Heräsin. Oli vielä pimeää. Tunsin kipua rinnassani. Kipu säteili lapaluihin. Vaihdoin asentoa oikealle kyljelle..mutta se vain tuntui rinnassani pahemmalta. Tuntui, kun rintani olisi ollut puristuksissa. Mikä minua vaivasi? Aloin hiljalleen laskemaan sykettäni. Laskin ja laskin..joka laskukerralla sain saman lukeman, 30. Sydämeni löi kolmekymmentä lyöntiä minuutissa. Mielessäni pyöri, olisiko se ihan normaalia?

Aloin jo säikähtämään. Saisinko sydänkohtauksen? Yritin järkeillä, että silloin varmaan sydämen pitäisi hakata vimmatusti ja vain pysähtyä. Vai meneekö se niin? Minulla ei ole kokemusta. Yritin rauhoitella mieltäni. Laskeskelin sydämeni sykettä...sillä luku 30 tuntui kovin pieneltä. Mutta luku oli sama..välillä se oli 37. Mutta se pysyi alle 40 koko ajan.

En ole mikään kestävyysurheilija, jolla voisi olla hidas syke ja se olisi normaalia. Käyn kerran viikossa kunnon sykkeet kattoon jumpassa. Ja muutoin salilla ja pilateksessa. Kestävyyteni ei todellakaan ole sitä luokkaa, että sydämeni pärjäisi niin vähällä.

Otin kännykkäni esille, yritin googlailla sydänkohtauksesta..Todella fiksua! Google tietää kaiken :D Kuulemma aamuisin kohtaukset olivat yleisiä. Kello oli viisi aamulla. Närästyksen tunnetta pitäisi olla myös ennalta, jos kyse olisi sydäninfarktista..Minulla on ollut närästystä tässä jokunen kuukausi. Sellaista poltetta. Isäni veli kuoli 36-vuotiaana sydänkohtaukseen..kuolisinko minäkin vähän yli kolmekymppisenä?

Menin keittiöön juomaan vettä. Kuulemma veri on paksumpaa aamuisin juuri sen takia, kun ihminen kärsii lievästä nestehukasta. En saanut unta enää, enkä jaksanut enää laskea sykettäni. Selailin facebookkia ja yritin miettiä syytä mikä minulla oli.

- Sydämessä oikeasti jotain häikkää? Tuskin. Vai olisiko?

- Stressiä? Mahdollisesti. Onhan tässä paljon ollut huolta.

- Närästystä? Söin after eight  suklaapaketin illalla..tummasuklaa ja varsinkin minttu saa helposti närästyksen aikaan. Minulla on taipumusta närästykseen, kun minulla on refluksitauti. Tosin se on yhden kerran elämässäni ollut sellainen, että lääkkeet pitänyt hommata. Oireet oli pelottavat, kurkkuni kuivui ja tuntui, että tukehtuisin. Ei poltetta missään. Olin silloin 25-vuotias.

Seitsemän aikoihin yritin saada unenpäästä kiinni, mutta ei siitä oikein tullut mitään. Hetken päästä tyttökin jo heräsi..kello taisi olla vähän yli kahdeksan tuolloin aamulla. Tyttö oli nukkunut kokonaiset 12 tuntia. Tänään jäisi salipäivä välistä. Olin todella väsynyt ja oloni oli varmasti valvomisesta jo niin huono. Olisi tyhmää mennä puolikuntoisena heilumaan painojen kanssa. Ei ne mitään järisyttävän painavia ole, mutta siltikin.

