Kello on jo yli kaksi yöllä. Kuuntelen musiikki youtubesta. Minun pitäisi olla jo nukkumassa. Laukkujen pitäisi olla pakattuna..matkavaatteet pitäisi olla valmiina odottamassa. Mutta mikään ei ole valmista. Tai edes aloitettu.

Tämä taitaa olla jo kolmas ilta/yö, kun tunnen tuskaa. Sydämeeni sattuu, vihloo. Kurkkuani kuristaa, tuntuu kuin sielä olisi jotain. Olotilani on muutoin ihan ok. Ei pitäisi olla syytä olla surullinen. 

Tänään..äsken sain kiinni syystä miksi koen näin vahvan ahdistuksen. Olemme lähdössä aamulla vierailemaan poikani isän kaupunkiin. Päätös, jonka olen tehnyt, pitää. Poikani ei ole näkemässä isäänsä tällä reissulla. 

Toivo, se on aina asunut minussa niin vahvana. Aina on toivoa. Olen salaa toivonut sisimmissäni, että poikani isä kyselisi, koska näkisi poikaansa. Mutta isästä ei ole kuulunut mitään. 

Tyhmäähän tällainen ajattelumaailma edes on. Olen ehkäpä itsekin liian sairas. Naiivi. Idiootti. 

On hassua tuntea näin voimkasta ruumiillista ahdistusta. Tällä hetkellä tunnen, kuinka sydämeni..se on kuin rikki. Kipu on vihlovaa, viiltävää. Ei ihan perus ahdistusta, jolloin rintalastaa painettaisiin valtavalla voimalla. Nyt tämä on niin särkevää. Olenko vihdoin toivoni heittämässä kokonaan kaivoon? 

Onhan tämä aika jännittävää mennä kaupunkiin, sillä siihen mieheen voi vahingossa törmätä keskustassa. Eipä sillä ole väliä. Mutta kuinka poikani isäänsä reagoisi? Reagoisiko isä poikaansa mitenkään?

Ahdistus tuntuu myös kurkussa. Kuin se olisi turvonnut. Minun niin tuttu tunne ahdistuksessa. Se tekee siitä ahdistuksesta niin pelottavaa...tai teki joskus aikoinaan. Nyt tiedän. Ymmärrän enemmän. Se on vain ahdistusta, kasa tunteitten ja ajatusten sekamelskaa. Kun sen saa purettua, niin parempi olo on taattu.

En ole saanut vielä puhuttua pojalleni isästään. Siitä, ettei tänä kesänä näe isäänsä. Isällä on elämässään tällä hetkellä liikaa ongelmia. Ja ne vaikuttavat poikaani ja siihen, ettei pidä lapseensa yhteyttä..kääntänyt selän pojalleen. Syy ei ole poikani. Hän on rakastettu ja tärkeä. Isän on nyt hoidettava itsensä kuntoon. 

Uskon, että tuo minun ihme toivonkipinäni on pitänyt minut hiljaisena.. Se ei sitten mitenkään pysty sammumaan, vaikka mikä olisi. Ihan naurettavaa. 

Ehkäpä olen samalla pelännyt kertoa pojalle sen, olen etsinyt oikeata hetkeä. Mutta koskaan ei ole oikea hetki kertoa tällaista asiaa. Sillä tämä tulee särkemään jollain tapaa poikani. Se on vain kerrottava ja näytettävä, että kaikki on silti meillä hyvin. Elämämme jatkuu, eikä se oikeastaan mitenkään muutu. Joulupukki(-isä) vain jättää tällä kerralla käymättä. Eihän se joka joulu ehdi käymään.

Eiköhän tämä tästä. Oloni alkaa olemaan helpompi nyt. 

Tytär 3v