Isättömän isäni isä on kuollut.

Juttelin isäni kanssa puhelimessa juuri ennen pääsiäistä. Hän kertoi, kuinka häntä vieläkin pyydeltiin katsomaan isäänsä. Isää, joka ei ollut hänen elämässään. Tästä aiheesta kirjoitinkin viime viikolla pitkän kirjoituksen..mikä pyyhkiytyi pois vahinkopainalluksestani. Harmitti, mutta olin saanut purettua oloani. Ehkä jotkut asiat ei vain kuulu jäädä näkyville..

Isäni kuulosti puhelimessa kovin mietteliäältä..Kysyinkin häneltä, että mitä hän menettäisi jos menisi katsomaan tuota miestä. Vastauksesta huomasin, ettei hän itsekään osannut sanoa..ja heittikin vitsillä, kuinka menettäisi bensarahat. Itse huomasin sen jonkun epävarmuuden hänessä. Ja tällöin rohkaistuin sanomaan, että minun mielestäni hänen pitäisi mennä katsomaan sitä tuntematonta miestä, isää. Ehkä se toisi jonkinlaisen rauhan..kummallekin. 

Puhuimme taas omien lasteni iseistä. Kerroin taas kuinka esikoisen isä vuosi sitten (vai onkohan siitä jo enemmän) mietti, että haluaisi nähdä poikansa, mutta ei oikein tiennyt mitä sanoa syyksi poissaololleen..Johon isäni heti vastasi, ettei sillä ollut väliä, kunhan näkisi vain. Hämmennyin. Sillä juuri samoilla sanoilla oma poikanikin oli asian ilmaissut. Muistakaa hyvät ihmiset. Ei ne sanat, vaan ne teot <3

Puhe siirtyi isäni isään..jolloin jossain vaiheessa keskustelua hän sanoi..kysyi. "Miksi hän (isä) ei vain tullut elämään mukaan?", ei ihan näillä sanoilla, mutta tarkoitus sama. Hänen äänestään kuuli sen jonkun tukahdetun tuskan..tai näin ainakin luulin aistivani. Voinhan aistia kaiken muutenkin päin persettä, kun tällä naiviudellani haluan uskoa kaikista pelkkää hyvää. Mutta se äänensävy, ja se kysymys. Olen kuullut saman omalta isättömältä pojaltani. Joten uskoisin tunnistavani samaisen tuskaisuuden..

Yritin rohkaista häntä ja huomasinkin, kuinka hän ehkä oli kallistumassa näkemiseen. Se olisi pääsiäisenä. Muutaman päivän sisällä.

Sen viikonlopun annoin isälleni täys rauhan, enkä häirinnyt häntä soittelullani.Sillä olisinhan voinut soittaa juuri väärään aikaan..

Tänään alku viikosta hän soitti ja kertoi, ettei ollut mennyt. Harmistuin. Utelin syitä ja yritin patistaa häntä lähtemään. Ristiriita, se minun isälläni oli. Kiinnosti, mutta ei kuitenkaan kiinnostanut. Puhelun aikana aloin ymmärtää myös hänen puoltaan. Hänen näkemystään. 

Enemmän uskon isälläni olleen pelkoa, epävarmuutta, uhmakkuutta..Ja sitä jonkinlaista toivoa ja pettymystä, että se toinen osapuoli (isä) näyttäisi ITSE sen kiinnostuksen tutustua omaan poikaansa. 

Puhuimme kuitenkin paljon puhelimessa ja annoin omia näkemyksiäni (mitä tässä omien isättömien poikien kasvattaessa olen huomannut). Ihan vain siksi, että hän saisi rohkeuden mennä. Ja tässä painottakoon sen, että jos isäni olisi ollut varma asiasta, ettei olisi kiinnustunut menemään. Eikä missään nimessä haluaisi olla tekemisissä. Niin en olisi missään nimessä häntä patistanut mennä katsomaan isäänsä. Mutta näin ja kuulin hänen puheistaan, kuinka hän oli hukassa. Näin sen ristiriidan. Kuulin sen jonkinlaisen toivon nähdä, mutta samalla kertaa voimakkaan pettymyksen, mikä sysäsi sitä jonkinlaista toivoa lysyyn.

Lopulta isäni lupasi, heti kun saisi viimisen leikkausoperaation käytyä, hän menisi katsomaan isäänsä.

(Isälläni on menossa tällä hetkellä leikkausoperaatio. Joskus aikoinaan hän oli auto-onnettomuudessa ja sitä vielä korjaillaan..pieni esteettinen ongelma).

