Tasan yksi vuosi ja 11 kuukautta, kun tulin raskaaksi. Tasan 11 kuukautta, kun tyttäreni isä meni oikeustieteelliseen otattamaan dna-testin. Tänään oli se päivä, jolloin isä näki tyttärensä ensimmäistä kertaa hereillä. Ja ennen kaikkea tyttö näki isänsä ensimmäistä kertaa <3

En uskaltanut koskaan tällaista edes uskoa. toivoni isän suhteen alkoi lipua tiehensä. Kyllähän hänestä kuului muutaman päivän välein jotain, mutta koskaan hän ei ehdotellut näkemistä, kyseli vain kuulumisia. Hänen etäinen olemus viesteissä sai uskomaan siihen, ettei hän ollut tosissaan tyttärensä suhteen. Annoin toivon vajota jonnekin tyhjyyteen ja annoin itselleni luvan vain elää hetkessä, etten koko aika miettisi asioita. Harmikseni tämä ei ihan täysin onnistunut, sillä yllätin monesti itseni jostain ihme ajatushälinästä miettimässä menneitä. Miksi en vain voi jo hyväksyä sitä, että olen ollut toinen nainen? Miksi kokoajan sitä ajattelen? Niin olihan se vastoin omaa elämännäkemystäni. Mutta en tiennyt asiasta, joten minun pitäisi hyväksyä asia ja antaa itselleni anteeksi. Niinkuin osittain olenkin, mutta silti huomaan, ettei kaikki ole täysin hyväksytty. Se vie aikansa. 

En tiedä mikä sai minkäkin liikkelle, mutta viikonloppuna koin taas ikävän olotilan. Olin muksuille paistanut lettuja, söin siinä samalla itsekin muutaman. Laitoin letun päälle mansikkahilloa ja haukkasin suuren palan. Mansikkahillo oli uusi tuttavuus hillohyllystä, olin hivenen pettynyt sen mausta. Ja söin vain sen yhden letun kanssa sitä. Voisi sanoa, että heti sen jälkeen alkoi kurkkuani jollain jännällä tavalla kutittaa, ei mitenkään että sille olisi pitänyt tehdä mitään. Mutta se tuntui hassulta. Ja mitä tällainen allergiafobiaa kauhisteleva eukko tekee, no kauhistuu entisestään. Allerginen reaktioko???? Oliko minulla turpoamassa kurkku pikkuhiljaa umpeen? Ehtisiinkö saamaan apua? Kuolisinko?

Yötä kohden pienenpieni kutina jatkui, mutta niin alkoi muutama röyhtäilykin, Mietin olisiko se sittenkin refluksia vain.. En kuitenkaan heti uskaltautunut nukkumaan, vaan höpisin facebookissa yhden kaverin kanssa niitä näitä, saaden ajatuksen muualle. Lopulta annoin väsymykselle vallan ja nukahdin. Aamulla heräsin. Olin selvinnyt seuraavaan päivään.

Sama toistui jo heti aamulla, kun satuin ottamaan letun aamupalan jälkkäriksi. Allergiaa vai refluksia? Yritin selitellä itselleni, kuinka allerginen voi olla, mutta aina oire ei ole tappava, Stressi, tukahdutetut tunteet yms varmasti saivat vatsani taas kupruilemaan.. Minun pitää kuunnella itseäni enemmän, ehkä sitä kehoni yrittää viestittää minulle. 

Tuo pelko silti on tullut, vaikka kuinka tiedostan asioiden totuuden..niin pelko painaa mieltä. Mitä jos? Tyhmää, tiedän. Tuntuu vain pahalta olla yksin. Seura saisi minun rauhallisemmaksi. Päivisin olenkin tehnyt kaikkea, olen nähnyt kavereitani, ollut puistoilemassa tytön kanssa. Mieli on ollut energinen ja kaikki tuntuu olevan hyvin.

Eilen lähdin kaverini kanssa lenkille. Sopivasti tyttökin nukkui päikkärit rattaissa sen ajan. Yhtäkkiä kuulin ympärillä olevan liikenteen ja häslingin keskeltä tuttua musiikkia. Oliko se minun puhelimeni? Ehdin saada puhelimen käteeni ja soittajan nimen näytöltä. Ensimmäiset ajatukseni olivat "Onkohan tämä taskupuhelu?", "Vöörö numero?", Miksi hän minulle soittaa, oikeasti?". En ehtinyt vastaamaan, kun puhelu jo päättyi. Päätin kokeilla soittaa takaisin.

