Viikonloppu on mennyt aika paljon ajatuksissani. Siskoni oli meillä yhden yön ja se tuntui helpottavalta. Oli ihanaa, etten ollut yksin. 

Olen huomannut ikäviä asioita tapahtuvan tässä..onhan näitä ollut tässä jo jonkun aikaa, mutta nyt huomaan niiden pahenevan ilta illemmalta. Nytkin tunnen kuinka kurkkuani kuivaa ja tuntuu, kuin se turpoaisi. Tai kuin joku kuristaisi minua. Kieleni kihelmöi kipeästi ja tuntuu ikävältä, kuin se ei mahtuisi suuhuni. Korvani tuntuvat menevän lukkoon. Ahdistaa suoraan sanottuna niin VITUSTI!!! Tunnen kuinka jokin kutittaa ja kasvaa..painaa rinnassani. Huomaan, että kiristän hampaitani yhteen voimakkaasti, koska leukani ovat todella kipeät. En ole syönyt pitkiin aikoihin kunnolla..en jaksa. Minulla ei ole nälkä lainkaan. Minun lämmin ateriani on yksi maustamaton broilerinleike (mausteet sentään laitan) ja salaattia. Senkin syön, kun on pakko.

En oikeastaan ole ollut mitenkään onnellinen..kait. En oikein tiedä. Jotenkin kaikki on niin tasapaksua, yritän saada aikaan tekemistä, yritän näyttää itselleni, että kaikki on hyvin. Mutta onko?  Miksi nämä somaattiset oireet silti ovat tulleet takaisin???

Joskus tuntuu, kuin olisin panikoitumassa...kuin olisin jonkinlaisessa shokki-tilassa ja alkaisin ymmärtämään mitä on tapahtunut? Sellainen jännä paniikinomainen tunne, joka tuntuu sydämessä. Kuin se valuisi/laskisi alas. Liian alas ja se saa koko kehon jännittymään ja tuntemaan pakokauhua. Kuin minun pitäisi juosta..perkeleen kovaa!

Nämä tuntemukset on jo ollut jonkin aika tosiaan...yrittänyt vain uskotella itselleni, että yksittäistapauksia. Mutta ei ne ole. Pitäisikö minun jo hyväksyä ja sanoa suoraan, että somaattiset oireet ovat tulleet takaisin. Vuoden kestänyt todella vaikea stressi on saanut pääni hajoamaan? Olen masentunut? Olenko? En haluaisi ainakaan, ei minulla ole siihen aikaa. 

Mielessäni alkaa pyörimään sen hoitaminen pois. Ei se ole niin pieni juttu. Ei se hoidu hetkessä. Lääkkeitä en halua, ne eivät hoida tätä pois. Puhuminen, tunteitten purkaminen, auttaisiko se? Olenhan purkanut oloani koko raskauden ajan, eikä se auttanut!? Onko tämä kaikki yhtä turhan kanssa?? Onko tässä missään enää järkeä?

Miksi tämä vitun kaava jatkuu? Vaikka kuinka yritän tehdä asialle stoppia, nin silti tuntuu, kuin eläisin jonkun kaavan mukaan. Masennukseni tulee neljän vuoden sykleissä. Ensimmäinen masennukseni todettiin vuonna 1999. Toinen 2003. Kolmas todettiin 2008 (alkoi jo 2007, mutta sitä alettiin hoitamaan vasta 2008/helmikuussa). Neljäs 2011 alkoi oudoilla oireilla, ja todettiin itseasiassa juuri tasan 4 vuotta sitten masennukseksi. Jotenkin osasinkin odottaa, ettei vuosi 2015 olisi helppo..

Ei siinä mitään, mutta nuo masennuskaudet kuitenkin kestävät sen vuoden tai yli, viimesin nyt kesti kauemmin! En tiedä ehdinkö olemaan "hyvänä" edes vuotta..kun stressielämä otti vallan.

Tätäkö tämä minun elämäni on???

Masennusta masennuksen perään??? En todellakaan taivu tällaiseen!!!

Miksi tuntuu, että minun pitäisi taistella koko ajan elämänhalun kanssa???

Miksi lapseni eivät voi saada normaalia yksinhuoltaja-äitiä??? Miksi siinä mukana pitää olla masennusta? He muutenkin saavat niin paljon vähemmän huomiota yms. Tämä tuntuu niin väärältä heitä kohtaan. Ja minua myös. Luulisi nyt heilläkin olevan helpompi olla, kun masennukseni olisi poissa. Tämä vaikuttaa lapsiini niin paljon!!! Pilaanko minä itse heidän elämän???

En haluaisi myöntää..mutta onhan se totta, että olen surullinen koko ajan. Olen laittanut sen isän piikkiin. Olen muka hänen puolestaan vain surulinen. Taidan todellisuudessa olla surullinen itseni takia. Osa minusta on tainnut luovuttaa..en minäkään ole mikään supernainen. Ihminen vain.

Jos saisin vain irrotettua tuon isättömyyden-tuskan minusta, niin helpottuisiko elämä? Onko tämä alakuloisuus, tuskaisuus vain tuon isättömyyden tulosta vai onko jotain muutakin? Olenko tosiaan masentuntut??? Loppuunpalanut tästä kaikesta?? Voiko se niin tosiaan olla, vai onko tämä vain joku hetkellinen tunneheilahdus?

Mitä minun pitäisi tehdä?

Tytär 3kk (1vko 5pv)