Kaksi kuukautta. Taas olen pitänyt taukoa ja olenkin nyt päättänyt, että meidän perheen tarinat saa jäädä tähän viimeiseen postaukseen <3 

Olen valmis, olen sinut itseni ja menneisyyteni kanssa. Sain purettua oloani. Kiitos teille, jotka olette kannustaneet <3 

Pitkä taival tästä tuli. Tämä neljä vuotta on kasvattanut minua ihan järjettömästi. Olen kaikista kokemuksista kiitollinen. Kaikki ihmiset, jotka ovat vain vierailleet elämässäni tai jääneet siihen pidemmäksi aikaa. Olen heistä niin kiitollinen <3 Kaikella todella on tarkoituksensa. Jokainen ihminen/kokemus on opettanut, auttanut, johdattanut eteenpäin. Niin hyvässä, kuin pahassakin ja niitten välissä.

Varmuus. Liian epävarma en enää ole. Tiedän, kuka olen. Se riittää. Tietoisuus on niin vahva, ettei mikään tai kukaan sitä saa murrettua. 

Iloisuus. Olen saanut sellaisenkin ominaisuuden pidettyä.

Värikkyys. Minulta itseltäni jopa löytyy värikkäitä vaatteita nykyään ja näen maailman, elämän, kaiken paljon värikkäämpänä.

Usko. Uskon itseeni. Pystyn ja uskallan. 

Luotto. Luotan ihmisiin vieläkin. 

Hyvyys. Näen vieläkin ihmisissä hyvyyden. Kukaan tai mikään ei ole saanut sitä kukistettua minusta. Uskon siihen niin vahvasti. Mutta tiedostan, ettei kaikki sitä hyvyyttä omaa ja pysyn näistä tarpeeksi kaukana. Nyt minulla on siihen voima.

Tunnepuoli. Uskallan rakastua. Uskallan heittäytyä. Annan mahdollisuuden..

Olen jo antanut mahdollisuuden.

Olen tavannut miehen. "Löysin" hänet jo alku vuodesta, mutta vasta kesän jälkeen uskalsin antaa hänelle mahdollisuuden. Ja voin sanoa, että se oli yllättävän helppoa. Hänessä on jotakin, johon haluan niin palavasti tutustua. Haluan nähdä millainen hänen luonteensa oikeasti on kaikin puolin. Ennen en ole ajatellut tällaistakaan asiaa miehessä. Tai pitänyt sitä ensisijaisen tärkeänä. Vaadin nykyään enemmän! Se sisältö. Ihmisessä pitää olla sitä tiettyä syvyyttä. Edelliset kumppanini ei olisi tätä seulaa koskaan läpäisseet ;P

Hän on ottanut lapseni hyvin..pojissani nyt on vielä työnsarkaa. Ovat jo niin isoja, että eivät enää mitään höpöhöpö-setiä hyväksy. Nämä höpöhöpö-isät on kyllä näyttänyt heille, millaista miestä eivät halua meidän perheeseen. 

Esikoiseni sanoo, ettei häntä kiinnosta. Kaikki on ihan sama. Ei ole vielä tullut miehen näköpiiriin. Vaan majailee huoneessaan. Ottaa kuitenkin miehen hiljaa vastaan, ei niskuroi. Hyväksyy tilanteen. Uskon, että hän on huomannut, että olen iloisempi, keveämpi nykyään. Olen se "normaali" äiti, joka lapsillani olisi pitänyt aina olla.

On ihana, kun poika tulee koulun jälkeen iloisena höpisemään kuulumiset. Minun töitten aloittaminen todella on tehnyt hyvää ainakin esikoiselleni. En ole hönkimässä hänen niskaansa koko ajan :D Mikä saanut hänet välillä tosiaan viettämään meidän muitten kanssa leffailtaa yhdessä <3

Keskimmäinen. Niin hän. Aluksi niin innoissaan asiasta: "Tuleeko meijän perheeseen mies?" ja nyt "Mä olen tottunut siihen, että sä olet vain tässä, se riittää mulle". Voimakkaat tunteet. Mustasukkaisuus, pelko tulevasta.

-Onko rakas vielä?

-Tuleeko asiat muuttumaan nyt ja kuinka nopeasti ja mihin suuntaan? (muutanko miehen kanssa yhteen ja minne. Pelko, että jää yksin. Kaverit ja koulu vaihtuu)

-Tuleeko uusi vauva kuvioihin? (tämä on hänen pelkonsa, kun kuulemma liika pussailusta tulee näitä vauvoja, eikä missään nimessä sellaista halua meidän perheeseen)

-Lähteekö mies taas pois?

Hän varmasti miettii päässään kaiken maailman skenaarioita tulevasta ja on sen takia, kuin kissa pistoksissa. Olen yrittänyt hänen kanssaan puhua, mutta se ei oikein onnistu. Ärsyttää koko tilanne. En haluaisi mitään draamaa tähän. Samalla yritän muistuttaa häntä, ettei mikään tule muuttumaan niin paljon, että hän menettäisi kaverit mm.muuttoa muualle. Ja että, lapseni ovat minun ykkösiä elämässäni. Heitä rakastan aina, vaikka mikä olisi. Ja että kun oma asenne muuttuu, niin tulee helpompaa.

