Olen tuntenut jonkun aikaa sydämessäni painetta. Ihan kuin jokin puristaisi sitä, se sattuu, se tuntuu epämukavalta. Samaan aikaan sitä kutittaa oudosti..On vaikea hengittää. Ahdistus. 

Koin viikonlopun aikana niin arvottoman olotilan. Se tuntui tulleen, kuin puskista. Tai ainakaan en osannut sanoa, milloin se oikeasti alkoi. Olotila oli niin voimakas. Se veti minut niin alas, niin suurella voimalla. Seisoin väkijoukon keskellä. Katsoin ympärilleni ja tunsin itseni turhaksi. olin arvoton, mitätön. Epäonnistunut. Häpesin itseäni. Olivatko kaverini sanat saaneet tuon tunteen aikaan?  Vai oliko ne sanat vain pisto sydämeeni, jolloin kaikki jo valmiiksi kerääntynyt paska purkaantui ulos?

Taustaa:

Kaverini, eli tyttäreni isosiskon äiti. Hänellä on myös useampi lapsi. Meidän esikoiset ovat saman ikäiset ja tulevat hyvin juttuun keskenään. Me tulemme hyvin juttuun keskenämme, Tyttäreni isä eli kaverini exä on ollut tuon lapsen elämässä aina, vaihtelevasti. Joskus aikaa ollut enemmän, joskus vämmän. Kaverini on siis ollut yksin lapsensa kanssa, kun erosivat tytön ollessa 3-vuotias. Nyt hänellä uusi mies ja pienempiä lapsia tuon kanssa. Meillä on yksi yhteinen kaveri. Niin kuin täällä olen kertonut siitä minun kohtalotoveristani, jonka löysin raskaana ollessani sattumalta. hän eli samanlaisessa tilanteessa, kuin minä. Kummalekin syntyi kesällä tytöt, jotka ovat isättömiä. 

Päätimme viettää esikoistemme kanssa "laatuaikaa". Ilman pieniä. Ajatus tuntui pelottavalta ja ikävä oli jo ennen, kuin olimme edes lähteneet. En ole ollut kauheasti pois tytön luota. Miksi olisinkaan? Ei minulla ole oikein ollut omaa elämää. Enkä yksin-yksinkään viitsi kotona mölliä saati minnekään lähteä. Koska yksin olen muutenkin. Jos olisi joku jonka kanssa mennä, niin asia olisi toinen.

Samaan aikaan maailmalla vellovat mielivaltaiset tapahtumat pyörivät päässäni. Tunsin niin voimakasta vihaa sisimmissäni. Agressiiviset ajatukset tulvivat mieleeni. Kuinka kuvottavia nuo ihmis-saastat ovat, kun haluavat tuhota kaiken. Pelko ja ennen kaikkea viha.

Huomaan, että se vaikuttaa jo lapsiinkin. Esikoiseni tulee joinakin öinä viereeni nukkumaan. Kavereilla ollessaan yötä laittelee pitkin yötä viestejä, kuinka ei saa unta, kun pelottaa. Pelkää niiden paholaisten tunkeutuvan koteihin ja tappavan kaikki. Hyviäkin kausia on, mutta nyt Suomeenkin rantautunut mielivalta varmasti herätti pelot takaisin ja varmasti pahempana tulee näitä ahdistuskohtauksia..

Voin vain kuvitella, niiden pienten lasten ahdistuksen ja pelon, jotka elävät lähempänä tuota kaikkea sodan keskellä. mitkä tuhot se saakaan aikaan pieneen ihmismieleen? Onko ne korjattavissa enää myöhemmin? 

Kun teimme lähtöä esikoisen kanssa. Tyttö juoksi halaamaan minua. Myös keskimmäinen tuli oma-aloitteisesti halaamaan minua. Sen jälkeen siirtyi veljeään kohti ja oli halaamassa häntä. Esikoinen sirtyi kauemmas ja alkoi vain nauramaan. Kaappasin pojan vielä syleilyyni ja mietin kuinka herttaista häneltä oli mennä edes yrittämään halata veljeään. Näin ei ollut aikaisemmin käynyt.

Lähdimme. 

Vaikka ikävöin tytärtäni. Niin oli ihana olla hänestä hetki erossa. Ei tarvinnut hyysätä ja hoivata. Vietimme kivan pikku reissun nelistään. Väsynyt olin koko reissun ajan. Ja jotenkin todella epävarma. en viihtynyt yhtään kropassani. Ihmispaljoudessa ällötti kävellä, kun tiesi, että ihmsiet katsovat. Näin, kun ihmiset katsoivat. Tuntuu, kuin olisin vanhentunut niin paljon lyhyessä ajassa... Minulla on varmaan jokin ikäkriisi meneillään. Tuntuu niin pahalta olla minä. Niin henkinen minä, kuin fyysinen. Olen pettynyt itseeni.

