Olen pitänyt taukoa kirjoittamisessa..en vain ole suoraan sanottuna jaksanut. 

Närästyslääkkeet on alkanut tehoamaan. Olen pystynyt syömään suklaata, viikko sitten maistoin ensimmäisen kerran! Wuhuu! Tosin närästystä se sai aikaan, mutten pelännyt. Asiaan auttoi sekin, kun en ollut yksin. Siskoni oli meillä yötä tuolloin. 

Mummini kuolemasta on kohta kuukausi aikaa. Aika todella lentää eteenpäin. Keskimmäinen poikani sai parin päivän ajan itkukohtauksia. Yhtenä kertana kuulin rapusta pienen kolauksen ja tunsin vetoa mennä katsomaan kolaukselle syytä. Poikani oli kotiin tullessa koulusta lysähtänyt keskelle rappusia ja nyyhkytti surkeana. Tämä oli hänen ensimmäinen menetyksensä, jonka hän ymmärsi.

Itse en ole kauheasti päässyt suremaan. Alussa tuli hetkiä, jolloin itkin hieman. Asia tuntuu silti aika etäiseltä. Äitini on sisaruksiensa kanssa hoitanut mummin asioita. Heidän siivoillessa ja penkoillessa mummin kotia. Etsien tavaroita joita säästää tai antaa pois. Minultakin kysyttiin mitä haluaisin. Se tuntui kauhealta. Sanoinkin, etten ole mikään haaskalintu. Tuntui niin kauhealta, että toisen tavaroita jaetaan kaikkien kesken. Ne on mummin! Äitini loukkaantui minulle, kun en suostunut mihinkään hänen ehdotuksiin, joista laittoi kuvaa minulle. Jouduin hänelle laittamaan viestin, jossa pyysin ettei hän ottaisi niin henkilökohtaisesti. Halusin muiston mummistani. Mutta en halua sellaista muistoa, jonka piilottaa kaapinperukoille ja pitää vaivana. Vaan mieluiten muisto, joka olla esillä. 

En ole päässyt vielä mummini asunnolle katsomaan sitä jotakin muistoa. Huomaan, että sinne meno on todella vaikeaa. En jaksa. 

Tytön kanssa menee ihan hyvin. Hän sairasti ensimmäisen korvatulehduksensa vajaa viikko mummin kuoleman jälkeen. Naurava ja hyväntuulinen tyttö oli muuttunut itkuiseksi ja lopulta kovin kuumeiseksi pieneksi potilaaksi. Mitään flunssaa tai edes räkäisyyttä ei ollut ennen tätä korvatulehdusta, joten aika yllätyksenä tuli. Lastenlääkäri sanoi korvan jo märkineenkin. Antibioottikuuri auttoi tässä tapauksessa ja sain takaisin pienen päivänpaisteeni.

Tytöstä on tullut melkoinen matkailija, yksin painelee menemään kotona ympäriinsä. Poikien huone jotenkin vetoaa häntä ihan kamalasti. Konttamaan ja seisomaan on opittu. Vielä, kun ruoka alkaisi maistumaan paremmin niin kaikki olisi paremmin kuin hyvin. Tosiaan tyttö on samanlainen syöjä, kuin esikoiseni vauva-aikana. Määrälisesti ruokaa menee ehkä ihan maximissaan yhden pienen piltti-purkillisen verran (sis.kaikki ateriat) ja pienimmillään saan ehkä ujutettua yhden lusikallisen ruokaa päivän aikana jos sitäkään.

Hän kuitenkin kasvaa ihan hyvin. Nyt käydessämme 8kk neuvolassa hän oli 70,3cm / 7650g. Mahaa ja reittä tytöllä on, joten ei ole mikään luikku vaan pieni pyörylä :) 

Todella paljon hymyilevä tyttö kylläkin on. Ihan missä vain olenkin tytön kanssa, heti kun tyttö saa katsekontaktin johonkin ihmiseen, hän alkaa hymyilemään. Eikä hymy mikään pieni ole, vaan suu on korvissa asti. Vieraat ihmiset ei kovin itketä..vierastamista olen havainnut vain muutamien kanssa. Mutta nyt neuvolassa, kun hoitaja ja lääkäri tutkivat tyttöä niin kauhea itkeminen alkoi. Heti hänen päästessään syliini, lopetti itkun samantien. Ja illat menee niin, että vain minun sylini kelpaa. Veljet käy joissakin tilanteissa, mutta vain hetkeksi. Eli kai sitä vierastamista on, se vain tulee esille vielä näin. Kiintymyssuhde on kehittynyt. Toivottavasti.

Tytär 8kk (+2pv)