Tuntuu, kuin söisin ja söisin herkkuja koko ajan. Lihoan! En halua, mutta samalla koen, että väliäkö sillä. Lenkkeilläkin pitäisi, mutta olenko päässyt? En. Sali pitäisi tulevalla viikolla aloittaa, mutta suoraan sanottuna pelottaa jättää tyttö tuntemattoman hoitoon. Onko hän osaavissa käsissä? Mitä jos jotain tapahtuu? Ehditäänkö häntä hpoivata, koska muitakin lapsia on siellä! Huouh, onhan pojatkin olleet pieninä lapsiparkissa..mutta tyttö on niin pieni!!! Pojat eivät ihan näin pieninä olleet ja ja ja..en halua olla erossa tytöstä. Se ahdistaa, pelottaa.

Mutta samalla tiedän, että salilla käyminen on hyväksi minun keholle ja mielelle. Meillä kaikilla on parempi, kun olen saanut purkaa ahdistukset painoihin. Tämä aloittaminen ja uusi aikakausi vain pelottaa. Varmasti tyttö voi hyvin ja jos minua tarvitaan..niin olenhan siinä samassa talossa, lähellä. Mutta olenko tarpeeksi lähellä?

Vielä en ole ahdistunut kehostani, mutta sekin vielä ehtii tässä tulemaan..vimeistään silloin kun puen salivaatteet päälle ja näen itseni isoista peileistä..ja ne salin ihanaakin ihanimmat, kehoa imartelevat kattovalot. Uu, pelkkä ajatuskin kammostuttaa.

Viikonlopun aikana mieleeni on välillä luiskahtanut tytön isä ja hänen torjuva osuus..se ahdistaa suoraan sanottuna niin paljon. Miksi en vain voi päästää jo irti???? Tämä niin sairasta!!! Koen niin paljon vääryyttä, koen vääryyttä kaikesta. Tekisi mieli haistattaa paskat kaikille. Ja samaa aikaan, olen vain onnellinen, että pidin tytön kaikista vaikeuksista huolimatta. Jonkinlaista ristiriitaa? 

Tiedän, että pärjäämme ilman tuota isääkin, Tai siis tyttö pärjää. Minä en moista ihmistä tarvitse elämääni edes isän-roolia jakamaan kanssani. Koska tuosta isästä vain ei olisi isäksi. Ja haluaisinko lapselleni tuollaisen roolimallin, joka juoksee vain karkuun kaikkea? En. Joten, miksi ahdistun? En ymmärrä. En jaksa edes ymmärtää. haluan vain jatkaa eteenpäin. (tietenkin isä oliis ollut tervetullut lapseni elämään. Tiedostan kuinka tärkeä isä on ja sellaisen olisin halunnut tyttärelleni/lapsilleni antaa, mutta joskus itse ei vaan voi siihen vaikuttaa. Isä itse ei halua olla isä.)

Ajatukset tuntuvat risteilevän päässäni, enkä oikein tiedä mitä ajatella mistäkin enää. Kulutanko itseni loppuun tämän isä-ahdistuksen kanssa? Jos tämä vaatii sitä aikaa, että pystyn päästämään irti. Niin miksi se aika ei ole jo tullut?? Johan tässä on kohta vuosi mennyt! Tai noh, vuosi siitä, kun tulin raskaaksi. Heh, minua tässä naurattaa se, että tulin raskaaksi tuon isän syntymäpäivänä :D Jotenkin hassua. Että hyvää synttäriä vaan hänelle! Ja kiitos, että itse sain tyttären melkein omana syntymäpäivänäni..lahja.

Ehkä ihan hyvä vain aloittaa se salilla hyppeleminen. Saan jonkun järjen tähän! Ehken ole enää niin laiska, tyhjänpäivänen ja väsynyt. Eikä tuo isä enää sen jälkeen ahdista, kun saan tosiaan ne ahdistukset ja muut paineet purettua. Jesh, tavallaan niin odotan salille pääsyä ;) Peloista huolimatta.

Meillä muutoin perheessä alkaa pikkuhiljaa menemään hyvin. Koulu on alkanut, harrastukset myös vievät poikia paljon mukanaan. Ulkoilu on vielä niin ihanaa, kun ei ole niin synkkää ja kylmää. Mutta tiedän, että talven tullen, viihdymme enemmän kotona. Varmaan joudun enemmän menemään pokieni harrastusten mukana. Mutta olen heille sanonut, ettei minusta vain ole seisomaan kentän laidalla heidän treenejen ajan. En vain ehdi, en vain jaksa. En vain pysty. Ja suoraan sanottuna, en myöskään halua. Viekö se tiettyä motivaatiota pois, etten ole kentän laidalla kannustamassa ja joka paikkaan kuskailemassa. Niin noh, minun kuskailut ei oikein ole muuta kuin seura matkalla (kävellen), ja pojat kun pyöräilevät niin taitaisin enemmän olla hidaste. 

Kannustanko heitä kuitenkin harrastuksiin? Kyllä, teen parhaani. Puhun liikunnan tarpeellisuudesta ja itsekin harrastanut aina. He tiedostavat sen. Mutta teenkö kaikkeni, vaikken heidän treenejään mene katsomaan? Pitäisikö minun tehdä enemmän? En tiedä. Mutta eikö se ole parempi, että joissakin treeneissä edes käyn kääntymässä ja olen kuitenkin kotona, kun he tulevat. Hmm..täytyy miettiä asiaa enemmän. Mutta totuus on se, etten voi kaikkeen paikkaan itseäni änkeä. En jaksa! En pysty tai ehdi edes. 

Tyttö ihastuttaa päivä päivemmältä enemmän ja enemmän. Niin ihana ja niin rauhallinen. Ja kyllä häneltä ääntäkin lähtee..tänäänkin itki tajuttoman kauan (15-20min), kun ei millään malttanut nukahtaa ja hänestä huomasi kuinka väsynyt olikaan (ei ollut nukkunut päivän aikana kuin pieniä torkkuja ja yleensä nukkuu pari pitkää unikertaa). Kävely ympäri huonetta, tyttö sylissä lopulta sai hänet rauhoittumaan ja nukahtamaan syliini. Herättyään hän oli yhtä auringonpaistetta ja tuntui, kuin hän ei olisi koskaan itkenytkään. Harvemmin tuollaisia itkukohtauksia onneksi tulee, tuntuu niin kauhealta toisen puolesta.

Ihanaa tosiaan, että tyttö onkin niin ihanan rauhallinen yleensä. Kävimme perjantaina illalla syömässä melko hienossa ravintolassa. Sain syötyä rauhassa, vaikka tyttö olikin hereillä. Syötin tytön ennen jälkiruoan tuloa ja taas sain syödä rauhassa. Tyttö vain ihmetteli koko ravintola-ajan maailman menoa, välillä sylissäni, välillä vaunuissa. Olen käynyt parissa taidenäyttelyssäkin hänen kanssaan, ja hän on vain ollut ihana oma itsensä. Enimmäkseen sylissäni istunut huulimutrussa, katsoen kanssani värikkäitä taideteoksia :)  

Näillä mennään, kohti tulevaa viikkoa :)

Tytär 2kk (+4vkoa)