Seuraavana päivänä esikoisemme oli hetken kahdestaan seikkailemassa. Jäimme kaverini kanssa kahdestaan. Puhuimme niitä näitä ja välillä naureskelimme. Puhuimme työtilanteista, koulutuksesta. Mikä meistä tulisi isoina, Puhe kääntyi yhteiseen kaveriimme, joka tekee töitä kotona nykyään. Hänellä on kotona samaan aikaan kaksi lasta ja kolmas on jo koululainen. Hänen kahdella lapsellaan ei ole siis isää..Eli hyvin paljon samanlainen tilanne, kuin minulla.

Kehuimme yhteen ääneen, kuinka hän todella jaksaa ja pystyy kotona töitä tekemään,. Ja myönsimme, ettei meistä olisi siihen. Puhe siirtyi puistoiluun lasten kanssa. Kertoi, että hänen yksi lapsistaan (4v) kuulemma monesti tuon meidän yhteisen kaverin lapsineen nähdessään kysyy äidiltään:

-"Missä lasten isä on?"

Ja kaverini siihen naureskeli jotenkin omahyväisesti, että mitä mä nyt tohonkaan sanoisin, ku silläkin toi elämä tollanen"  (sanatarkasti en muista, mutta rivienvälistä, äänensävystä ja naurusta päätellen asenne oli hyvin selvä)

"Niin no voithan sä ihan sanoa, että perheitä on erilaisia. Se on hyvä sunkin lapsen tietää", tokaisin aika kuivasti.

"Niin, mut en nyt ihan vielä", hän sanoi hieman hiljaisemmalla äänellä. 

Jatkoimme jutustelua muista aiheista. Mutta tuo jäi pahasti soimaan päähäni. Tuolla tavallako hän ajatteli myös minusta? 

Miksi hän ei voisi sanoa lapselleen, että naisen lapsien isä asuisi eri kodissa? Miksi siitä pitäisi tehdä niin iso juttu??? Onhan hänkin ollut esikoisensa kanssa kahdestaan, niin, että isä asuu muualla. Myös hänen kysyvä lapsensa tietää, että hänen oman isosisaruksen isä ei asu heidän kotona, vaan omassa kodissaan. Niin mikä se ongelma oikeastaan olikaan???

Oliko tuo vain ajattelematon heitto vai näinko hän oikeasti ajatteli asiat? Että yksin lapsen kanssa elävät on ihan perseestä. Vääränlainen elämäntyyli? Puheesta aisti halveksunnan. Jokaisella meillä on tarinamme, vaikka tietäisi toisesta puolet, niin ei silloinkaan voi mennä paheksumaan toisen tilannetta. Sillä monesti se salassa oleva puolikas on se ratkaisevin. Minäkin tiedän enemmän tuon yhteisen kaverin taustoista..ja hyvin ymmärrän miksi hän on ratkaisunsa tehnyt. Teinhän minäkin ratkaisuni. Ja nyt minulla on isätön tytär. Sitä en koskaan halunut, isätöntä lasta. Mutta en myöskään halunnut koskaan olla toinen nainen. Ja sellaiseksi jouduin tietämättäni. Joten ei se aina ole itsestään kiinni, mitä elämässä tapahtuu. Ja jos joku toisin väittää, niin silloin voisi miettiä näitä maailmassa tapahtuvia kauheuksia. Tuskin kukaan uhreistakaan olisi sitä kohtaloa halunnut, minkä saivat :(

Otinko puheen liian henkilökohtaisesti? Mahdollisesti.

Tosin kyllä ne ihmisten asenteetkin raivostuttaa. Ei ole mitään ikärajaa, milloin kertoa niinkin maata järisyttävä asia, että maailmassa on monenlaisia perheitä. Ei vain sitä yhtä ja ainoaa. Kun puhuu lapsille (ikä huomioon ottaen) avoimesti  ja esittää asiat yksinkertaisesti, niin ei tule kasvattaneeksi liian kapeakatseista ihmistä ;) Ja varsinkin jos lapsi on kiinnostunut ja kyselee paljon asiasta..niin silloin mielestäni on puhuttava. Asia ei jää sinne mieleen pyörimään, kun se on saatu selvitettyä.

Tästä aiheesta nyt voisi jatkaa perustelua vaikka millä mitalla, mutta nyt on koti täynnä härdelliä ja keskittyminen jää todella huteralle tässä kirjoittelussa. 

Tyttö kun yrittää selkeästi harjata veljensä hiuksia ja saada siihen jotain kampausta rypistettyä. Poika vaan nauraa siskonsa hupsutuksille. Ja nyt toinen poika tuli kotiin koulusta. 

Tytär 2v