Puistoilimme tytön kanssa ja kävimme kaupassa. Kassalla ollessani näin kaksi vanhaa miestä edessäni. Toisilla miehistä oli kovin sinertävät huulet ja muutoinkin hänen kädet oli todella sinertävään taipuvaiset. Silti hän hymyili ja jutteli toiselle miehelle. En voinut olla miettiväni, että ko.miehellä oli varmaan sydämen kanssa ongelmia. Vanhuusiällä pintaverisuonet varmasti huononevat...mutta siltikin.. Me ihmiset olemme niin hauraita. Jossain vaiheessa me kaikki katoamme täältä maanpäältä. Ja kuinka tärkeää on osata arvostaa toista. Olla ystävällinen kaikille vastaantulijoille. Tuoda hyvää maailmalle..pahuutta täällä on jo liikaa.

Outo tunne sydämessäni on vieläkin. Mutta uskon sen todella olevan huolta, stressiä ja närästystä. Sillä olen paljon miettinyt asioita ja huomannut joutuvani uudestaan hyväksymään meidän elämäntilanteen. Hassua, että sen joutuu näin kertaalleen tekemään.

Poikien ollessa pieniä, omaksuin todella nopeasti sen, että oli minun tehtäväni, minun vastuuni hoitaa lapset. Meidän perhe oli ehjä, vaikkei isää näkynyt eikä kuulunut siihen. Halusin poikienikin ajattelevan niin, ettei heiltä puuttuisi mitään. Meidän pieni perhe. 

Aikaa meni ja nuoremman poikani isä pääsi päihteistä ja vankilakierteestä eroon. Meni uskoon. Se varmasti auttoi pääsemään kaikista päihteistä pois. Nykyinen vaimo oli hänen rinnallaan koko tuon matkan ajan. Sekin varmasti lujitti suhdetta entisestään. Ihan älyttömän ihanaa. Jokaisella kuuluisi olla tuollainen rakkaus ja tuki elämässään. Elämä olisi helpompaa.

Isä soitti viisi vuotta sitten ja pyysi anteeksi. Lupasi alkaa olemaan enemmän poikansa elämässä. Se sai minun sydämeni hymyilemään. Minun lapseni saisi isän elämäänsä. Valtava pettymys (jonka isä oli sanut aikaan lähtemällä meidän..ja ennen kaikkea poikansa elämästä) haihtui ilmaan. Luotin taas.

Tämän viiden vuoden aikana...Hmm. Tuon soiton jälkeen olisin odottanut enemmän. Pelkkää puhetta..ei tekoja. Poikani sai elämäänsä kovin epävakaan isä-poikasuhteen. Kovin harvoin näkee...ja nyt tämän kesän aikana isä ei enää suostunut ottamaan poikaa yökyläänkää. Vaan uhkui vihaa ja syyttelyä minua ja poikaa kohtaa. Kesäkuun tapaamisen jälkeen isästä ei ole mitään kuulunut pojalle. Ei soittoa, ei edes viestiä pojalle. Tavallaan poikani on menettänyt isän uudestaan. Jos sitä voi edes niin sanoa, eihän tuo isä ole ollut kuin joulupukki. "Näkee kerran vuoteen, jos silloinkaan". 

Nuo tyhjät lupaukset ja sanat..ne ei merkitse mitään. Minun on hyväksyttävä, ettei isä ole poikani elämässä isä. Vain joku ihminen, joka omistaa puolet poikani geeneistä.

Olen niin paljon yrittänyt muistutella isää. Isä on kirjoittanut kauniisti, kuinka hänen pitää muuttua. Ja kuinka hän on tehnyt tyhmästi. Mutta ne on ollut vain sanoja..sisältämättä mitään tarkoitusperää. 

Mutta en ymmärrä, kuinka tekopyhä ihminen voi olla????

Uskoon tullut mies. Koko perhe on uskossa ja he käyvät joka kesä lapsien uskontoleireissä.. Itseasiassa ovat vetäjinä siellä (Miehen vaimon vanhemmat pitävät näitä leirejä). Poikani isällä ja hänen vaimollaan on kaksi yhteistä lasta (+naisen teini-ikäinen tyttö ja miehen täysikäinen esikoinen, poikani isoveli vierailee paljon perheessä) ja he ovat tukiperhe parille lapselle! Eli kaikinpuolin kunnolliselta vaikuttaisi näin kirjallisesti. 

