Aikaa on mennyt siitä, kun viimeksi kirjoitin. On ollut hetkiä, jolloin kirjoittaminen olisi ollut tarpeen, mutta en ole vain päässyt koneen äärelle.

En ole ollut yksin.

Olemme reissanneet taas.

Onneksi.

Muutama päivä ennen joulua juttelin kaverini kanssa tyttäreni tilanteesta ja, kuin vahingossa selkiintyi muutama asia. Pienissä piireissä kun eletään, niin kaverini tietää tyttäreni isän muita reittejä. Hänen miehensä jopa paremmin..varsinkin avovaimon. Kyllä, tyttäreni isä asuu 2,5 vuotiaan tyttärensä ja äidin kanssa yhdessä. Se tekee minusta todellakin sen toisen naisen! Minulle tuo mies on käyttänyt eri nimeä, joten sen takia kaverini ei koskaan osannut yhdistää näitä henkilöitä keskenään.

Tuon tyttäreni isosiskon äidin veli ja eno on nähnyt minun tyttäreni kesällä. Tosin tuossa tilanteessa emme tienneet tilanteesta!

Ajatus siitä, että olen ihan oikeasti ollut toinen nainen..tai kolmas nainen. Tai mikä lie. Niin se oksettaa. Sellainen en ole koskaan halunnut olla! Olen saanut äidiltäni kasvatuksen, että naiset pitävät yhtä. Eivätkä mene koskemaan toisen naisen mieheen!!! Härskeintä tässä on se, että mies tiesi ajatukseni asiasta. Hän tiesi, kuinka eksäni lähti toisen naisen matkaan raskausaikana. Ja kuinka halveksin pettämistä. Jopa asiasta toinen nainen joskus puhuimme ja siihenkin sanoin suoraan, etten moiseen koskaan ryhtyisi. Hän tiesi, mutta ei välittänyt. Ei arvostanut. Ei kunnioittanut. Olinko todella tutustunut näin sairaaseen yksilöön?

Aluksi olin aika turta asialle. Mutta pikkuhiljaa huomasin eksyväni erilaisiin tunneskaaloihin. Olinko ollut todellakin niin naiivi hänen suhteen? Olin. Ja se suoraan sanottuna hävetti. Mielestäni kuitenkin ihmistenväliset suhteet, oli ne sitten millaisia tahansa. Syvällisiä tai vähemmän syvällisiä. Niin AINA pitää osata kuitenkin kunnioittaa toista, sen verran edes, ettei mene kusemaan päin näköä. Varsinkin kun niistä asioista tietää varsin hyvin. Toisen ihmisen kunnioitus, se on tärkeää. Me kaikki olemme arvokkaita. Pitäisi välillä vähän edes miettiä!!!

Kirjoitin tuolle avovaimolle lyhyen viestin "En tiennyt sun olemassaolosta..". Viesti ehti mennä, ennen kuin sain kaikki asiat kirjoitettua. Annoin olla. Lyhyt ja ytimekäs viesti, tuon aikasemman viestin jatkona. Eipä tuo nainen siihen aikaisempaan viestiinkään mitään koskaan vastannut. Mutta se on hänen asiansa. Nyt hän kuitenkin tietää.

Päätin vielä kuitenkin varmistaa, että viestini varmasti oli mennyt perille. Laitoin tuon naisen veljelle viestin, jossa kerroin asian missä mennään. Olimmehan jo nähneet ja mielestäni tämä asia kun ei ole mikään salaisuus! Ei häneltäkään mitään vastausta tullut, mutta en sitä odottanutkaan. Tarkoituksenani olikin vain saada asia tietoisuuteen. Esille. Tyttäreni isän olisi kannattanut miettiä ennen kuin lähti pelleilemään minun kanssani. Sen minkä taaksesa jättää, niin edestään vielä löytää. Nyt olen asiani hoitanut. Antaa ajan näyttää miten se kytee.. Ja minulle tässä vaiheessa sama se kyteekö vai ei. Kunhan tiedossa on. 

En enää odota isältä mitään. Hän ei tunnu todelliselta, koska hän ei sitä koskaan ollut. Tuntuu kauhealta sanoa, mutta tyttäreni on parempi olla ilman häntä. Sillä tuo ihmisraunio tuottaisi vain pettymyksiä pettymysten perään. Ehkä siinä haavekuvassa eläminen "täydellisestä isästä" ei olekaan niin kauheaa. Ehkä se on tässä tilanteessa terveempää.

KIrjoitin myös tyttäreni mummille viestin. Enhän koskaan ollut ymmärtänyt heidän kirjoitustaan "tässä tilanteessa..". Nyt vasta tajusin mitä tuo lause oikein piti sisällään. Kirjoitukseni oli aika pitkä. Kerroin kuulumiset ja laitoin muutamia kuvia. Pyysin myös heidän poikansa puolesta anteeksi, millaiseen tilanteeseen he olivat joutuneet. Eihän se minun tehtävä edes ollut, mutta koin niin paljon järkystystä tilanteen realisoitumisesta itselleni. Kerroin, etten tiennyt tuosta naisesta saati tyttäreni isosiskosta mitään. Lupasin monia asioita..Lupasin kertoa tyttärelleni heidän pojastaan ne hyvät asiat, joihin joskus uskoin. Lupasin opettaa tyttäreni irroittamaan vihantunteesta ja katkeruudesta..ainakin lupasin tehdä parhaani. Lupasin kasvattaa tyttärestäni niin ehjän, kuin pystyisin. 

