Pidimme eilen esikoiseni kanssa lapsi-vanhempi-illan. Kuopus meni hoitoon ja minä vein esikoiseni kylpylään. Mikä oli todella hyvä päätös. Olin ollut koko päivän aamusta lähtien todella stressaantunut ja kiukkuinen. Tämä uintireissu muutti kaiken, ihan vain sen takia, kun sai rentoutua. Oli ihana nähdä kuinka oma lapsikin tykkäsi pulikoida vedessä antaumuksellaan. 

Sain hänet houkuteltua laskemaan yhden ison putkiliukumäen. Rohkeasti hän kapusi pitkät portaat ylös kanssani ja sydän pamppaillen odotti vuoroaan laskuun. Näin hänen silmistään, kuinka peloissaan hän oli. Mutta vakuuttelin hänelle, etten koskaan laittaisi häntä surman suuhun. Lupasin hänen tykkäävän mäestä. Edessä olevat pari vuotta vanhemmat tytötkin vakuuttelivat, kuinka ihana mäki oli.

Esikoiseni meni ensimmäisenä, itse tulin perässä. Mäen alhaalla minua jo odotti ihan erilainen lapsi, kuin ylhäällä. Hän oli selkeästi helpottunut ja hymyili niin, että hampaat näkyivät. "Uudestaan!!" Ja siitä se lähti, koko kylpylän paras mäki löydetty :)

Lähdimme kylpylästä, vasta kun se suljettiin. Ihan mahtava alkuilta! Sain pari kertaakin istua rauhassa saunan lämmössä, ja vain olla. Ilman mitään häiriötä. Se tuntui juuri siltä, mitä olin tarvinnutkin. Ehkä tällä hetkellä tarvitsenkin hieman enemmän rentoutumista. Ehkä minun pitäisi kiinnittää omaan rentoutumiseen, hyvään oloon paremmin huolta. Eikä vain vetää vastasuuntaan väkisin ja täysillä.

Monesti kun kävelen ihmisvilinässä ja vastaan tulee rykelmä ovia. Tietenkin monet ihmiset kävelevät sitä ovea kohti, jossa edellä oleva jo on aukaissut sen ja pujahtamassa sisälle, ihminen saa otettua ovesta kiinni, ennen kuin se sulkeutuu edellä olevan takana. Näin saa helpon ja joskus nopeamman kulun. Huomaan monesti itse karttavani tällaista ja otan sen vieressä olevan suljetun oven, aukaisen sen itse ja pujahdan sisälle. Samoin eilen uidessani vastavirtaan, huomasin, etten päässyt eteenpäin oikeastaan lainkaan. Lyhyeen matkaan kulutin todella paljon energiaa räpiköimällä sitkeästi eteenpäin, vaikka olisin päässyt nopeammin laittamalla jalat pohjaan ja vain kävelemällä. Mutta en halunnut, uiminen vastavirrassa, ja perille pääsy sai aikaan niin hyvää mielihyvää. Uimaan sitä oli tultu, eikä kävelemään. 

Näissä tilanteissa, joissa olen juuri huomannut tämän tapahtuman, niinkuin eilenkin. Mieleeni on tullut, näinkö minä hoidan elämässäkin asiat? Heh, onhan tämä elämäni vähän erilaista, kuin sen pitäisi normien mukaan kulkea :D En ole hankkinut sitä ammattia ja työpaikkaa ensin, sitten jossain vaiheessa miestä. Hankkinut yhteisasuntoa, mennyt naimisiin, hankkinut mahdollisesti kotieläintä, koiraa. Hankkinut lapsia.. Hienohan tuollainen elämänkulku olisi ollut ollut, mutta minun elämäni ei vain ole edes saanut tuollaista mahdollisuutta, joten hankin lapset, hankin ammatin ja toisenkin. Tein välillä joitakin töitä ja välissä sairaslomia ja uudestaan opiskelua ja nyt taas tämä raskaus. Muutama mies käynyt elämääni sekoittamassa, mutta kukaan ei ole ollut tukevaa tyyppiä. Aina kun on tullut vastaan jotain, niin minut on jätetty yksin nuolemaan haavoja. Olen siihenkin tottunut. Itken vähän aikaan surkeaa kohtaloani, lopulta korjaan luuni ja nousen ylös ja jatkan eteenpäin. Tiedän myös tässä käyvän niin.

Eilen saunassa istuessani, tunsin jotain pientä vatsassani..olen joskus aikaisemminkin tuntenut samaisia tuntemuksia. Voihan se olla suolistossa eksyneen pierun pyörimistäkin, joten en mene sanomaan mitenkään liikkeiksi :D Mutta ei mene enää kauaa, kun liikkeet todella alkavat tuntua. Huh, aika jännää.

Tänään, rentouttavan illan jälkeen, voin taas hetken aikaa olla vain. En stressaa raskaudesta, en yksinäisyydestä. Ne on asioita, joille en voi mitään. Tietenkin jos alan enemmän ajattelemaan yksinäisyyttä ja sitä, että olen täysin ainut vanhempi tälle lapselle (niinkuin esikoisellekin ja periaatteessa myös kuopuksellenikin) niin se tuntuu todella surulliselta. Epäreilulta lapsia kohtaan, mutta elämä on epäreilua. Ikävä, että niin pienet jo joutuvat sen kohtaamaan. Mutta me selviämme.

Uskon myös, että sukuni ja äitini (ja isäni) tulee hyväksymään tämän kolmannen. Toiset nopeammin, kuin toiset. Heillähän ei muuta vaihtoehtoa ole :D Mutta tarkoitan, että kyllä tämä elämä tästä alkaa menemään hyvin eteenpäin. Eilenkin mietin tulevaa, sain uiskennella hetken rauhassa, kun esikoinen meni pelaamaan toisten lasten kanssa lentopalloa. Ollessani yksinäni, mieleeni tuli kirkkaasti ajatus, etten jäisi yksin. Tästä maailmasta vielä löytyy ihminen, joka pystyy hyväksymään minut, perheeni. Me pärjäämme, ei ole muuta vaihtoehtoa :D


rv 14+2