En vain ymmärrä tätä tekopyhyyttä??? Kuinka voi kohdella omaa poikaansa näin ja samalla olla tukiperheenä??? Tämä ymmärtämättömyys poikaansa kohtaan on kauheaa. Kostaako hän minulle poikamme kautta? Ehkä hän ei tätä tiedosta, joku tunnelukko? Vai onko hän todella niin idiootti, ettei ymmärrä tekevänsä hallaa? Ja elää "poissa silmistä, poissa mielestä"? Vai eikö hän vain välitä? Tällöin mies oli päihteiden alaisena paljon parempi ihminen.. Tai ainakin nuorempana hän rakasti lapsia, enkä koskaan olisi uskonut hänestä tällaista.

Olen todella pettynyt. Tuntuu, kuin tuo menettäminen olisi käytävä uudestaan. Sillä minusta tuntuu siltä, kuin poikani olisi menettänyt isänsä taas. Lupaukset on rikottu. Ei ole enää mihin uskoa tässä isyydessä.

Hyvin piaan on isänpäivä. Tiedän tuon isän soittavan pojalleen tuolloin. Tämä poikani joulupukki-isä ei ole jouluisin tai syntymäpäivisin poikani elämässä mitenkään kuulolla. Vain isänpäivisin soittaa pojalleen, pönkittämällä isäegoaan. Jos olisin ilkeä, en vastaisi puheluun. Olisiko se ihan kauheaa? Olisiko se väärin? Mikä palvelee enemmän poikaani? 

Olen esikoisen isälle laittanut taas viestiä..tällä kertaa laitoin vain muutaman kuvan pojasta. Samalla kysyin näkikö hän yhdennäköisyyttä. Siihen vastasi vain, ettei osaa sanoa. Kerroin pojan näyttävän hyvin paljon isosiskoltaan ilmeiden ja eleiden takia. Siihen laittoi vain peukun facekeskustelussa. Joten hän on nyt lopullisesti päättänyt olla poissa poikansa elämästä..Onhan siitä aikaa, kun viimeksi nähnyt poikansa...poika oli tuolloin 1v 4kk.

Tyttöni isästä ei ole kuulunut mitään. Olen laittanut tytöstä kuvia..viimeksi syyskuun alussa. Mitään vastausta ei ole kuulunut, vaikka onkin nähnyt kuvat. Nyt olen kuullut, että mies on palannut yhteen tuon tyttäreni 4v siskon äidin kanssa. Näin heidän yhteiskuvankin. Olen "tuntenut" miehen 9 vuotta ja tämä on ensimmäinen kerta, kun hänestä on kuvaa naisen kanssa.

Upeaa, että heidän rakkautensa ei ole kadonnut ja pystyivät vaikeuksista huolimatta jatkamaan suhdetta. Ihailtavaa. Tosin ihminen, joka tuntee miehen läpikotaisin lapsuudesta lähtien, on sitä mieltä, että tämä suhde on pelkkää hyötymistä. Vähemmän elatusmaksuja maksettavana. Ja onhan sitä rahaa enemmän muutenkin, kun on kaksi työssäkäyvää jakamassa talouden. Miehelle tärkeää on vain raha ja oma napa.

Oli asiat miten oli..ne ei kuulu minulle. Mutta tämä tieto lisäsi sitä totuutta. Ettei toivoa enää todellakaan ole. Isä ei tule koskaan olemaan tyttärensä elämässä mukana.

