Osaanko enää olla edes normaalisti? Tuntuu, kuin olisin jo valmiiksi kiukkuinen kaikelle! Ärsyynnyn nollasta sataan alta sekunnissa. En jaksa kuunnella enää laisinkaan lasten ainaista kinastelua ja huutoa toisilleen. Koko ajan toinen on ärsyttämässä milloin mistäkin ja toinen rääkyy kurkkusuorana: "LOPETA! ÄLÄÄÄÄ!!!". Huutoa kestää ja kestää, onko toisen ärsyttäminen todella niin hauskaa, ettei siitä voi pitää taukoa?

Tuntuu, ettei mikään auta. Vaikka kuinka sanoisin nätisti niin mitään ei tapahdu. Vasta kun korotan ääntäni niin johan alkaa tapahtumaan. Ongelmani vain ei ole tuo äänen korottaminen vaan se, että se moodi jää päälle. Huudan ja raivoan kaikesta samaan syssyyn. Lopulta saan vain sanotuksi, että olen niin väsynyt, etten kohta jaksa enää tätä paskaa. Eikä mielestäni lasten kuuluisi kuulla ihan näillä sanoilla tätä. Mutta se on totuus, en vain jaksa tätä paskaa! Tuntuu, että saan vain paskaa päälleni joka paikasta. Juu onhan noita kauniita sanoja ulkopuolisilta ihmisiltä kuultu, mutta ne ei kuitenkaan vaikuta tähän elämään. Ne on VAIN sanoja!

Vaikka valitankin sitä, etten jaksa lapsieni riehumista ja toistensa ärsyttämistä..niin en silti usko, että se on ainut syy tähän väsymiseen. Se ei vaan voi olla. Varmasti monia vanhempia raivostuttaa/väsyttää sisarusten nahistelu. Tässä tuntuu nyt vain kaatuvan tämä kokoansiuus niskaani..vaikka heh, niskassahan se on ollutkin koko ajan. Ehken ole osannut sitä oikein sanoittaa..ehkä olen yrittänyt vain ymmärtää ja hyväksyä asioita kovalla temmolla. Olen surrut asioita, mutta ehken ole surrut oikeaa surun aihetta..tai mikä lie se sitten onkaan.

Yritän koko ajan olla vahva ja selitän, kuinka minä selviän. ja niin tulenkin selviämäänkin. Olen  kuitenkin tietoinen siitä, kuinka menneisyys toistaa ikävästi itseään, enkä oikeastaan voi sille mitään. En ainakaan tälle :D Olen aina jäänyt yksin ilman tukea tilanteessa kuin tilanteessa. Vaikka toinen osapuoli olisikin muutoin elämässään vastuuta ottava, niin minun kohdalla, on ihmisten jotenkin niin helppo vain jättää minut pärjäämään itsekseni. Mikäköhän sekin on? Lukeeko otsassani, ettei minusta ole väliksi? Tämä toistuminen niin monessa eri tilanteessa pistää väkisinkin ajattelemaan, onko elämä tosiaan tällaista?

Vai olenko niin saatanan sokea, etten huomaa jos joku yrittää tukea? :D Tuskinpa, sillä ottaisin tuen vastaan. Tietenkin tuntemattomalta sen ottaminen on hieman vaikeampaa..voisinko oikeasti luottaa? Olen kuitenkin sen verran herkässä tilassa (niin henkisesti kuin fyysisesti), etten halua turhia riskejä ottaa kummassakaan.

Olen surrut tulevan lapsen isättömyyttä, olen surrut elämän epäreiluutta ja yllätyksellisyyttä, mutta olenko surrut sitä, että olen jäänyt täysin yksin kaiken kanssa? En tällä tosiaan tarkoita sitä, että minun olisi pitänyt saada suhde lapsen isän kanssa ja meidän olisi pitänyt leikkiä perhettä :D Ei missään nimessä! Mutta se, että isä olisi ollut edes elämässä mukana, se, että hän olisi ollut raskaudessa jotenkin edes osallisena. Tukemalla, olemalla puheväleissä.  Mutta ei, hän vain katosi täysin, kuin hyläten minut, vaikka sisälläni kasvaa osa häntä. Tarkalleen puolet!

Tämä epäreiluus, se että kannan tämän kaiken yksin hautaan saakka. Se tuntuu pahalta, se tuntuu aina pahalta. Sisälläni vellova pahaolo ei ole päässyt selkeästikään purkaantumaan ja huomaan, kuinka se muuttuu sisälläni vihaksi, joka purkaantuu pikkuhiljaa näinä raivoamispuuskina. Selittäisikö se oikeasti raivoamiseni lapsilleni? Vai onko tässä vielä jotakin muuta, mitä en vain ole vielä tajunnut? 

Enkä tässä tarkoita pelkkää tätä tuoreinta tilannetta vaan kaikkia! Koska pakostikin tämä herättää muistoja vanhoilta ajoilta, jolloin olen kokenut samaa. 

Vai olenko muuttumassa vain väärään suuntaan? Onko minusta tulossa tällainen kärttyinen ja uhoava äiti? Sillä jos on, niin lasten parhaaksi, olisi heidän silloin hyvä mennä muualle. Minä vain satutan ja tuhoan heidän sieluja. En ole hyvä äiti, en ole hyvä nainen. En ole hyvä ihminen. Olen suoraan sanottuna niin pettynyt itseeni.