Isäni ei koskaan ehtinyt mennä katsomaan isäänsä, sillä jo pari päivää puhelun jälkeen, hän soitti, että isä oli kuollut.

Kerroin äidilleni tästä poismenosta. Äitini heti sanoi, kuinka tyhmä isäni oli ja kuinka omaa syytään vetkutteli liian kauan. Tähän sanoin, että isäni isä itse vetkutteli liian kauan. Johon äitini tiuskaisi: "No olihan sun isälläs se yksi kerta mahdollisuus tutustua isäänsä". Johon sanoin vain, että se oli jo silloinkin liian myöhäistä. 

Tässä tilanteessa ei voi syyllistää isääni. 

Isäni ollessa 18-vuotias, oli tuo mies tullut isäni työpaikalle mummin kanssa. Isäni mukaan silloin työt oli todella hektistä, ja hän ei mitenkään ehtinyt siinä tilanteessa näkemään muuta kuin vilaukselta isänsä. Hän ei jäänyt rupattelemaan niitä näitä.. Sen jälkeen ei miehestä näkynyt eikä kuulunut.

Mahdollisuutta ei edes ollut. Uskon tietäväni tähän isäni tapaukseen selityksen. Uskon ymmärtäväni isääni ja hänen ajatusmaailmaa, hänen tuskaansa.

Se, että on ollut isätön koko elämänsä (Hylätty. Joutunut etsimään omaa identiteettiään ja tapaansa olla mies ihan yksin).

Ja täysi-ikäisenä kohtaa isänsä yhtäkkiä pikaisesti. Hämmennystä. "Miksi jäisin edes tähän? Työt täytyy hoitaa. Ei ole aikaa tähän!".

Isä katoaa taas kokonaan. Taas hylkääminen. Salatun ja vaijennetun toivon sammuttaminen.

Ja kun lopulta kuulee, että isä on kuolemassa ja haluaisi nähdä. Niin miksi nyt? Miksi ei itse ota yhteyttä? Vaan pistää oman lapsensa asialle??? 

Sitä hyväksyntää janoaa ihan missä iässä vain. Lapsi kaipaa oman vanhemman hyväksyntää. Ja sitä näyttöä, että on tärkeä ja rakastettu. Ihminen hakee sitä samaa tunnetta toisista ihmisistä. Se on joku sisäänrakennettu juttu meissä :D 

Juttelin isäni kanssa juuri siitä, miksi isä ei itse ottanut yhteyttä???

Eikö hänessä ollut tarpeeksi miestä ottamaan itse yhteyttä?? Kuitenkin kyse oli hänen omasta esikoispojastaan!!! Pojasta, joka olisi tarvinnut edes sen yhden soiton OMALTA isältään. Näyttäen, että olet mielessäni. En ole unohtanut sinua. Kiinnostaisi nähdä ja kuulla mitä sinulle kuuluu. Arvostuksen!

Isäni olisi mennyt katsomaan isäänsä jos hän olisi itse ottanut yhteyttä.

Ja ennen kaikkea miksi vasta nyt??? Miksi ei voinut aikaisemmin?

Kysymykset jäivät nyt leijumaan ilmaan..

Isäni sisarus, joka pyyteli isääni sinne..hän on psykologi..tai olikohan psykiatri..oli miten vain. Mutta ymmärtää ihmismieltä kuitenkin..ehkä sen takia otti yhteyttä. Mutta luulisi hänen ymmärtävän tätä tilannetta, miksi isäni ei koskaan ehtinyt tulla. Tämä on ollut isälleni myös vaikeeta.

Varmasti tämä on herättänyt ne tietyt tunnemuistot ja isäni on joutunut painimaan niiden kanssa paljon. Useasti kertoi, että hänen ystävätkin ovat sanoneet. että olisi hyvä mennä katsomaan isää. Joten on puhunut tästä asiasta monelle. Tämä ei ollut mikään pikku juttu.

Mutta nyt se ovi on sulkeutunut. 

Rauha hänen sielulleen..

Tiedän, että isääni harmittaa. Tuntuu todella pahalta hänen puolestaan. 

Isäni olisi halunnut olla valmis näkemään isänsä. Hän ei halunnut mennä keskeneräisenä (kesken tuon leikkausoperaation aikana) isäänsä katsomaan. Sitä olisi halunnut näyttäytyä mahdollisimman hyvältä, ilman mitään esteettistä vaivaa. Ja tarkenettakoon tässä, ettei isäni ole todellakaan mikään pinnallinen. Vaan uskoisin sen johtuvan jostain hyväksynnästä. "Tässä olen, tällainen olen. Hyväksy minut",

Elämä jatkuu. 