Puhelimen toisessa päässa vastattiin melko nopeasti. Tuttu miesääni aloitti puhumisen. Kysyi voisiko hän tulla jo seuraavana päivänä katsomaan tytärtään..halusi nähdä hänet ennen työreissujaan. Kertoi kuinka oli jo nyt niin paljon käyttänyt tekosyynä itselleen työkiireitä, nyt aikaa oli otettava. Kertoi, kuinka ei tykännyt vauvoista, mutta nyt tyttö oli jo yli sen iän. Ymmärtäisi jo enemmän. Joten haluaisi olla tyttärensä elämässä mukana. Kertoi kuinka paljon syyllisyyttä tunsi, ettei ollut tyttärensä elämässä mukana. Olin ihmeissäni..puhuiko hän koko sydämestään vai puhuiko hän vain sitä mitä minä halusin kuulla?

Pyysi minulta myös palvelusta. Kävi ilmi, että ystäväni (joka sattuu tietämään tämän naisen, jota petin tietämättäni tyttäreni isän kanssa aikoinaan) on kertonut kaikki puheeni eteenpäin. Tämä nainen (tyttäreni 3v siskon äiti) on saanut kaiken kertomani tiedon itselleen ja kuulemma vaikeuttaa nyt tyttäreni isän elämää niinkin suuresti, kuin käyttäen heidän yhteistä tytärtä pelinappulana. Ymmärsin, ettei hän halunnut miehen näkevän salattua tytärtään. Ja jos näkisi niin, mies ei näkisi 3v tytärtään. Jos tämä pitää paikkansa, niin sanonpa vain, kuinka sairasta ja surullista  :/ Tyttäreni ei siis pääse tutustumaan siskoonsa..tosin tytöt ovat sen verran nuoria, etteivät vielä sitä tajuaisikaan. Mies painotti sitä, ettei haluisi enempää satuttaa naista. Mietin mielessäni, olisiko hän oikeastikin noin ajattelevainen toisen tunteita kohtaan?

Olenkin ihmetellyt tämän ystäväni kiinnostusta tyttäreni asioihin. Kiitän onnea, etten kuitenkaan ihan kaikkea ole kertonut hänelle. Ympäripyöreitä vain, jättäen kysymysmerkkejä. mutta jo se tieto on järisyttänyt maailmaa, että isä on ollut yhteydessä minuun tyttärensä tiimoilta. Surullista. 

Aluksi mieleni teki pyytää tältä ystävältäni, että ilmoittaisi naiselle, että olisi hänen aika soittaa minulle. Puhelinnumeroni hän kuulemma on jo hankkinut valmiiksi. Olisin halunnut tivata häneltä, että mikä helvetti häntä rieposi. Minun tyttäreni on syytön hänen eksänsä sekoiluihin! Oli sairasta kieltää toiselta ihmiseltä yhteys omaan lapseensa! Se vain on niin väärin! Ja ennen kaikkea lapsi kärsisi tästä hänen takiaan...tai lapset!

Vähän aikaa kuitenkin miettiessäni asiaa tärkemmin. Osasin jokseenkin samaistua tuohon naiseen ja hänen tunnetilaansa. Hän on vielä kovin satutettu. Hän on kovin vihainen. Hän on kovin katkera. Muistan, kun erosin keskimmäisen poikani isästä. Olin puolessa välissä raskaana, hän oli löytänyt upeamman daamin. Muistan, kun poikani oli sen 8 vkon ikäinen, kun sain tekstiviestin isältä, ettei hänestä olisi tähän (olemaan isä pojalleen). Maailmani romahti täysin tuona päivänä, sillä en hänestä olisi koskaan uskonut moista. Eikä mennyt kauaakaan, kun kuulin heidän odottavan ensimmäistä yhteistä lasta, Olin järkyttynyt. Miksi isä ei voinut olla minun lapselleni isä, mutta sitten tuolle toiselle lapselle olikin isä? Se oli niin väärin. Maa katosi jalkojeni alta ja tunsin tippuvani..eikä tuolle tippumisen tunteelle mitään voinut. Se vain jatkui. Olin katkera, vaikka kuinka yritin asian eteen tehdä töitä. Viha miestä, miehiä kohtaan oli niin suuri, etten katkeruudelle voinut mitään siinä elämänvaiheessa. En voinut sietää tuon perheen onnellisuutta. Puhumattakaan sitä lasta, joka syntyi 11 kuukautta poikani syntymäni jälkeen. Poikaa, joka sai isän. 