Elämäni tuntuu luhistuvan pala palalta enemmän ja enemmän päälleni. En jaksa edes mennä riitojen jälkeen selvittämään asioita lasten kanssa, minua vaan ei kiinnosta (vaikka sisälläni joku huutaakin minua menemään). En vain jaksa. Mikä puolestaan saa minun syyllisyydentunnon pahenemaan. Ja vaikka tämänkin tiedostan, niin en vain saa itseäni liikkumaan. Kuin tuo jokin sisäinen viha vain pitelisi minusta kiinni, saaden "unohtamaan" asioiden tärkeyden. Olisi tärkeätä puhua asioista, silloin kun ei ole vihainen, koska silloin ainakin omasta suustani luiskahtaa vaikka mitä paskaa. Olisi tärkeää selvittää asiat! Miksen mene selvittämään, kun olen rauhoittunut? Olenko ollut rauhoittunut koskaan tarpeeksi? Olenko koko ajan hyökkääjä-tilassa, enkä pysty täysin rentoutumaan/rauhoittumaan?

Eihän minunkaan kanssa ole kukaan koskaan selvittänyt asioita loppuun!!! Esimerkkejä löytyy näistä kaikista "elämäni miehistä" (lasteni isät), esikoisen isä katosi pojan ollessa 1,5-vuotias sanomatta sanakaan, selittämättä syytä lähtöön. Sen jälkeen en ole häntä nähnyt. Kuopuksen isä lähti huutamisensa ja lopullisen mykkäkoulunsa jälkeen sanomatta mitään kodistamme (ollessani lapseni kanssa aamupäivä ulkoilulla, raskaana rv19+). Sen jälkeen en häntä nähnyt meidän elämässä, muuta kuin poikansa vierailevana tähtenä kerran vuoteen (saaden joulupukki-isän tittelin tällä tapaamisrytmillä)..ja sekin tapahtui aina, kun itse olin hänen kotikunnillaan :D Ja nyt tämä "sankari" :D Hahhaa, hän taas katosi raskausuutisten jälkeen, kuin pieru saharaan. Mitään ei kuulu, näy tai edes haise! 

Tiedän tiedän, kyllähän minä tiesin jo raskauden alussa, ettei isä olisi mukana lapsensa elämässä. Mutta minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin pitää lapsi ja oppia elämään asian kanssa. Siitä vatvonutkin täällä moneen otteeseen ja monelta eri kantilta ja olenkin hyväksynyt sen, että tämä lapsi on minun. Ei meidän. Mutta surettaahan se kuitenkin, että elämässä tämä kaikki vain jatkuu ja jatkuu samana. En kuitenkaan koskaan suunnitellut tällaista elämää :/ Ja moneen kertaan olenkin yrittänyt korjata elämääni, mutta aina jotenkin päädyn tähän samaan tilaan. Onko minulta jokin oppi jäänyt oppimatta ja sen takia olen tässä? Vai haluaako "elämä näyttää" minulle, etten ole tarpeeksi tärkeä? Aina väliinputoaja?

Tämä raivoaminen lapsilleni vain aiheuttaa niin suurta mielipahaa minulle ja syyllisyydentuntoja, etten tiedä kuinka mennä tästä eteenpäin. En tiedä, kuinka saada korjattua tilannetta, en tiedä kuinka saada muutettua itseäni rauhallisemmaksi. Olen niin hukassa. Yritän koko ajan eteenpäin mennä ja hyväksyä sekä ymmärtää itseäni ja muita ihmisiä. Yritänkö kuitenkaan ymmärtää omia lapsiani ja hyväksyä edes jotenkin heidän riehumistaan? Onko se vaikeampaa? Mistä syystä se olisi? Mikä minua vaivaa, kun en tiedä mitä tehdä asian suhteen?

MIksi olen niin voimakkaan raivona juuri omille lapsilleni? Miksi en raivoa tuntemattomille ihmisille? Miksi yritän kaikkien murheita ja huolia ja valitusta kuunnella koko ajan, mutta en saa sanotuksi, että minullakin on huono olla. Etten jaksa kuunnella heidän valitustaan, kun heidän mies ei nyt ole ollut kotona hoitamassa lasta, vaan kavereiden kanssa aikaa viettämässä. Olisivat onnellisia, että heillä on se mies siinä, ottamassa vastuuta lapsesta/lapsista. Edes jonkinlaista! Hän on vain hetken poissa, hän palaa aina takaisin. Hän ei ole kokonaan tavoittelemattomissa, kokonaan poissa.

Istun nytkin sohvalla yksinäni, läppäri sylissäni, korvalaput korvillani kuuntelen musiikkia. Lapset nukkuvat. Tunnen syyllisyyden piston jossakin siitä, etten mennyt tänään antamaan unihalia ja -pusua, vaan raivopäänä unisadun jälkeen lähdin vain pois. Valittaen juuri siitä, kuinka pettynyt olin heidän käyttäytymiseen :/ Enkö voinut ymmärtää, että he olivat väsyneitä ja sen takia villitsivät toisiaan vielä sängyssäkin. Olimmehan heränneet ajoissa ja käynyt uimassa. Ja iltakin venyi kymmeneen, joten miksi en voinut ymmärtää heidän olleen väsyneitä? Mitä oikeutta minulla oli riehua ja puhua tyhmiä heille?

Vaikka syyllisyys on takertuneena minussa, tunnen olevani suht rauhallinen. Mutta huomaan silti kuinka koko kehoni on jotenkin outo, kuin siinä virtaisi vauhdilla veri. Kehoni on kuin valmiustilassa, jos joku hyökkäisi nyt minun kimppuuni, olisin valmis iskemään voimalla takaisin. En tunne pelkoa, vaan voimaa..käsittämätöntä vihan voimaa. Olen selkeästi valmiustilassa koko ajan. Ihmekös en pysty ottamaan lasteni riehumistakaan rennosti ja tunnun olevan takakireä-ämmä alati.

Mitä haittaa tästä on oliolle? Ei tämä stressi voi hyvästäkään olla :/ Pilaanko tämänkin elämän jo ennen kuin se edes ehtii alkamaan? 

rv 24+0