(Kirjoitettu torstai, 23.1.2014, unohtui vain julkaista)

Eilen aamulla koin aavistusken etovaa oloa, mutta aamupalan syötyäni, sekin katosi. Lähdin salille, mutta se osoittautui vääräksi valinnaksi. Jokainen ponnistus ja pinnistys painojen kanssa sai olon tuntumaan todella pahalta. Irvistelin minkä kerkesin, huomasin kuinka jotkut ihmiset katsoivat minua oudosti. Varmaan miettien: "Perkeleen ämmä, mee kotiis sairastamaan siitä. Jos oksennustauti on, niin sairastunkohan minäkin kohta. Hänen syynsä!". Lopulta tajusin lähteä pukuhuoneeseen, kävin saunassa ja ýritin rentoutua. Olinhan päättänyt kertoa tuolle mahdolliselle isälle tästä raskaudesta.

Käydessäni hakemassa nuorempaa lastani koulun jälkeisestä iltapäivätoiminnasta, huonolla suomenkielellä oleva nainen tuli sanomaan, että lapsestani oli tullut muutama lapsi huomauttamaan, että minun pitäisi keskustella lapseni kanssa asiasta. Muuta en saanut irti tuosta asiasta. Asiasta kysyttäessäni, lapseni kertoi, ettei ollut halunnut enää leikkiä hippaa ja oli lähtenyt pois. Sen takia muut lapset olivat menneet sanomaan hoitajalle asiasta. En ollut saanut tuolta hoitajaltakaan parempaa selvitystä tilanteesta. Joten ainut keinoni oli kerrata lapseni kanssa leikkien säännöt, Ja jatkaa normaalia perhearkea.

Alkoi olemaan ruoka-aika, joten soitin vanhemmalle lapselleni. Hän vastasi puhelimeen ja pienen jankutuksen jälkeen lupautui tulla kotiin. mutta lasta ei näkynyt. Aloin huolestumaan, olihan ulkona jo pimeää. Yitin soittaa, mutta hän ei vastannut. Jatkoin soittamista, mutta puhelimeen ei vastattu. Edellisestä soitosta oli kulunut jo tunti, lähdin ulos. Tiesin osittain missä hän olisi, ja matkan varrella jo näinkin hänet. Pienen puhuttelun jälkeen, takavarikoin hänen puhelimensa. Jos siihen ei vastata, eikä kotiin tulla sovittuna aikana, on mielestäni hyvä ottaa tuo niinkin tärkeä kapistus, kuin oma matkapuhelin pois joksikin aikaa. Ainakin pistää miettimään seuraavalla kerralla, vastatako puhelimeen vai ei. 

Asiat olivat muutoinkin saanut oloni todella kiukkuiseksi, yritin nieleskellä raivoa. Stressasinhan tuolle isälle kertomistakin niin paljon..tunteet siis olivat todella pinnassa. Niin eiköhän upouusi läppärini näyttö hajonnut, kun pieni kuuloke jäi näppäimistön päälle ja kansi lävähti kiinni. Mitä tuossa tilanteessa pitäisi reagoida? Aloin nauramaan. En asiasta tuntenut oikeastaan mitään muutakaan, koska se oli vain materiaa. Tietenkin se harmittaa, mutta meidän elämässä on niin paljon muitakin asioita tällä hetkellä meneillä.

Voisiko lasteni käytös enteillä tulevia ongelmia? Olenko kasvattanut heidät huonosti? Vai ilmeneekö tämä lasten outo käytös uusista elämänmuutoksista? Vaistoavatko he minun raskauteni ja siihen kohdistuvat pelot ja stressit, näin ollen he käyttäytyvät näin..Asiat todella riehuivat pääni sisällä, kysymyksen leijailivat edestakaisin.

Ilta koitti ja lapset menivät nukkumaan. Epätavallisen tuskainen stressiaalto oli koko illan vellonut sisälläni. Tapahtumat mietitytti ja raivo oli pinnassa, joten pökköä pesään vaan, ajattelin. Kun sitä paskaa on tullut päälle, niin lisää vain! Laitoin pitkään harkitsemani viestin menemään isälle. Samaan aikaan alavatsaani alkoi särkeä kauheasti.

Ei mennyt kauaa, kun sieltä tuli lyhyt viesti, abortti.

Keskustelimme sen illan aikana jonkin aikaa puhelimessa asiasta. Mutta en saanut sanottua suoraan, että haluan pitää tämän. Ei abortti ole ratkaisu! Annan hänelle aikaa sisäistää tämän asian. Ja muutoinkin tuntuu niin yhmältä tämä vellominen tässä asiassa, enhän minä voi tietää kestääkö tämä edes. Selkäsärky on kauhean jomottavaa koko ajan!! Alavatsassa tuntuu oudolle, olen melkeinpä 90%varma, että tämä menee kesken. Loput on vain jotain tyhmää toivoa, mitä tämä pienenpieni kuvotus välillä taka-alalla leijailee.

 Miehet eivät ymmärrä kuinka syvälle tämä abortti asia menee naisella. Se ei ole mikään jokapäiväinen asia, joka vain tehdään äkkiä. mitä nopeammin tehty, niin voi jatkaa elämää. Ei se niin mene! Silloinhan se vasta alkaa, kun sikiö on abortoitu., Henkinen helvetti. Se jättää aina haavat, arvet. Se vaikuttaa aina elämään jollain tavalla. Sen jos joku kieltää, niin valehtelee.  SE on vaikea päätös, johon en missään nimessä suostu. Olen käsitellyt tämän asian ja sillä selvä.