Aikaa siinä meni kauan. Todella kauan. Vasta terapian avulla pääsin tuosta voimakkaasta vihasta (joka oli vuosien varrella kertynyt erinäisistä syistä). Vasta kun vihasta oli päästy, niin huomasin katkeruudenkin kadonneen kokonaan. Poikani isä on poikani isä. Meidän yhteisellä menneisyydellä ei ole tunteisiini vaikutusta. Se on menneisyyttä, vaikkakin tärkeä osa elämääni. Sainhan poikani tuosta elämänvaiheesta. Niin silti, kaikki ne pahanolon tunteet joita koin..se on mennyttä aikaa. Nyt elämme siinä pisteessä, että isä on poikansa elämässä mukana. Kesällä poika oli isällään jopa viikon. Se on ennätys tässä vaiheessa. Toivon, että tästä mennään eteenpäin hyvillä mielin.

Minun ei kuulu tivata tuolta naiselta mitään. Hänen elämässään on nyt vaihe. Samantyylinen vaihe, jonka itse jouduin nuorempana kohtaamaan. Katkeruus, viha. Ne itseään satuttavimmat. Niistä voi päästä yli. Mutta töitä siinä joutuu tekemään todella paljon. Toivon koko sydämeni pohjasta, että vielä jonakin päivänä tuo nainen saa vihan heltymään ja katkeruuden katoamaan. Se helpottaa ennen kaikkea hänen elämäänsä todella paljon <3 Kokemuksen syvällä rintaäänellä näin voin todeta.

Mutta palaten siihen tyttäreni isän kanssa käytyyn puheluun. Mies kiitteli siitä, että olin vastannut puhelimeen..tai siis soittanut hänelle takaisin.

Puhelun jälkeen maailmani tuntui kirkastuvan. Näkisikö nyt tyttäreni vihdoin isänsä? Olisiko se mahdollista? Kuinka isä reagoisi lapseensa? Tuntisiko hän mitään tunteita tytärtään kohtaan? Menisikö tapaaminen hyvin?

Illemmalla mies laitteli vielä viestiä, olisiko tytöllä vielä hommattu nukenrattaita. Enhän minä sellaisia ollut hommannut, kun olin olettanut/toivonut isän pitäneen lupauksensa synttärilahjasta.

Yksitoista kuukautta sitten tuo mies hoiperteli oikeuslaitokseen dna-testiin. Hänen tunnetilansa varmasti oli tuolloin aikamoinen sekamelska. Olihan hän aikaisemmin kertonut avovaimolleen, että hänelle oli syntynyt kolmas tytär. Hänen perheensä oli silloin romahtanut. 

Mitä tuo 11 kuukautta pitää sisällään (Tai mitä tämä 13 kuukautta pitääkään sisällään...tai siis 1 vuosi ja 11 kuukautta. Kahteen vuoteen mahtuu paljon tunnetta. Niin hyvää, kuin pahaakin.). Uskon, että tämä aika on ollut aikamoinen. Hän on joutunut käymään läpi, mitä todella haluaa elämältään. Vaikka hän ei ole vanhempien lastensa elämässä ihan täysiä mukana ollut, niin ei se tarkoita, etteikö hänellä olisi ollut sydäntä mukana. Jotenkin näen hänen läpi.

Näin tutun auton kurvaavaan talollemme. Itse vielä kävelin kotiin. Tyttö oli nukahtanut, kauhistelin sitä, kuinka juuri tänä päivänä, kun tytön piti nähdä isänsä niin hän nukahtaakin niin ajoissa päiväunille. Mies tuli keskellä työpäiväänsä..tapaaminen piti olla lyhyt näin alkuun. 

