Tänään illalla juttelin poikani kanssa. Tuntui pahalta kuulla, kuinka hän puhui siitä, ettei olisi halunnut syntyä koskaan. Ja on siitä minulle vihainen. Se tapa, jolla hän puhui, se on kuin mikä muukin keskustelu. Hänen ääneensävyssä ei ollut haikeutta tai muuta vastaavaa. Samaan syssyyn kovasti mietti minkälaisia dinosaurukset oli oikeasti. Kyseenalaisti meidän tähän asti "tuntemamme" dinosaurusten ulkonäön. Sen minkä väriseksi elokuvatuotanto ja kirjat on ne pistänyt. Ja yhtäkkiä taas kysyi, mitä tapahtuu, kun kuolee. Ja mietti taas, kuinka oikeasti ihmiset tulivat tähän maailmaan.

Jossain välissä puhui, kuinka elämässä on niin ikäviä asioita. Viitaten yörautoihin, joita joutuu käyttämään. On alusta asti ollut todella vastahakoinen niitä kohtaan. Alussa joka kerta, kun ne laitoin hänelle, niin oli todella vihainen minulle sen jälkeen ja lopulta sanoikin, että häntä alkoi aina suututtaa minä, kun edes puhuttiin raudoista. Ja olemme sopineetkin, etten käytä "rauta" sanaa. 

Itsekin lapsena yörautoja käyttäneenä, tiedän, kuinka kipeät hampaat olivat aamulla. Poikani on taistelija tyyppinen, vaaratilanteen tullessa HYÖKKÄÄ. Joku aivojen alkukantainen puolustusjärjestelmä aktivoituu. Se on joskus aikoinaan pelastanut vaarasta. Ja mahdollisesti tuo kipu, jota raudat aiheuttaa ja muisti/tieto siitä tulevasta kivusta saa poikani suuttumaan. Nostamaan kehon kortisonitasoja? Jolloin kokee stressin aiheuttaman suuttumisreaktion? Ja kohdistaa sen minuun, koska minä olen se henkilö, joka hänelle ne raudat laittaa.  

Voisiko tämä mahdollisesti saada myös kuolema-ajatukset? Raudat --Kipu-- Viha--Huono-olo henkisesti--Kuolema, niin kiehtova, ratkaisuko? Pelastus? Ei olisi enää huono olo.

Kuolema tuntuu olevan paljon mielessä. Mutta en oikein osaa sanoa, onko se masennusta ja oikeata halua kuolla. Vai kiehtooko kuolema itsessään. Käsitteleehän ihmiset sitä. Varsinkin lapset jossain vaiheessa elämää. Mutta koska olla huolissaan?

En kieltänyt poikaa puhumasta moisesta, vaan kerroin kuinka tärkeä ja rakas hän on. Minun elämäni valo. Kerroin, etten voisi kuvitella edes elämää ilman häntä. Poikani kielsi puheeni, mutta tiedän hänen kuunnelleen ja toivon sanojeni vaikuttaneen siihen, että todella ymmärtäisi, kuinka paljon rakastan häntä. Sillä enää hän ei jatkanut puhettaan kuolemasta. 

Olimme aikaisemmin puhuneet myös minun ja pojan isän tutustumisesta, erosta. Poikani kysyi. Kerroin, että eromme syy ei ollut poikamme. Vaan se, että emme osanneet yhdessä puhua asioita. Ongelmat kasaantuivat. Muistutin poikaa, että tämän vuoksi aina haluan selvittää asiat kotona kunnolla puhumalla, että poikani (ja sisarukset) oppisivat puhumaan! 

Poikani kysyi, miksi tein hänet tähän maailmaan. Sanoin, koska halusin hänet. Kerroin, kuinka hänen isänsä silmissä kiilsi kyynel onnesta, kun hän katsoi ultrakuvaa sen jälkeen, kun saimme tietää, että odotin poikaa. Kerroin myös, kuinka hänen isänsä rakasti poikaamme todella paljon, mutta mahdollisesti ei vaan osaa näyttää sitä. 

Tuntui, että poikani sai kysymyksiinsä vastauksia. Uskon, niitten auttavan..Poikani identiteetin kasvu varmaankin käynnissä? Kuinka näen itseni. Mistä tulen, millainen olen. Kuinka muut näkevät minut.

Paljon tuntuu tuo poika miettivän asioita. Näen hänessä samoja synkkiä piirteitä, kuin itsessäni. Toivon saavani istutettua poikaani sen turvaavan puunrungon, josta itsellänikin on ollut apua...Tosin se puunrunko tuli kuvioihin vasta aikuisiällä..Mutta toivoisin saavani poikaan sen toivon. Toivo on tärkeää. Se ei anna luovuttaa. Koska aina on mahdollisuus muuttua/muuttaa nykyhetkeä.

Nämä keskustelut kävimme aikalailla poikani huoneessa, kun hän räpläsi pleikkariaan. Ei pelannut, mutta katseli viestejä. Olin mennyt vain häntä vastapäätä istumaan lattialle. Poikani näytti, kuinka hänen kaveripyyntönsä isälle oli laitettu jo 11 päivää sitten. Siihen ei oltu vastattu. Viikon poikani piti tuota ahdistavaa oloa sisällään, hylkäämistä, ennen kuin siitä avautui. Onneksi hän avautui. 