Olen kuitenkin eilen illalla ja tänään asiaa miettinyt, en kuitenkaan niin, että sen tekisin. Mutta ulkopuolisena tarkastelijana. Huomaan jo silloin, kuinka sisimpäni karjuu: "EIIII". Tietenkin kuuntelen sisimpääni, en saa unohtaa itseäni tässä asiassa. Tämä vaikuttaa minuun tällä hetkellä enemmän, kuin mieheen.

Ymmärrän miehen pointin ja näkemyksen asiasta. Hän oli sitä mieltä, että ei olisi lapsen elämässä mukana. Rankkoja sanoja kuulla, kun omat lapsenikin kärsivät tästa isättömyydestä. Esikoinen ei näe isäänsä lainkaan (viimeksi näki ollessaan 1,5v) ja nuoremman isä on kuin, "joulupukki". Sitä näkee pari kertaa vuodessa jos sitäkään. Isältä voi jooa saada joululahjan jos hän muistaa. Muutoin hänestä ei kuulukaan mitään. 

Vaikka omistankin isättömät lapset, ja nyt olisi mahdollisuus saada kolmas lapsi. Hänkin voi olla isätön. Se mahdollisuus on, vielähän mikään ei ole varmaa, koska tässä on tietyntyylinen prosessi käynnissä myös isällä. Tiedän kuitenkin oman elämäni kaavan, isä ei tule olemaan lapsensa elämässä. Se surettaa, todella paljon. Olen joutunut kuitenkin käsittelemään isättömyytä jo niin kauan aikaa, että tämä tuntuu kauhealta kokea taas uudestaan. Mutta ei se kuitenkaan ole syy aborttiin. 

 Olen haaveillut pienestä vauvasta jo niin kauan aikaa. Ajatellut, jos joskus suhteen saisin ja vauvaa haluaisimme yhdessä mieheni kanssa, niin se olisi ihana. Nyt kun olen raskaana (tosin kipuja on vieläkin, joten keskenmeno on mahdollinen), tosin yllätyksenä ja yksin. Olenko valmis ottamaan riskin ja tekemään abortin? Olenko valmis siihen, etten välttämättä koskaan saa enää mahdollisuutta uuteen raskauteen? Keskeytyksissä on komplikaationsa, olenhan itsekin ne kokenut. Joten suoraan sanottuna, en ole valmis ottamaan niin isoa riskiä! Sinä et voi koskaan katua omaa lastasi, mutta aborttia voit. Miksi valitsisin sen vaihtoehdon, joka satuttaa minua enemmän?

SE haaveeni suhteesta miehen kanssa ja tulevaisuuden vauvasta...onko se realistinen? Voisi olla. Mahdollisesti. Mutta kukaan ei voi tietää tulevaisuuttaan. Välttämättä en koskaan löydä ketään. Ja näin ollen kummatkin haaveeni kaatuvat. En saa miestä, en saa lasta.

Tähän joku sanoisi, ole tyytyväinen siihen mitä sinulla jo on. Ja niin olenkin, syvästi kiitollinen. Minulla on kaksi ihanaa lasta. Mutta olen myös raskaana jo. Jos tämä kestää, niin kesällä minulla on kolme lasta. Elämässä tosiaan ei vaan voi saada kaikkea :) Tiedän monia tuttuja ja joitakin lapsuudenystäviä, jotka ovat tulleet kuulemma yllätyksenä raskaaksi, aina se mies on ollut sielä tukena. Vaikka suhde ollut vasta aluillaan. Tässä minun tilanteessani, oli se lapsi haluttu tai ei, niin koskaan se mies ei ole pysynyt mukana. Ehkä se vain kuuluu olla näin. Ehkä elämäni kuuluu kulkea yksin, ilman miestä. Ehkä jos joskus löydän miehen, ehkä  hän ei pysty saamaan lapsia ja näin ollen tykkää tilanteestamma, kun ei ole vihaisia exiä nurlkissa katselemassa lapsensa perään tai mustasukkaisena häiriköimässä. Ehkä en löydä ketään joka hyväksyisi elämäntilanteeni, ja sekin on hyväksyttävä. Tämä on minun elämäni. Minun tekemät päätökset kantaa kauas. Vaikuttaa moneen asiaan, ennen kaikkea itseeni ja perheeseeni. 

Tiedän, että tulen pärjäämään. Se ei ole ongelma. 

Tänään on ollut kipuja todella paljon, stressi alkaa tuntumaan kehossani jo vähemmältä. mutta taitaa vaikuttaa vahvemmin. Kipuja on todella paljon. Myös vatsassa, ottanut aika vihloten. Joten kohtu taita tehdä työtää ja kohta minun pikkuinen (vaikka ylläri, niin hyvin rakastettu) taitaa tehdä lähtöä taivaaseen. Ehkä se tuli vain näyttämään minulle, että on turha pelätä, ettenkö tulisi koskaan raskaaksi..se kun ollut pelonaiheene niin kauan. Ehkä..