin tekemään lettuja. Pojatkin tulivat treeneistään ja ilta oli aika hulabaloota. Lopulta jouduin sanomaan pojille, että menisivät katsomaan Simpsonit (Iltainen ohjelma, jota yhdessä yleensä katsomme) omaan huoneeseensa. Tyttö oli niin väsynyt, että hänet oli saatava nukkumaan ja ympäristö rauhoittumaan. Siskoni katsoi jotain ohjelmaansa. Laitoin tytön unille ja otin kännykkäni käteeni. Ihmeekseni huomasin viestin tulleen: 

* "Kuis neiti on voinut?" (läh.klo.20.08)

Olin kuin halolla päähän lyöty. Halusiko hän kuulla tyttärestään ensimmäistä kertaa??? 

* "Hyvin. Hän on yllättävän rauhallinen ja hyväntuulinen ollut syntymästään lähtien. Ihan pienenäkin, kun heräsi yöllä syömään, oli vain pelkkää hymyä. Menevää sorttia. Tavarat lentää, jotka tielle osuu. Terveenä on pysynyt."

Vastaus tuli heti.

* "Okei, kiva kuulla" (läh.klo.20.34)

Mietin sadasosa sekunnin ja ajattelin. Nyt on portti jotenkin päässyt jossain tunnekuohuissa auki miehellä, joten pistän pökköä pesään. Laitoin tyttärestämme kuvan. Ja toisenkin, jossa näkyy selkeästi ja läheltä kasvot. Selittelin jotain silmienväristä. 

* "Noh joo onhan siinä tuttua näköä" (läh.klo.20.40)

Laitoin vain takaisin:

* "Nii mistähän johtuis :'D"

Minun olisi turha olla tässä vaiheessa mitenkään vittumainen. Pieni sarkastisuus ei olisi kuitenkaan pahasta. Hän oli nyt jossain ihme tunnepöhinöissä. Eikä seuraavasta tunnekuohusta voinut sanoa, koska sellainen tulisi..jos koskaan enää tulisikaan. Minun oli annettava kuva, että olisi asia kuinka vaikea tahansa, minuun voisi ottaa yhteyttä. Ja niin kuin se onkin. Vaikka mies on minulle ollut, kuin mikäkin kusimulkku, niin se ei kuitenkaan vie pois sitä tosiasiaa, että hän on tyttäreni biologinen isä. Jos hän haluaa tulla tai edes kurkistaa tyttärensä elämään, niin siihen minun on annettava mahdollisuus. Tyttäreni takia.

* "Jaaa aa"

Viesti tuli miettivällä hymiöllä varustettuna. Se sai minut hymähtämään. 

Laitoin vielä tyttärestämme kuvan, jossa hänen valkoiset hiukset näkyvät selkeästi ja kerroin hänestä tulevan vaaleahiuksinen (me siis olemme kummatkin tummahiuksisia  näin aikuisina).

* "Niin minäkin olin lapsena"

Laitoin vain hymynaaman ja annoin olla. Enempää hän ei laittanut minulle viestiä, enkä minä hänelle. Annan nyt ajan kulua ja näyttää meneekö tämä mihinkään suuntaan vai jääkö tähän.

Muutosta kuitenkin on tullut tuossa ihmisessä. Mutta syitä en vielä tiedä. Onko päämääränä hän ja vain pelkkä hän. Vai pystyykö hän ajattelemaan myös muiden osalta tätä? Toivon tietenkin, että nämä ajat on pistänyt miettimään ja huomaamaan, ettei ihminen voi olla ehjä hylätessään oman lapsensa. Se on meissä. Suvunjatkaminen. Oma lapsi, oli se sitten yllätys tai harkittu tai mikä lie. Niin se on omaa lihaa ja verta. Se on osa itseään. Ilman sitä ei voi elää, särkymättä.

Se, että hän myönsi tyttäressäni tuttua näköä. Lapsessa nähdyt tutut piirteet saavat tuntemaan kiintymystä. Tutut ja turvalliset. "Minun omat, jotka ovat toisessa niin samanlaiset".

Se, että hän myönsi itsekin olleen vaaleahiuksinen lapsena. En vastannut siihen olleeni itsekin ihan valkohiuksinen pienenä. Hänen kuului saada ajatus, kuului itse todeta ja huomata jotain samaa oman tyttärensä kanssa. Ja vielä tuoda se esiin. Vaaleahiuksisuus pienenä. Se on aika hieno yhteinen tekijä. hän pystyy jotenkin samaistumaan. 

Olen iloinen, ettei hän ollut vihainen, tyly, kylmä. Hän sai kuulla omasta tyttärestään, hän sai nähdä tyttärensä. Toivon vain, että hän todella nyt miettisi. Toivon, ettei hän jätä tätä tähän. Toivon todella, että häneltä löytyy sydän, joka on kaikenlisäksi paikallaan.

Se, että hän on nyt muuttanut taktiikkaansa ja on vanhempien lastensa kanssa enemmän. Se voi olla syyllisyyttä, se voi olla myös tuolle keskimmäisen tyttären äidille näyttöä/todistelua, että on muuttunut. Hän vain haluaa tuon naisen takaisin ja esittää niin kauan aikaa muuttunutta, kun on saanut haluamansa..Toivoisin sen olevan kuitenkin enemmän syyllisyyttä (vaikka epäilen suuresti). Sillä muutoin se kertoisi vain siitä itsekkyydestä, jolla tuo ihmisraunio on pilannut itsensä. Syyllisyys, se kertoisi silloin ihmisestä, joka ymmärtää tehneensä väärin. Toivoa ettei hän olekaan niin sairaalloisen itsekäs, kun ihmiset hänestä ajattelevat. Hän on tehnyt väärin ja hän tuntisi sen.

