Iltaa myöten huomaan, kuinka ajatukseni ovat olleet tilanteessani koko ajan. En pysty ajattelemaan mitään muuta, kuin tätä raskautta. Huomaan katsovani ympärilleni, lukevani lehdistä ja katsovan televisiosarjoja/leffoja, joissa vanhemmat innolla odottavat lasta syntymän. Se on surullista katseltavaa, koska huomaan, ettei minun tilanteeni ole sellainen.

Olen raivona koko ajan, pinnani ei enää kestä pienintäkään vastoinkäymistä. Se ei jousta mihinkään suuntaan. Olen koko aika puolustusasemissa ja sähisen. Jo netin sivun lataaminen saa hermon kireelle, tekisi mieli heittää kaikki käteni lähettyvillä olevat tavarat päin seinää ja kiljua kaikki suomen voimasanat vuoronperään toistuvasti. Mutta mitä teen? Istun hiljaa koneen ääressä, kuuntelen musiikkia ja yritän purkaa oloa tänne. Loput raivon rippeet hautaan syvälle sisimpääni.

Se sisimpään hautaaminen ei ole hyvä..ensimmäinen ja toinen vuoteni terapiassa meni vanhojen vihojen purkamisessa..Se kuinka olin ahdannut kaikki vihan tunteet syvälle sisimpääni, en näyttäen niitä ulospäin. Ajatuksenikin olivat kiukkuisia, en nähnyt ihmisissä mitään hyvää. 

Nyt kun olen saanut sisimpääni rauhan, näen ihmisissä hyvää ja ajatukseni ovat rauhalliset ja hymyilen paljon ihmisille. Elämä on tuntunut mielekkeeltä. Niin tapahtuu tämä!!! Kuin näyttäen, ettei mitään toivoa ole. Mätäne yksinäsi huora! -Tältä minusta tällä hetkellä tuntuu. Kukaan ei tule hyväksymään minua ja minun elämääni..tulenko loppujenlopuksi edes itse?

Ja ainoa asia tässä tilanteessani, mikä tekee tästä näin sietämättömän. On vain ja ainoastaan miehen asennointi. Se, että hän jätti minut yksin asian kanssa. Se, että joudun kasvattamaan lapsen yksin, hän ei ole edes kasvot lapsen elämässä. Lapsi ei pääse tutustumaan isän puoleiseen sukuun. Ihan vain sen takia, koska en tunne heitä. Mies ei kerro tästä tilanteesta, enkä itsekään voi mitään tehdä, koska en tiedä missä tarkalleen he asuvat tms. (väkisinkin tulee mieleen, että voisin leikkiä salapoliisia..tai kenties maksaa mahdollisista tiedoista..yksityisetsivä?)

Kaiken tämän muun voisin hyväksyä. Hyväksyisin sen, että saisin kolmannen lapsen. Vielä sen, että olisin sinkku äiti..mutta tuo isättömyys tuntuu niin kauhealta!!! Jo se saa minut voimaan pahoin :( Tuntuu, että olen puun ja kuoren välissä. Tuntuu, kuin en saisi enää henkeä. Olen hukassa, kadoksissa. Suoraan sanottuna vituttaa, kun tukea en saa siltä taholta, josta sitä kuuluisi saada!

Se, että minä en ole ensimmäistä kertaa tässä tilanteessa, se pahentaa oloani entisestään. Tuntuu, etten ole onnistunut elämässä!!! Teen aina kaiken väärin :( Ja kyllä, nyt masennusta pukkaa :D

_______________________________________________________

Pienen pieni tauko kirjoituksesta..löysin sattumalta tänään facebookista päivemmällä naisen, joka on lähellä omaa tilannettani. Äsken kirjoittelimme hieman tilanteistamme..Se, että joku on täysin samassa tilanteessa, se tuo lohtua. Kolmas lapsi, kolme eri isää. En tosiaan ole asian kanssa yksin, sen olen aina tiennyt. Mutta nyt asia jotenkin konkretisoitui eritavalla minulle. Vaikka samaan aikaan, se tuntuu helpottavalta, niin se on myös kovin surullista, että jollakin muullakin voi mahdollisesti olla samanlaiset tuskat meneillään asian suhteen.

Tämä on niin iso prosessi, koko elämän mittainen prosessi. Sellaista on lapsen saanti. Ja jos siihen asennoituu hyväksyvästi ja innolla, siitä saa varmasti hyvää takaisin. Niinkuin aikaisemmin olen laittanutkin, niin omaa lasta ei voi koskaan katua. Miestenkin kannattaisi ottaa tästä ajattelutavasta edes pienen pieni jyvänen. Eikä vain haudata pää pusikkoon ja leikkiä, ettei mitään ole tapahtunut. Se on kovin lapsellista ja tökeröä.

Vastuu, sitä pitäisi osata ottaa enemmän. Tiedän, että se pelottaa..jopa myös raivostuttaa. Mutta kaikista eniten siinä on vain epävarmuus. Epätietosuus tulevasta. Pelko, joka saa aikaan niinkin kauhean teon, kuin hylkäämisen. Hylkäämisen naisesta, jonka on saattanut raskaaksi. Hylkääminen omasta lapsesta, tuosta kolmannesta osapuolesta, viattomasta. Oli tilanne mikä vain. Yhdessä harrastettu seksi, voi saada raskauden aikaan. Se on yhteinen moka, jos näin voisi sanoa. Kummatkin siis ovat syyllisiä, jos niitä syyllisiä lähte tässä etsimään. Joten yhdessä tästä pitäisi selviytyäkin.