Isän tullessa käymään meidän elämässä, oli alusta asti esitystä. Pysyä kärryillä mitä puhuisin ja kenelle. Halusi vaikuttaa asioihin ja puheisiin. Hän käytti puhtaasti vain hyväkseen. Tiesin sen ja annoin sen tapahtua.. Vain sen takia, että saisin tyttärelleni kerrottavaa, kuinka hänen isänsä on nähnyt tytärtään. Tein itsekin tyhmästi, kun tein kaikkeni, että isä voisi saada kosketuksen tyttären elämästä...toivoen sen jotenkin vaikuttavan tulevaan. Että rakastuisi lapseensa ja haluaisi olla tytön elämässä mukana. Mutta olin väärässä.

Tekisinkö kaiken uudestaan? Tekisin.

Tyhmää. No todellakin on. OIen ehkä maailman sinisilmäisin ihminen (tosin oikeasti minulla on ruskeat silmät), tyhmä kuin saapas. Mutta halusin vain näyttää hänelle, ettei hän pystyisi minua nujertamaan. Sillä jos hän olisi narsisti, saisi hän minun tuskastani joitain sairaita kiksejä. Ja sitä iloa en hänelle anna. "Pidä ystävät lähellä ja viholliset vielä lähempänä". 

Tapasin muuten pitkästä aikaa miespuolisen ystäväni pari viikkoa sitten. Kävimme todella pitkät kerskustelut...ja hän antoi uusia (mies)näkökulmia kaikista asioista mitä elämässäni on tapahtunut.

Ymmärsin enemmän itsekin joitakin asioita menneisyydestä mm. miksi nuorimman poikani isä aloitti riidan jälkeen mykkäkoulun ja meni nukkumaan. Tosin sitä en vieläkään ymmärrä, kun hän aamulla oli lähtenyt kodistamme, eikä enää koskaan tullut takaisin. Olimme nähtävästi eronneet.

Odotin tuolloin lastamme, olimme pari päivää aikaisemmin nähneet ultrasta, että tulokas olisi poika. Olin nähnyt isän silmäkulmassa liikutuksen kyyneleen, kun hän katsoi ultran jälkeen ultrakuvaa. 

Mutta takaisin tähän hetkeen..

Miespuolinen kaverini kysyi minulta..jos olisin tuon tyttäreni 4v siskon äidin tilanteessa, haluaisinko lasta (tytärtäni) elämäämme mukaan. Totesin, että oman henkilökohtaisen elämäni takia, kun kasvatan isättömiä lapsia. Niin en voisi elää itseni kanssa jos kieltäisin mieheltäni oman lapsen, oli lapsi sitten mitä kautta tullut kuvioihin. Vaikeatahan se olisi, mutta oikein. Mutta tämä on vain minun näkemykseni, kuinka itse toimisin ja siihen vaikuttaa omat kokemukseni. Tällä naisella ei ole kokemusta elämässä tällaisesta. Joten ei hänkään tässä asiassa ole auttamassa. Vaikkakin mies eli tyttäreni isä on se vastuussa oleva. Naista ei voi syyttää. Mutta ei hänestä apuakaan ole.

Samoin nuoremman poikani isän vaimo. Ei hänestäkään apua ole tässä tilanteessa. 

Ovatko naiset toisille naisille susia lampaiden vaatteissa? Kunhan oma elämä on täydellistä, niin millään muulla ei väliä. Ehkä tässä kuultaa jotain pientä katkeruutta..en tiedä. En kuitenkaan ole katkera. Kyseenalaistan vain.

En ole naisille vihainen. Enkä lasteni iseillekään. Vain surullinen. Mutta sekin hiipuu vielä pois. Kun olen saanut tämän uuden menettämisen tunteen käsiteltyä. Ja ei tämä tunne ei kestä monia vuosia. 

Voisiko tämä suru saada sydämeni tuntumaan niin raskaalta, niin painavalta? Mahdollisesti.

Minun pitää vain taas ottaa taas elämänASENTEESTA kiinni ja näytettävä itselleni..ja lapsilleni, että tämä on meidän perhe. Ja se on ehjä ja just hyvä näin <3 

Tytär 2v