Vaihtelevaa, epävakautta. Itkettää, ahdistaa, väsyttää. Kun taas välillä tuntuu, että "kyllä me pärjätään". Jaksan nauraa ja nähdä ystäviä/kavereita. Itken useammin (välillä naureskelen tytön kanssa ja yhtäkkiä alankin itkeä. Kyynelten lomassa yrittäen kuitenkin hymyillä pienelle) ja ihan vain sen takia, kun tajuan. kuinka meidän ihmisten olemassaolo on niin kaunista ja katoavaista..jopa kuolema..siinä on oma kauneutensa. Niin kuin ihmisen voimien hiipumisessa, siinä murtumisessa. Jokaisessa asiassa on oma kauneutensa. Se on niin aitoa ja täynnä tunnetta.

Ehkä olen vain sekoamassa lopullisesti.

Olen päättänyt soittaa ja varata lääkärilleni ajan lähetettä varten. Minun on päästävä purkaa oloani, ei tämä päiväkirjan kirjoittaminen auta tarpeeksi. Koen niin suurta tuskaa. Olen tuntenut, kuinka se on saanut minut otteeseensa. Joskus täytyy vain myöntää, ettei kaikkea jaksa kantaa yksin. Ja jos puheapu auttaa, niin mikäs siinä. Teen kaikkeni, että saan itseni taas kuntoon.

Kyllähän pienen vauvan kanssa saakin tuntea monia erilaisia tunteita. Elämä saa tuntua tylsältä toisinaan, väsyttää voi ja hormoonit hurraavat mukavana boonuksena. Mutta tunnistan kyllä itsestäni, kun kaikki ei ole kohillaan. Tänäänkin jouduin pakottaa itseni näkemään kaveriani. Päätin valita kaverin seuran, kuin itkemisen kotona. Tosin se houkutteli enemmän sinä hetkellä. Meikatessakin sain aikaan kyyneliä, mutten halua jäädä kotiin! Kävin lenkilläkin toisen ystävän kanssa. Tein ruoan ja pannarin. Hääräsin ja kuuntelin kaunista melankolista musiikkia, jonka löysin eilen illalla ihan sattumalta youtubesta.

Leivon, häärään ja leivon ja vielä kerran leivon. Valvon myöhään ja kuuntelen musiikkia. Äänenvoimakkuus on jo täysillä. Se ei tunnu pahalta. Mutta tämä kaikki kertoo, että yksi askel on otettu kohti synkkyyteen. Askel, jolle en okeastaan ole voinut tehdä mitään.

Leivon, koska haluan lapsilleni näyttää, että kaikki on hyvin. Pullantuoksuinen lapsuus..muistoja ainakin tulee siitä, että aina tuoksui kotona hyvälle. Häärään, niin kauan aikaa, kunnes tulee totaali romahdus..ja sohva kutsuu minut luokseen kokoaikaisesti. Nyt vielä sentään yritän löytää pakotien hääräämisellä. Musiikki, "terveenä" en todellakaan pysty kuunteleman täysiä musiikkia korvakuulokkeilla. "Sairaana" kuuloaistini tuntuu huonontuneen. Olen kuin jossain sisuksini "suojissa"/vankina.

Rakastan kaikkia kolmea lastani, mutta välillä tuntuu, kuin en löytäisi tuota tunnetta niin vahvana enää. Kuin juoksisin etäälle heistä, karkuun heitä. Olen niin paljon menettänyt..pelkään menettää enää yhtäkään elämästäni. Tunnen kuinka rikki olen. Kuinka hauras olen.

Lähetin tyttäreni mummille eilen alkuillasta viestiä. Kerroin tyttäreni kuulumiset ja dna-testin tuloksetkin..ihan siltä varalta jos isä olisikin keksinyt väittää muuta. Laitoin mukaan joitakin kuvia. Päätin, etten odota mitään vastausta. Mutta aikaa myöten..huomasin kuitenkin odottavani. Ahdistus alkoi kasvamaan. Miksi oikein haluan tuota sukua niin paljon tyttäreni elämään vieläkin? Miksi en vain voi antaa olla? Miksi tuputtaa häntä, kun selkeästi sielä päässä ei olla kiinnostuneita! He eivät taida edes tajuta, kuinka paljon heidän hiljaiselo satuttaa minua. Mutta samaan aikaan ymmärrän tyttäreni isää..hän on saanut elämän oppinsa tuosta perheestä. Siellä tuo hiljaiselo tuntuu olevan se tapa elää ja hoitaa asiat. En voi siis syyttää vain isää tuosta..tosin aikuisena ja ajattelevana henkilönä, voi käyttää järkeä. Ja näin ollen, saada muutosta aikaan itsessään..jos siis itse huomaa, että on oppinut haitallinen käytösmallin. Ja on valmis sen eteen tekemään töitä. Mutta harva siihen pystyy.

Olenko liian hyväsydäminen ja naiivi tähän maailmaan???

Tai olenko edes hyväsydäminen? Yksi kaverini vain sanoi, etten saisi olla liian hyväsydäminen, maailma on kova. Kova kovaa vastaan. Mutta en halua olla kova, vaan aito. En halua pahaa, sitä on jo tarpeeksi täällä. Jopa sisuksissani on sitä (niinkuin meillä kaikilla), mutta yritän vastustaa sitä. Se loppupeleissä vain saastuttaa ja saa aikaan niin paljon pahaa oloa.  