Loppupeleissä naisella on päätösvalta omasta kehosta. Se on totuus, koska me naiset elämme jo sitä raskautta siitä päivästä lähtien, kun tulemme raskaaksi. Noin kaksi viikkoa ennen kuin sitä itse tiedostamme, on kroppamme ja tiedostamaton minämme tietoisia raskaudesta. Paljon on tapahtunut kehossamme, äidinvaisto on jo monella herännyt.. Kehomme, mielemme ovat jo tässä kiinni. Tämä on niin erilaista naiselle alussa, kuin miehelle.

Mutta onhan miehelläkin päätösvaltaa..se vain on hieman aikasemmin..

Mies kun voi päättää siinä tilanteessa, päästääkö itsensä naisen sisään ilman kumia (ja tässäkin on riskinsä. Ja kumin käyttö on hyvä, vaikka nainen söisikin pillereitä. Ei ehkäisy ole vain naisen juttu..nimimerkillä. Söin minipillereitä ja pox! Jos todella on sitä mieltä, ettei halua olla missään tekemisissä naisen kanssa, jos hän sattumalta tulisikin raskaaksi..niin kunnioittaisi naista sitten niin paljon, että suojautuisi itsekin, niin ettei raskaus olisi niin mahdollista) ja vielä laukeaako hän naisen sisään. Tosin eipä niistä touhutipoistakaan voi olla niinkään varma, olisiko niissä eläviä siittiöitä. Mahdollisesti on.

Lyhyesti. Jos seksiä harrastaa, kaikki tietävät, että raskaus on mahdollista. Käyttää tai ei käytä ehkäisyä, silti aina on riski tulla raskaaksi. Jos ei missään nimessä ole "valmis" (kukaan ei ole valmis, isäksi ja äidiksi kasvetaan koko ajan) , niin sitten siirtyy käsihommiin. Niissä ei ole pelkoa raskaudesta, kun itse hoitelee itsensä :D Seksikumppanin kanssa olisi hyvä puhua avoimesti ehkäisystä, eikä vain olettaa asioita ;)

Tämä minun "mieheni" purki oloaan minulle, kertoi kuinka eroaminen lapsensa äidistä ja näin ollen ei enää päässyt näkemään lastaan niin paljon, kun halusi. Se sai aikaan tuskan ja pitkän toipumisprosessin. Tämä tapaus romuttaisi kuulemma hänet lopullisesti. Eli tämä kertoisi, että hänellä on tunteita..hän ei ole ihan niin kylmä paskahousu..ainakaan sisimmiltään. Mutta se ei vielä tarkoita, etteikö hän jatkaisi tätä pelkurimaista käytöstä ja juoksisi karkuun. Pelkoa kohti täytyy mennä, ei jusota karkuun. Tällaisessa tapauksessa.

Miksi tämä mies ei voinut miettiä edes sitä vaihtoehtoa..tai edes kuunnella minun ajatuksiani kuinka saisimme asian järjestettyä? Miksi piti samantien sanoa, että kaikki on ohi, jos pidän lapsen?

Kun mietin sitä mitä haluisin isältä..en osaa vaatia mitään. Antaisin kaikkeni, tukisin isä-lapsi suhdetta 100%:sti. Olsiin ehdottanut hänelle, että ovet meidän luokse on aina auki. Koska vain hän haluaa nähdä lapsena, on hän tervetullut. Ja jos haluaa viedä sukulaisilleen (tiedän, että kaikki tässä lähistöllä asuvat), niin tietenkin se onnistuisi. Onhan lapsi yhtä paljon hänen, kuin minunkin. Olisin joustava, koska tiedän hänellä olevan todella muuttuva työviikko/-kuukausi/-vuosi.

Ja siitäkään nyt kannata tehdä mitään numeroa, vaikka olisikin muuttamassa ulkomaille jossain vaiheessa. Lentokoneilla pääsee. Voisin vaikka itse aluksi matkustaa lapsemme kanssa, minulla sattuu olemaan lapsuuden kaveri asumassa tuossa maassa, jonne hän olisi muuttamassa.  Helpostihan voisin tehdä minireissuja sinne. Ja kun lapsi kasvaisi, olisi hänellä ihana isosisarus isänpuolelta, jonka kanssa matkustaa isää tapaamaan. Minun ystävänikin lapsen isä asuu tuossa maassa ja hän käy säännöllisesti isäänsä näkemässä koulun lomilla, uskaltaisin minun lapseni laittaa hänen matkaansa myös. Kaikki järjestyisi, kun oikeasti vain haluaisi.

Huhh, tämän raskauden ensimmäiset oksennukset äsken heitetty vessanpönttöön. Toivon todella, että tämä oli henkistä. Henkisen pahanolon tuoma oksennuskohtaus. Raskauspahoinvoinnin oksennuspuuskana tämä olisi meinaa vasta alkua..tämä merkitsisi sitä, että oloni kovasti pahentuisi. Lomani taas uhkaavasti vähenee. Tämä on viiminen loma viikkoni..Joten stressiä pukkaa tuoltakin suunnalta.