Pysähdyin kotitiemme eteen, käännyin katsomaan tyttöä. Hän nukkui niin sikeän näköisesti. Silittelin hänen poskeaan ja mietin suruissaan, menikö tässä nyt mahdollisuus nähdä isä. Käännyin ja näin takanani seisovan hahmon. Mies hymyili.leveästia, lähdimme meille. Kannoin tytön sänkyni päälle nukkumaan, hän jatkoi uniaan havahtumatta. Odottelimme hänen heräämistä..

Kun tyttö oli nukkunut jo puolitoista tuntia, hän alkoi näyttämään heräämisen merkkejä. Miehelläkin alkoi jo kiire tulla töihin, puhelin soi välillä ja sähköposti piippaili minkä kerkesi. Tytöllä oli vielä päällään välikausivaatteet (sänkyni vieressä oleva ikkuna oli auki ja tuuli puhalsi viileää ilmaa sänkyyn asti). Mies varovasti aukaisi takin. Tyttö selkeästi valmistautui heräämään..

Mies seisoi tyttärensä edessä, tyttö aukaisi silmänsä ja näki vain isänsä. Sulki silmänsä. Isä naurahti ja meni olohuoneeseen odottamaan. Antoi tytölle tilaa herätä. Tyttö aukaisi silmät uudestaan ja katsoi minua. Todella vakavana katsoi kauemmas, nähden isänsä. Vein hänet olohuoneeseen. Hän katsoi isäänsä silmät niin vakana. Ihmettelevinä. Isä otti sohvan vierestä ison paketin. Tyttö katsoi isäänsä pitkään ja pakettia. Paketissa näkyi vaunujen kuva. Tyttö hymyili isälleen tajutessaan sen olevan jotain kivaa. Isä alkoi avaamaan pakettia, tyttökin uskaltaui lähemmäs häntä. Hivuttauduin itse pois olohuoneesta. Menin keittiöön juomaan vettä ja vessaan harjaamaan hiuksia, Yritin kaikkea mahdollista keksiä, että isä ja tytär saisivat olla rauhassa. Hetken kahdestaan. Vaunut olivat ihan huiput! Tyttö tykästyi niihin täysin!

Laitoin tytölle välipalan, kun vaunut oli kasattu ja niitä oli hetken ihasteltu. Isä istuutui pöydän ääreen ja syötti tytärtään. Osasihan tyttö itsekin syödä jo, eikä monesti minun anna auttaakaan. Mutta nyt hän söi avustettuna <3  Isä viipyi vielä jonkun tovin. Tyttö oli todella ihmeissään. Niin tarkkaan ja vakavana katsoi isäänsä. Kun isän oli lähdettävä, menimme eteiseen sanomaan heipat. Isä pussasi tytärtään pari kertaa otsalle <3

Hänen lähdettyään, sain viestin, jossa kertoi kuinka kiva oli nähdä tyttöä. Muutama tunti myöhemmin tuli samantyylinen viesti, jossa kertoi tytön näkemisestä. Tytär selkeästi oli hänen mielessään ja hyvä niin. Sain vielä illallakin häneltä viestejä, joissa kyseli kuulumisia. Kertoi, kuinka kivi vierähti hänen sydämeltä, kun näki tyttärensä. Kertoi, pitävänsä tyttärensä katseesta. Hymähdin, koska mieleeni tuli se hetki, jolloin sairaalassa seuraavana päivä syntymästä, kun tyttö avasi silmänsä ensimmäistä kertaa ja näin hänen silmänsä. Sinä hetkenä rakastuin lapseeni. Huomasin, kuinka sielu oli löytänyt paikkansa kehosta. Valmis kohtaamaan maailman. Upea näky ja mitä upeampi tunne <3 

Nyt täytyy vaan ajan mennä eteenpäin ja katsoa mihin suuntaan tässä asiassa mennään. Täytyy toivoa parasta tyttöä ajatellen. olen ylpeä tuosta miehestä, hän on jonkinasteisen elämänvaiheen taputellut läpi, toivottavasti hän jatkaa samalla tiellä. Aika näyttää. Toivon koko sydämestäni, että näitä päiviä tulee lisää, jolloin isä näkee tyttärensä. Tytär näkee isänsä <3

Tytär 1v (2kk+8pv)