Näin aika tuoreen kuvan eilen illalla tyttäreni isästä..hän näytti jotenkin niin erilaiselta. Muistui mieleen meidän yhteiset hetket ja vuosien saatossa käydyt keskustelut. En tuntenut vihaa häntä kohtaan. Hän enemmänkin vaikutti halauksen tarvitsevalta pojalta..pitäen sylissään isoa tyynyä, kuin suojana, kilpenä. Nämä tietenkin ovat minun päätelmiä ja voivat todella eksyä harhaan..niinkuin varmasti eksyvätkin. Mutta minua säälitti hän. Surullisuus häntä kohtaan..koen sitä vieläkin. Haluaisin auttaa. Mutta minun apuni ei olisi se oikea. 

HEMMETTI!!! Miksi edes mietin, kuinka hänestä voisi tuntua ja miksi edes säälin tai edes tunnen surua häntä kohtaan!! Hän se oli joka lähti, eikä halua olla tyttärensä elämässä mukana! Minun pitäisi vihata häntä! Hän on menetetty. Ehkä tämä suru muuttaa muotoaan aikaa myöten ja se on jossain vaiheessa haalea tuulahdus surullisuudesta. Aika parantaa.

Tyttö kasvaa ja olen etuoikeutettu tutustumaan häneen. Millainen hänestä kasvaakaan? Lupaan olla aina hänen turvana ja tukena. En lähde pois! Lupaan tarjota niin hyvän elämän, kun vain pystyn.

Saan elää hänen kanssaan. Hän on niin ihmeellinen. Hänen ympärillään on paljon/tarpeeksi rakastavia ihmisiä (näin on äitini ja lapsuudenystäväni, joka on tyttäreni kummi sanoneet). Hänellä on kaksi rakastavaa isoveljeä, hänen ei tarvitse saada samanlaista miehenmallia, kuin itse sain. Hänellä siis on mahdollisuus saada terveempi kuva miehistä (vaikka onkin isätön)..ja näin ollen löytää mahdollisesti mies (voi se olla nainenkin) elämäänsä, joka osaa arvostaa ja rakastaa/hyväksyy tyttäreni juuri sellaisena kuin on <3 

Kummatkin poikani..

Esikoinen, hän on niin ihana. Niin herkkä, niin tarkkaavainen. Välillä tuntuu, kuin olisin jättänyt hänet henkisellä tasolla yksin kulkemaan tässä maailmassa. Hän on niin paljon miettivä, niin syvällisiä asioita. Paljon tunteita, niin vahvoja. Hän ei kuitenkaan ole niitä kauhean innolla tuomaan julki. Liikkuminen, se on niin hänen juttunsa. Ihanaa, sillä muutoin hän uppoituisi kännykän maailmaan. Ja vaikka onkin niin isoa poikaa, niin silti huomaan hänen tarvitsevan halausta. Jutteluseuraa pitäisi enemmän hänen kanssaan  tehdä. On mielenkiintoista kuunnella hänenkin näkemyksiä elämästä jo tässä vaiheessa :)

Keskimmäinen, hän tosiaan joutui jättämään kuopuksen paikan. Hänestä näkee, kuinka kaipaa syliä. Paljon tunteita hänelläkin, joskus ne vuotavat yli ja ne räiskyvät esiin. Herkkä. On ihana huomata, kuinka paljon lentokoneet ja jopa kadunlakaisukoneet kiinnostavat. Ihana myös huomata, kuinka hän on löytänyt kaverin, jonka kanssa puhua kaikesta. Kummallakin niin samat kiinnostuksen kohteet ja tänäänkin tuo kaveri soitti..ihan vain sen takia, kun televisiosta tuli sillä hetkellä lentoturmatutkinta-ohjelma. Siitä keskustelivat vielä illalla puhelimessa, kumpi oli nähnyt mitäkin.

Ja mitä veljeyteen tulee. Tappelevat juu. Mutta ovat väleissäkin. Ja mitä siskoon tulee, ovat parhaat isoveljet siskolleen.  

En ole mikään täydellisyys äitinä. Olen epävakaa äitinä. Masennuskauteni ovat ollut haitalliset elämässä. Kun olen sairastanut, se ei ole koskaan ollut vain minun sairauteni. Se on koskettanut koko perhettäni. Yritän sitkeästi eteenpäin. Koko ajan. Toivon, jos masennuksesta täytyy jotain hyvää repiä, niin, se, ettei koskaan saa luovuttaa! Sen haluaisin lasteni oppivat. Ja tulen vielä hyvinkin piaan tuntemaan, kuinka meidän perhe kestää tämän notkahduksen! Tämä on vain jokin tuulenpuuska, tai ehkä myräkkä. Ei sen väliä mikä tämä on, vaan sillä on väliä, että olemme yhdessä. Ja saan pidettyä tämän voitontahtosuuden yllä. En taivu, vaan taistelen. Oman elämänlaadun paranemisen eteen täytyy tehdä kaikkensa. Henkinen terveys on niin tärkeä! 

Niin, tänään tuo mummi laittoi lyhyen viestin "ihana <3". Ehkä se on kaikki, mitä hän pystyy tässä tilanteessa tekemään. Olemaan mahdollisimman etäinen. Ehkei se oma lapsenlapsi ole niin tärkeä, kun ei oma poika ole häntä hyväksynyt. Ehkä tilanteeseen on vaikea suhtautua. Ehkä on minunkin otettava takapakkia ja annettava heidän hengähtää. Kuukauden välein infoa, onko se tarpeeksi harvoin? 

Rakastan tytärtäni vain niin paljon, etten halua häntä tyrkyttää kenellekään, joka ei osaa arvostaa häntä. Hän on meille niin tärkeä ja arvokas. Kaivatttu, odotettu ja rakastettu <3 

"With shortness of breath, I’ll explain the infinite
How rare and beautiful it truly is that we exist" - Sleeping at last -Saturn

 

Tytär 4kk (+3pv)