Tiesin, ettei tuo mummi koskaan vastaisi viestiini. Mutta näin hänen lukeneen veistini. Se riitti. Olin sanonut asiani. Samalla "kirjeeni" sai minut irrottautumaan heistä. Se oli jonkinlainen hyvästit jättö. En tarkoita, ettenkö koskaan mitään ilmoittaisi tyttärestäni. Mutta katkaisin sen tietyntyylisen henkisen siteen, jota tunsin niin pakottavasti heitä kohtaan.. Halusin niin palavasti tyttärelleni isänpuolen suvun. Mutta ei kaikki ole niin avoimia sydämiltään.

Vaikka vieläkin mietin välillä, kuinka ihana olisi kertoa tyttäreni osaamisia sillä hetkellä tms. Niin en enää koe niin pakottavaa tunnetta. Aikaa myöten sekin helpottaa enemmän. Ja kohta en tunne lainkaan tuollaista jakamis-intoa. Kuvia/tietoa tyttärestäni tulen laittamaan silloin tällöin, en kuitenkaan näin usein, mitä tämän puolen vuoden aikana. En halua olla taakka. Ehkä heillekin on helpompi näin.

Olen ollut todella avoin tämän asian kanssa, olen kertonut monelle missä oikeasti mennään. On helpottavampi olla, kun ei ole salaisuuksia. 

Joulun vietimme äitini luona, teki ihan hyvää olla poissa kotoa. Sieltä suoraan lähdin lapsieni kanssa toiselle puolen Suomea ystävääni näkemään ja samalla tietenkin keskimmäisen poikani sukua moikkaamaan. Viihdyimme viikon. Aika meni niin nopeasti. Ja oli niin ihana huomata, kuinka tuo poikani täti oli jo valmiiksi ottanut tyttäreni täysin heidän sukuunsa. Suunnitteli tulevia kesiä hänen mökillään, kuinka pitäisi hankkia pieni liukumäki tyttärelleni sinne. Ajatus sai minut hymyilemään myös sisäisesti. Hän kertoi myös, kuinka tyttäreni tuntuu niin "hyvälle energialle", niin tutulle. Hän oli niin ihastuksissa tästä pienestä ihmisestä ja sen näki <3 Hänen jotkin puheet sai minut hämmentymään, koska olin aikoinani miettinyt samoin asioista. Mutta että joku muukin ajatteli samoin. Tuintui hassulta. Ja samalla niin oikealta.

Se, että minulla meni joskus aikoinaan raskausaikana sukset ristiin poikani isän kanssa ja hän lähti toisen naisen matkaan. Ehkä niin kuului käydäkin. Sillä ilman tuota miestä en olisi koskaan saanut elämääni niin upeita ihmisiä <3 Ja mitä eksääni tulee, hänen kuului löytää tuo nainen. Vaikka tuolloin tuntuikin pahalta, niin nainen on "the one" hänelle. Hän on löytänyt sen onnen, jota hänelle aina toivoinkin. Hänen kuului kulkea se polku ja minun omani. Helppoja nuo polut ei kummallakaan ole ollut. Mutta yhdessä tallattaviksi ne ei kuulunutkaan mennä. Sen sijaan, meidän kuului saada lapsi. Lapsi joka yhdisti meidät tuohon sukuun. Ajan saatossa olen ymmärtänyt, kuinka onnekas olen ollut, sain perheelleni niin paljon. Meidät hyväksyttiin, otettiin vastaan avoimin sydämin. Siihen ei todellakaan kaikki pysty.

"Family isn`t always blood. It`s the people in your life who want you in their`s; the ones who accept you for who you are. The ones who would do anything to see you smile and who love you no matter what."

 Katson tytärtäni, hän nukkuu vierelläni. Hän on niin upea. Niin kuin kaikki muutkin äidit, olen ytimiäni myöten niin rakastunut lapseeni. Tyhmältä, kuin se tuntuukin, niin ehkä minä olen oikea ihminen kasvattamaan hänet yksin, ilman isää.

Naivia tai ei, niin kohtaloon uskominen..ja kaikki tämä sanahelinäni "kuului mennä niin".. Tunnepuolella niin vahva. Toivoa antava. Uskallan luottaa ajatukseen "elämä kantaa". Uskallan uskoa, että kaikki menee hyvin. Kait se on se pääasia, että uskoa omasta pärjäämisestä on..sama se mistä sen saa. Kunhan sen uskon jostain saa.

Heh, jotenkin niin osuva, tänään löytämäni sanahelinä facebookissa ;)

"Damaged people are dangerous. They know they can survive"

Tytär 6kk (+3vkoa)