Puhuminen, nyt oikeasti ymmärrän kuinka tärkeää se on. Ja kuinka tärkeää se on jatkaa koko elämän ajan. Puheyhteys omaan lapseen. Ja lapsen kuunteleminen. Se on elintärkeä!!! 

Kun poikani meni nukkumaan, laitoin hänelle raudat. Sen jälkeen kehuin, kuinka fiksu hän on, kun pitää huolen hampaistaan. Pesee ne aamuin-illoin. Raudoista en puhunut. 

Täytyykin tässä alkaa suunnittelemaan yhteistä aikaa pojan kanssa. Kummankin pojan kanssa. Nyt alkaa olemaan taas se hetki, jolloin tarve alkaa olemaan kova. Perhe-päiviä on tulossa. Nekin on tärkeitä. Ja meillä onkin yhdessä todella kivaa.

Kävimme siellä ulkomaanmatkallakin. Ja täytyy sanoa, että perheen viettämät hetket olivat ihan älyttömän ihanat <3 Se tietty rauhoittuminen, kun kaverini lapsensa kanssa ei ollut läsnä. Vaan vietin ajan,  omistaen sen vain lapsilleni. Ihan huippua. 

Onneksi meillä on kuukauden päästä jo pieni irtiotto eri kaupunkiin. Saamme taas yhdessä pörräillä ympäriinsä. Nämä pienet lomat, silloin huomaa, kuinka vapautuneita lapsetkin ovat. Myös esikoinen, joka yleensä on, ettei halua perheen kanssa viettää aikaa. Vaan mieluummin hengailee itsekseen. Teini!

Pojat todella odottavat taas tätä reissua, Kyselevät usein, kuin varmistaen, että mikä päivä lähtö onkaan. Olimmehan viime vuonna samassa kaupungissa. Ja silloinkin niin kiva reissu. 

Voi, kuinka toivonkaan, että löytäisin jonkun ihmisen jakamaan nämä reissut ja arjen. Ihmisen, joka ottaisi kaikki lapseni elämäänsä mukaan, hyväksyisi, olisi kiinnostunut, olisi läsnä. Näin uskon, myös lastenikin hyväksyvän tämän ihmisen.

Poikani, keskimmäinen, kovasti haluaisi, että löytäisin miehen.

Pari päivää taas kyseli haluaisinko koskaan naimisiin. Vastasin, että voisin joskus mennäkin, jos vain löytäisin jonkun. Johon poika sanoi, että yritä nyt löytää..

On monesti pyytänyt, että toisin meidän kotiin miehen.. Se toisi kuulemma turvaa. Hän on aina kaivannut miestä elämäänsä. Sen on nähnyt ihan pienestä asti. Muistan vieläkin, kun pyörimme yhdessä vaiheessa miespuolisen ystäväni kanssa..aikaa, ennen kuin hän todella hävisi huumeille elämänsä. Pojat olivat silloin pieniä. Keskimmäinen oli tuolloin varmaankin, just sen kolme vuotta. Ystäväni makoili kyljellään sohvalla, poikani änki itsensä hänen kainaloon. Niin, että itsekin oli kyljelleen, ystäväni kyljen päällä, käden leväten poikaani. Poikani oli kuin pienessä pesässä, kainalossa. Se ilme, tyytyväinen ilme, "olen turvassa" <3

Toivon koko sydämestäni, että löytäisin sen ihmisen, joka saisi meidän perheen "tyhjiön" täytettyä. Sillä vaikka perheemme on eheä ja hyvä tällaisena. (Ja niin sen pitääkin olla, ei kukaan ihminen voi korjata mitään toisessa. Se on jokaisen oma tehtävä. Mutta toinen ihminen voi kuitenkin tuoda niin paljon hyvää mukanaan, että se tuntuu tyhjiön täyttämiseltä). Isättömyys meidän perheessä on tosiasia ja se on se tyhjiö. Se on "korvattavissa". Vaikka en etsi lapsilleni isää. Vaan itselleni miestä. Niin haluan, että mies olisi lapsirakas ja ottaisi isäntyylisen roolin. Ei siis olisi etänä oleva, joku ihminen minun elämässä. Vaan osa perhettä.

Tietynlaista vaikeutta, mutta myös helppoutta. Alku voi olla miehellä todella vaikea. Mutta, kun jaksaisi tehdä sen työn, näyttäisi todella, haluavansa olla mukana, eikä luovuttaisi heti. Niin tiedän, että tämä perhe olisi sulaa vahaa sen jälkeen. Koska emmehän tiedä paremmasta, meillä ei ole vertailukohdetta hyvästä. Kaipaus on niin suuri, että luoton tultua, kiintymys olisi taattu. 

Voinhan olla ihan väärässäkin. Ja kaikki menisi päin helvettiä. Enhän minä tiedä oikein suhteista mitään. Minulla ei ole koskaan ollut mitään normaalia suhdetta. Aina niissä on ollut jotain mätää. Mutta se riski on otettava. Jos siis joskus löydän jonkun. Jos siis uskallan antaa sen mahdollisuuden.

Ehkä minussa on sitä mätää ja se syy minkä takia en ole löytänyt ketään. Josko olen niin outo, ettei kukaan halua minusta sen takia mitään vakavaa.

Tai sitten vetoan vääränlaisiin miehiin, ja itsekin innostun näistä ei-niin-hyvää-tarkoittavista..

 Tytär 3v