Onko hänessä miestä korjata vääryys?

Oli asiat miten oli. Niin toivon parasta. Oli se sitten mitä vain. 

Positiivista kun tässä etsii. Niin kaksi lasta on saanut isän jakamattoman huomion. Se on hienoa. Heidän itsetuntonsa vahvistuu. Heidän isä hyväksyy heidät. Ehkä kaksi sielua kasvavat nyt vahvemmiksi. 

Jos isä ei enempää nuorimmalle tyttärelleen osoita kiinnostusta. Niin tuon sielun vahvaksi kasvaminen onnistuu kyllä ilman häntäkin..toivon ainakin niin ja asian eteen teen kaikkeni.

Kauheasti toivoa en uskalla tuon miehen varaan laittaa. Pessimisti ei pety..joissakin asioissa on parempi olla pessimisti. Olen jo niin särkynyt tyttäreni puolesta, että toivonkipinä on niin heikkolaatuinen. se sattuu. Ei suurelle pettymiselle ole varaa..voimia.

Jo tämän viestittelyn seurauksena huomasin, kuinka innostuin ajatuksesta, että jonakin päivänä tyttärelläni olisi isä. Mutta sen innostuksen jälkeen tunsin ja tunnen vieläkin niin valtavaa surua ja ahdistusta. Pelkoa, ettei hänestä enää kuulu mitään. Ja tyttäreni todella on isätön. 

Mutta päivä kerrallaan.. Kyllä me pärjäämme. Meillä ei ole muutakaan vaihtoehtoa.

** Esikoiseni nykyään ei ole kiinnostunut isästään. "Miksi mä olisin kiinnostunut isästä, kun se ei mua edes näe!". Ei kysymys, vaan toteamus häneltä. Hänen isä voisi miettiä, onko elämä todella tämän arvoista. Hän luopui ainoasta pojastaan. Surullista. Mitä hän olisi menettänyt jos olisi ollut isä pojalleen??? Sanon, että isä on menetytänyt paljon, kun ei ole ollut pojalleen isä. Niin upea ja mahtava poika. Herkkä, rakastava..vaikkei sitä niin näytä ulkopuolisille, niin perheen kesken huomaan, kuinka "kova ulkokuori" heltyy lässyttämään pikkusiskolleen. Toisinaan lähtee kanssani kauppaan ilman mitään vastaväitteitä. Hän on niin kiltti. Hyväsydäminen. Paljon ajatteleva. Listaa voisi jatkaa loputtomiin..kello vain ei anna armoa. Kohta kaksi yöllä ja aamulla aikainen herätys!

Keskimmäinen poikani on viime kertaisesta isätapaamisesta harmissaan. Pettynyt. Eikä haluaisi mennä enää isälleen, siitä ei ole valmis lainkaan keskustelemaan. Syynä siihen on, ettei isä tuon tapaamisen (3 yötä) aikana lainkaan viettänyt poikansa kanssa kahden kesken aikaa. Ja sitä tuo poika janoaa kovalla syötöllä (Olen huomauttanut isälle tuosta ja sanoin vielä silloinkin, kun poika sielä oli ja puhuimme puhelimessa tuon isän kanssa). Tuntuu, kuin isä ei olisi valmis ymmärtämään, tekemään poikansa eteen mitään. Hän vain haluaa, että poikani on oman pikkuveljensä yökaveri, joka on tullut kyläilemään. Pelkkä koriste. Ei pieni lapsi, joka janoaa kahdenkeskistä seuraa, huomiota. Tunnetta olla tärkeä ja rakas. Saamatta sitä (ainakaan itse koe niin saavan). Niin herkkä ja iloinen poika, on muuttunut niin vihaiseksi ja etäiseksi. Kiusailevaksi pikku ilkimykseksi..ja ei sen takia, että olisi ilkeä ja paha, vaan sen takia, että hänellä on paha olla. Hän ei koe hyväksytyksi itseään. Hän on niin rakastava poika. Isän on opittava näkemään hänet yksilönä. Ihmisenä. 

Tyttäreni, vielä niin pieni. Mutta se kuinka hän ei ole saanut mahdollisuutta tutustua isäänsä. Hän ei ole saanut mahdollisuutta edes luoda mitään kontaktia omaan isäänsä. Niin iloinen ja sosiaalinen. Kiinnostuneena ympäristöstään ja ennen kaikkea ihmisistä ollut alusta lähtien. Vierastamiskautenakin sylissä ollessaan hymyili ja naureskeli tuntemattomille. Aina kun hän näkeekin ihmisen, hakee heti katsekontaktia ja hymyilee leveästi. Tarkkaavainen. Huumorintajua hänestä löytyy. Tutustuminen tähän uuteen sieluun on todella mahtavaa. Isä jää niin paljon kaikesta paitsi, jos ei ala oikeasti tekemään asian eteen mitään! Tyttö todella rakastaa veljiään, heti pojat nähdessään innostuu niin paljon, että nauraa vain ääneen. Ja muutoinkin 

Yhdessävietetty aika, se on niin tärkeää!!! Kaikin puolin. 

Tytär 9kk (3vko+2pv)