Kuopuskin sairastui tällä viikolla, mutta se olikin odotettavissa. Kyllä nuo sisarukset hyvin imevät itseensä toistensa sairaudet. Toivottavasti itse en sairastu, yleensä ei niin ole käynyt..mutta aina on se mahdollisuus kuitenkin saada se helkkarin tauti.

Kuopuksen ensimmäinen sairaspäivä oli samaan aikaan esikoisen ensimmäinen tervepäivä, joten tämä tarkoitti heidän oleilua kotona sen päivän kanssani. Aloimme aamupalan jälkeen katsomaan leffaa, itse sain hyvän tekosyyn nukahtaa. Ja nukuinkin ihan kunnolla, kun näin untakin. Kunnes yhtäkkiä kuulin unen läpi todella kovaa piipitystä, kuin palovaroittimen sirinää. Pomppasin ylös ihmettelemään ääntä, samaan aikaan alkoi kauhea naururemakka. Katsoin ympärilleni, he olivat laittaneet youtubesta jonkun herätys-videon päälle, jossa soi herätyskello, äänet tietenkin oli laitettu kovimmalla tasolle mitä telkkarista vain lähti. Huh ja heh..kun tämän tajusin, niin eihän siinä voinut kuin nauraa heidän keksimälle jäynälle :D Pojat on poikia :D

Tänään pääsin siivouksen makuunkin, jippiii! "Ulkoilutin" matotkin :D Siinä siivouksen temmellyksessä sain idean laittaa tuolle "isälle" viestiä. Olin aikaisemmin ottanut kahdesta ultrakuvasta yhteis valokuvan. liitin sen viestiin, kirjoittaen hänen tyttäriensä nimet ja, että heistä tulisi pian isosiskot :) En todellakaan tiedä saiko hän oikeasti sitä viestiä, koska onhan hän minut poistanut facebokistakin, niin hyvinhän tuollainen tosiasioita_karkuun_juokseva voi myös tällaisessa tapauksessa vaihtaa puhelinnumeroaan, kun niin ahdistaa :D Mutta varmasti tämä jo kertoi sen, ettei viestiin vastattu mitään :D Sydän pamppaillen tosiaan viestiä kirjotin ja kuvaa liitin siihen, mutta kun olin sen saanut lähetettyä niin sydämentykytyskin rauhoittui.

Hieman myöhemmin sain idean lähettää hänen äidilleenkin viestiä facessa. Heh, kauhea ahdistelija minusta onkaan kuoriutunut :D Luin pariin otteeseen jo aikaisemman lähettämäni viestin ja tuon äidin peukutuksen uutisestani. Ajattelin, että syteen tai saveen, hänellä on oikeus nähdä lapsenlapsestaan kuvat!

"Moi! Laitan vielä rakenneultrasta kuulumiset..jos kiinnostaa :) Vastasi hyvin mittoja ja kaikki näytti hyvältä. painoarvio tuolloin oli 340g..tosin on siitä kasvanut lisää. Tässä vielä ultrakuvat, jotka sain mukaani. Hyvää kevään odotusta!..." Laitoin hänelle lisäksi kolme ultrakuvaa menemään. Huomasin heti hänen nähneen viestin. Suljin viestin pois ja jatkoin puuhiani. Illemmalla, kun hengailin lasteni kanssa, kävin katsomassa puhelimella pikaisesti facebookin viestit..yllätyin! Tuolta naiselta oli tullut viesti: "Kiitos kuvista". Lyhyt ja ytimekäs. Mutta ainakin hän huomioi viestini.

Se mitä tunsin viestiä lukiessani, oli ehkä helpotus. Etten enää ollut täysin ilmaa tuolle naiselle, jota tosin en edes tunne. Mutta kuitenkin odotan hänen pojalleen lasta..Sisälläni on osittain myös hänenkin geenejään..heh, nyt kyl meni överiks nää ajattelut :D Mutta yritän tällä tarkoittaa, että nyt voin olla varma hänen tiedostaneen viestini ja tietävän tilanteen. Pallo on nyt heidän perheellä, he päättävät loppujen lopuksi haluavatko olla lapsen elämässä mukana. Mutta luulisi tuon naisen ammatinkin puolesta tiedostavan lapsen psyykkeen ja isättömyyden vaikutukset elämässä. Luulisi ainakin hänen tiedostavan, että he (ei vain isä) ovat tärkeitä lapsen elämässä. Mutta se tosiaan on heidän päätettävissä, en voi olettaa ihmisten käsityksiä elämästä tai vaatia heiltä mitään. Voin vain toivoa.

En kuitenkaan tässä ole hyppimässä kohti vaaleanpunaisia pilviä ja ajattelemassa kuinka lapseni saa isovanhemmat edes elämäänsä. Se ei ole mitenkään varmaa, ei tuo lyhyt viesti mitään kerro tulevasta. Aika vasta näyttää. Minun pitää osata pitää pää kylmänä ja olla realistinen tämän asian kanssa. Onhan tämä tilanne aika hassu..erikoinen. En tunne heitä, he eivät tunne minua. Onhan se vaikeaa puolin ja toisin luoda suhdetta..luoda edes keskustelusuhdetta. Varsinkaan kun vauva ei ole vielä edes syntynyt..Vauva on tiedossa, mutta se on vielä minussa, olen yhdessä kasassa. Tavallaan on vain minä. Kun vauva syntyy, uskoisin yhteydenpidon olevan helpompaa (jos vain haluaa)..on ainakin aihe josta puhua, vauva.

Olihan se kuopusta odottaessakin hiljaista isän suvun puolelta. Erosimme isän kanssa ja jäin yksin. Vasta kuopuksen synnyttyä, alkoi suvustakin kuulumaan. Ja he halusivat olla meidän elämässä mukana. Mutta en minä sitä raskausaikana tiennyt, enkä tosin ajatellutkaan. Niin paljon ero vaikutti minuun, etten pystynyt aluksi ajattelemaan järkevästi. Olihan tuo suku kuitenkin tuttu minulle ennen lapsia ajasta (joten eri tilanne, kuin nyt), mutta välimme vain läheni todella paljon enemmän syntymän jälkeen.

Ainakin yksi ihminen minun suvustani on niin innoissaan tästä tulokkaasta, että sen huomaa kauas :D Se on minun pikkusiskoni <3 Hän tälläkin viikolla hankki turvakaukalon tälle oliolle. Hän on aikaisemminkin hankkinut ihania vauvanvaatteita. Ja en nyt tarkoita tässä, että vaatteiden ja tavaran ostaminen tarkoittaisi innostusta ja kiinnostusta. Ei ole kyse materiasta, on ehkä helpompi kertoa näistä, kuin siitä tunteesta minkä hänen läsnäolonsa saa aikaan. Hän todella hyväksyy tämän ja on sen verran nuori, ettei oikein osaa pelätä. Minä ja äitini, me tiedämme raskauden riskit..olemme varovaisempia. Vaikka huomaankin äidistäni, että välillä hänkin innostuu näkyvästi..viimeksi kun näimme, hän oli kaupasta löytänyt suloiset vaaleanpunaiset housut, joissa oli sydäntaskut. Kertoi hymyillen, kuinka ne oli vain ostettava :) Muutoin huomaan hänen olevan aavistuksen varuillaan.

Varuillan tai ei, elämässä on mentävä eteenpäin. Vaikka kuinka pelottaisi, on vain tulevaisuuden eteen tehtävä töitä. Minulla se nähtävästi on henkistä tällä hetkellä. Toivon todella, että tulen jaksamaan ratkeamatta!!

rv 21+6