Keskimmäiseni, kuinka hän voikaan olla niin tunneihminen. Se tunteiden voima, huh! Ja se, ettei hänellä ole oikein taitoja käsitellä niitä. Ei puheenlahjoja purkaa niitä. Joskus nuo pelot yms. tulee "oksennuksena" hänen suustaan..Mikä on hyvä. Mutta hiljaisina aikoina ei ole hyvä/helppo olla. Hän osaa olla hankala. Vaikea. Kuinka auttaa häntä? Onhan niitä muitakin tapoja purkaa, kuin puhuminen, mutta voi kuinka osaisin auttaa häntä ja neuvoa.

Toivon todellakin pääseväni piakkoin opiskelemaan, että voin auttaa poikaani enemmän. Sillä en ole koskaan avunhauista huolimatta saanut pojalleni apua/tukea. Hän tarvitsisi jonkinlaista tukea tunteiden ilmaisuun...johonkin. En edes tiedä tarkalleen millaista, mutta opiskelujeni kautta saisin tiedon ja taidon. 

Tyttö. Hän tulee toimeen tuon miehen kanssa, he leikkivät keskenään ja tyttö vain kikattaa innoissaan. Tosin kun halaamme tai pussaamme ja tyttö näkee sen, niin hän juoksee/änkee syliini. Mutta hän on niin pieni. Hän tulee helpommin ja nopeammin hyväksymään miehen, kuin poikani.

Poikani, jotka ovat joutuneet kokemaan liikaa pettymyksiä elämässään. Hyväksyntää, jota ovat kaivanneet iseiltään, eivät ole saaneet. Kuinka vaikeaa tämä on heille? Uskallusta heittäytyä kohti uutta ja pelottavaa. He ovat nähneet minun mies-sekoilut, eivät varmaan tähän usko lainkaan..

Itse huomaan kuitenkin tässä selkeästi eroavaisuutta edellisiin suhteisiin. 

Uskallan sanoa ääneen pelkoni hänelle. Puhumme muutenkin aika avoimesti asioista, joista en todellakaan ole aikaisemmin puhunut. Uskallan antaa hänelle itsestäni enemmän. Aikaisemmin en ole siihen pystynyt/osannut. Olen jopa tehnyt ruokaa hänelle...ja ei, se ei todellakaan ole itsestäänselvyys minun kanssani :D

Ensimmäistä kertaa minusta tuntuu, että mies oikeasti on kiinnostunut minusta. Eikä häpeile. En tiedä onko häpeä, oikea sana. Mutta tarkoitan, että olen ihmisten tiedossa. Olen hänen ystävien, sukulaisten tiedossa. En ole salattu. Olen nähnyt jo sukua. Hänen paras ystävä haluaa nähdä minut. Olen myös itsekin puhunut miehestä ystävilleni. Yleensä olen pitänyt kaikki visusti omana tietonani. Ja kertonut vain jotakin. Mutta tämä on erilaista. Ja haluan ottaa selvää, miksi se on niin erilaista. Ja miksi oikein joka kerta, kun näemme pienen tauon jälkeen, niin yllätyn siihen tunteeseen, jonka saan hänestä. Se on kuin sykäys. 

Kauan tässä kesti, että sain elämäni kurottua kasaan. Tuntuu vieläkin niin hassulta, ettei masennus tai ahdistus paina sisuksissani sillä jyytävällä voimalla. Ja vaikka niin kävisi, että tuo synkkyys vielä ottaisi minusta vallan, niin tiedän, että minusta löytyy se voima päihittää se. 

Ensimmäistä kertaa elämässäni olen valmis irrottamaan otteeni siitä jostain, mikä on minua pidellyt koko elämäni ajan. Olen valmis ottamaan askeleen kohti uutta, tuntematonta. Enkä pelkää. Vaan olen enemmänkin innoissani.

Olen antanut itselleni anteeksi menneisyyteni asiat, jotka ovat vainoneet minua jossain taka-alalla, muistuttaen huonouttani. En ole huono. 

Tuntuu, kuin olisin merellä veneessä. Istun keskellä. Pidän kiinni veneen kummastakin sivusta. Ja matka on vakaa.

Hymähdän, sillä tämä kaikki tuntuu edelleenkin niin hassulta. Onko tämä todella totta? Minun masennuskauteni, ne on loppuneet. Masennus ei ole uusiutunut. Olen selviytynyt. Olen perillä. 

Elämä todella on täynnä ihmeitä ja niitä enkeleitä..yhden ihmisen pieni hyvä teko, voi saada toisessa suuria muutoksia aikaan. Nuo yksittäiset hyvät teot, on minuakin kantanut vaikeina aikoina. Ja olen päässyt tänne asti. Kiitollinen kaikesta.

Tiedän, että elämässäni tulee vielä paljon vastaa vastoinkäymisiä. Mutta enää en pelkää. Minulla on luotto siihen, että elämä kantaa. Olen valmis. 

Tyttö 3v