Kuinka tämä voikaan olla näin hankalaa?? Herään aamuisin aina todellisuuteen..ja se jotenkin kauhistuttaa minua. Päivisin yritän unohtaa asian ja joskus saankin unohdettua, että olisin raskaana. Pahaoloa on, mutta saan sen selitettyä normaalilla ololla itselleni. Lopulta, kun alan tajumaan, että tämä onkin totta...tuntuu, kuin olisin niin hukassa.

Minua itkettää, ahdistaa! Toivon koko sydämestäni keskenmenoa, mutta huomaan kehoni pitävän huolta, ettei raskaus mihinkään lähde. Olen tietoisesti ollut enterorokkoa mahdollisesti sairastavien läheisyydessä..jos vaikka mahdollisesti itse sen saisin. Riskinähän tuolloin on keskenmeno.

Olen niin väsynyt tähän pahoinvointiin, vihaan ruokaa koko sydämestäni. En voi sietää maitotuotteita, saati lihaa. Leipäkin oksettaa..hedelmät eivät kauaa oloa helpota, joten joudun syömään pakolla. Vihaan sitä, etten pysty hoitamaan kotia, niin että täällä viihtyisi. Täällä on niin sotkuista ja se ahdistaa. Vihaan, etten pysty olemaan normaali äiti lapsilleni. Olen äiti, joka tuntuu makaavan vain sohvalla. Kiukuttelen tai sitten nukun. Vihaan sitä, kun en pysty tekemään ruokaa (ruoan haju ja ulkonäkö oksettaa) ja lapseni joutuvat syömään paljolti einesruokaa. Vihaan, ettei minusta ole tekemään mitään kivaa lasten kanssa esim.lähtemään uimahalliin, leffaan tms. Minusta ei kertakaikkiaan ole seuraksi. Vihaan pahoinvointia! Vihaan, että olen raskaana! Vihaan tätä koko tilannetta!!! Vihaan sitä, etten pysty tekemään aborttia! Vihaan sitä, että olen yksin tämän asian kanssa! Vihaan elämääni!

Tunnen alavatsani kohdalta jo, kuinka kohtuni on kasvanut..vaikka viikkoja on vasta 8+6, niin tunnen tietyntyylisen kovuuden ihan alavatsassani. Joten raskauskin on ihan oikea, oikeassa paikassa. Tämän viikon aikana olen tuntenut paljon vihlontaa oikealla munasarjan kohdalla..olen salaa toivonut, että raskaus olisi väärässä kohtaa. Mutta niin asia ei ole, tiedän ja tunnen, kuinka vahvasti kehoni pitää kiinni tästä raskaudesta. Vihlonnat ovat kystan merkki, jotka aikaa myöten sulavat pois. Normaalia raskausaikana. Kehoni on joutunut kokemaan kovia, mutta joskus senkin pitäisi osata luovuttaa! Varsinkin tässä asiassa!

Tiedän, että on ihmisiä, jotka tekisivät mitä vain raskauden eteen. Tiedän myös kuinka lahja oma lapsi on. Arvostan sitä, mutta kun tilanne on tämä, mikä minulla on..tätä on vaikea osata iloita. Tuntuu, kuin minulla ei olsi lupaa tähän. Tekisin isättömän lapsen tähän kylmään maailmaan..lapsi joutuisi kärsimään oman itsekkyyteni takia..koska minähän päätin pitää lapsen, vaikkei isä olisikaan kuvioissa. Mutta onhan tuo isäkin itsekäs tässä, hän taas ei ota vastuutaan mitenkään päin itsekkäistä syistä. Hän kun oli luvannut itselleen, ettei enempää vahinko lapsia halua! (olisi sitten hoitanut ehkäisypuolen omalta osaltaan, minä hoidin, mutta se ei vaan tainnut riittää!!!)! No, en minäkään tätä olisi halunnut! Mutta minulla ei edelleenkään ole muita vaihtoehtoja!!! Jos mies joutuisi tekemään abortin, niin olisin innolla tukemassa häntä asiassa..mutta asiat ei ole niin.

Raivostuttaa!!!! Vihan tämän hetkistä olotilaanikin niin paljon, etten tiedä mitä ajatella! Voisinpa minäkin vain lähteä menemään tästä tilanteesta tekemättä mitään!!!

Tuntuu, kuin rimpuilisin turhaan tässä!!! MIksi koko ajan yritän vastustaa?? Miksen vain voi hyväksyä asiaa??