Minulla on tunne, että itsekin tulin oppineeksi taas jälleen elämästä ja tunteista enemmän.

Ymmärrän isääni enemmän. Välimme on lähentyneet huimasti.

Isäni on ollut todella paljon poissa elämästäni. Teini-iässäni erkaannuimme kokonaan. Hän ei oikein ehtinyt/jaksanut/osannut/ymmärtänyt minua. Kun ensimmäisen kerran sairastuin masennukseen ja lopulta pääsin sairaalaan. isäni soitti minulle kerran sen kolmen kuukauden aikana. Muistan vieläkin, kun makoilin sairaalan sängyssä ja tunsin sen oudon pettymyksen tunteen puhelun jälkeen. Tiesin, ettei hänestä enää kuuluisi.

Vuosien saatossa välit vain viilenivät. Elin aikamoista elämää, en edes käynyt isäni luona, vaikka samassa kaupungissa pyörin pää sekaisin parikin kuukautta putkeen. Tämä elämänlaatu on oma lukunsa elämässäni. Näin ja koin paljon pahaa tuolloin. Olen onnekas, että pääsin sieltä niinkin nopeasti pois. Olin onnekas, että sain uuden mahdollisuuden. 

Kun aloin odottamaan esikoistani, isäni piti hiljaiseloa joitakin kuukausia ennen kuin tuli vaimonsa kanssa minua katsomaan. Kait hän oli järkyttynyt siitä, että hänestä tulisi ukki. Toivat minulle vauvanvaatteita. Todella etäisesti oli elämässäni mukana. Ei soittoja, ei oikeastaan mitään yhteydenpitoa. Itsekään osannut mitään soittaa hänelle, kun ei ollut tottunut moiseen.Näimme joitakin kertoja..ehkä.

Mummini, isäni äiti aina sanoi, että isäni pitäisi pitää yhteyttä minuun. Isä yritti jonkinverran. Vei meidät kaikki viikoksi ulkomaille. Mutta muutoin sama hiljaisuus jatkui.

Sain toisen lapsen, yhteydenpito ei yhtään parantunut. Hän eli omaa elämäänsä, ja minä omaani. Hän ei ymmärtänyt minun tilannettani. Olinhan kaikkien tietoisesti kahden lapsen yksinhuoltaja. Mutta kukaan ei oikein tiennyt tarinoita tuon tiedon takaa.

Kunnes isäni erosi ja samoihin aikoihin mummini, isäni äiti kuoli. Silloin tapahtui jotakin! Ymmärsikö isäni vihdoin, että olimme ainoat elossa olijat lähisukulaiset? Olihan isäni pikkuvelikin kuollut jo kauan aikaa sitten. Me olimme enää jäljellä, kaiken niitten menetysten jälkeen.

Hänen ensimmäiset soitot oli todella outoja. Tuntui oudolta puhua puhelimessa hänen kanssaan. En oikein tiennyt mitä puhua, ja hänestäkin kuuli tietyn vaivaantuneisuuden välillä. Mutta hän jatkoi soittamista. Ja nykypäivänä se on jo normaalia. Aikaa se vei paljon, mutta ennen kaikkea. Hän ei luovuttanut. Hän teki töitä sen eteen, että saisi tyttärensä ja lapsenlapsensa elämäänsä mukaan. 

On ollut mieltä avartavaa puhua tuosta meidän "peikosta", isättömyydestä. Toivon, että omat lapseni saisivat tämän meidän suvun jatkumon loppumaan omilla päätöksillään. Yritän mahdollisimman rehellisesti puhua asioista, enkä tee niistä salattuja..niin kuin tähäänkään päivään asti en ole salaillut, vaan keetonut kaiken minkä tiedän.

Meillä saa puhua omista iseistä..jos haluaa. Hiljaista tosin on. Ei ole mitään puhuttavaa. Isät on itse tehneet päätöksen jättäytyä elämästä. Katsotaan sitten kenen isä päätyy kuolinvuoteellaan otattamaan yhteyttä..

Toivon kuitenkin lapsieni iseille hyvää elämää <3 Jokainen ansaitsemme kuitenkin hyvän elämän. En ole vihainen heille, kenellekään. Vaikka toisinaan pettymys nousee pintaan..

Nyt kuitenkin on mentävä untenmaille..

Tytär 2v