Sanotaan näin, että marraskuu oli stressaavin kuukausi pitkään aikaan. Oma tyhmyyteni pisti stressaamaan. Miksi oikein päädyin tyttäreni isään taas sekaantumaan??? En ymmärrä! Mikä minut oikein saa olemaan niin heikko hänen lähellään? Olenko todella valmis tekemään mitä vain saadakseni hänet tyttärensä elämään? Vetoaako hän niin paljon, vain koska hän on minun tyttäreni isä ja haluan niin sairaalloisesti pitää hänet meidän lähellä? Sillä muutoin, tuollaiseen ihmiseen en koskisi pitkällä tikullakaan. Niin pahasti hän satutti minua! Ja ennen kaikkea valehteli.

Mutta tosiaan pelko raskaudesta sai marraskuun ihan kauheaksi. Oudot vatsakivut ja selkäsäryt sekä epämiellyttävät rintatuntemukset. Ennen kaikkea pelko. Vaikkei raskaus olisi periaatteessa edes mahdollinen, mutta minulle on jäänyt pelko. Raskaaksi voi tulla vaikka käyttäisikin ehkäisyä! (tämä yksi syy minkä takia en halua joutua enää minkäänlaiseen seksisuhteeseen edes vahingossa...jos niin voi sanoa). Viikonloppuna alkaneet kuukautiset helpottivat osaksi mieltä. Tosin rintatuntemukset vielä jatkuvat ja vuotokin oli todella outoa..mutta mieli on voimakas. Pelko on niin suuri, mikä varmasti saa aikaan vaikka mitä oireita. Ihmiset ei tajuakaan kuinka paljon voimaa mielellä on ihmiseen. Se on jopa pelottavan voimakas.

Nyt kun stressi vähän hälventyi. Sain tänään viestin taas tyttäreni isän entiseltä naiselta.. Hän kyseli oliko miehestä kuulunut mitään. Halusi tietää, onko mies nähnyt tytärtäni. Mietin mielessäni, mitkä olivat oikeasti tuon naisen motiivit uteluihin. Kysyin mitä hän tiedolla hyötyi. Vastasi vain haluavansa kuulla totuuden. Mietin hetken mielessäni asiaa. Minun oli pakko laittaa hänelle viestiä:

"Onko se kauheaa jos isä on nähnyt tyttöä? Vai onko se kauheaa jos isä ei ole nähnyt tytärtäni?
Kysy itseltäsi. Kumpi vastaus tyydyttää sinua enemmän? Kumpi tuo paremman olon aikaan? Ja ennen kaikkea miksi?
Kuinka tämän "totuuden" tietäminen auttaa sinua? Mihin se vaikuttaa? Mihin se johtaa?
En ymmärrä.
Mikä siinä on niin kauheaa, että isä näkisi tytön? Ennen kaikkea tyttö näkisi OMAN ISÄNSÄ???
Etkö halua, että isä näkisi tytärtään? Mikä siinä on niin vaikeaa???
Tässä asiassa on ajateltava lasta, lapsen etua. Lapsella on oikeus isäänsä. Jos isä haluaisi nähdä lastaan, niin hienoa. Sitä asiaa tukien. Jos isä ei haluaisi nähdä lastaan, niin ikävää. Totuus vain on se, että isä elää tällaisen päätöksen kanssa. Eikä eläminen ole helppoa/mielekästä, kun osa itseään on poissa.
Mutta jokainen tekee OMAT valintansa! Kenenkään ei pitäisi olla vastaan tässä asiassa!!! Sama se mitä menneisyydessä tapahtunut ja mikä johtanut tähän tilanteeseen, niin silti!! Nyt eletään tätä hetkeä Mies on myös tyttäreni isä. xxx (naisen tyttö) ja tyttäreni on siskoja keskenään. Ja se on totuus. Tykkäsit siitä tai et.
Ihmistä ei voi omistaa, vaikka kuinka rakastaisi.
Jos olet miestä vielä harkitsemassa mieheksesi. Niin sinuna miettisin tarkkaan pystytkö luottamaan häneen oikeasti?
Pienin juttu tässä on se, näkeekö mies tytärtäni vai ei. Vaan enemmänkin tässä on kyse, kuinka moneen naisen kanssa mies sekoilee tällä hetkellä..tai siis kuinka monen kanssa myös suhteen aikana jatkaa sekoiluaan?
Suosittelisin koko sydämestäni ottamaan miehen esikoistyttären äitiin yhteyttä. Joskus kannattaa käydä läpi kaikki alusta asti, niin tietää mihin on oikeasti edes harkitsemassa ryhtyvänsä
Ehkä hänen kanssaan jutellessa löytäisit samoja yhtäläisyyksiä. Saisit vastauksia moneen kysymykseen sillä hän on varmasti ihminen, joka ymmärtäisi sinua ja voisi osata auttaa kertomalla totuuden "

Lähetin viestin. Pahaolo ei tuntunut siltikään lähtevän pois. Helpottavan vain pikkaisen. Jäin pohtimaan, miksi aina tuon naisen viestit..tai enemmänkin utelut saivat minut niin ahdistuneeksi.

Oliko syynä, se että tuo nainen viesteillään muistutti minua siitä todellisuudesta, mihin yhdessä jouduimme. Me kumpikaan emme tienneet toisistamme tai miehen taipumuksesta valehteluun. 

Oliko syynä se, etten tosiaan luottanut naisen motiiveihin. Mitä hän tiedoillaan teki? Miten mikään vaikutti siihen, näkisikö mies tytärtään..minun tytärtäni niin tuohon naiseen??? Tulisiko nainen käyttämään tietoa kiristämällä miestä? Joutuisiko tyttäreni johonkin välikäteen tässä? Olen kuullut nyt useammalta henkilöltä, että tuo nainen joskus käytti/käyttää lasta pelinappulana, eikä antaisi lasta isälleen. Olisiko tämä totta? MItä jos hän ottaa miehen takaisin itselleen, vaikuttaako se tyttäreeni ja millä tavalla? Voisiko hän kieltää tyttäreni näkemisen tai ainakin hankaloittaa sitä? 

Pelko ja ahdistavat muistot. Uskon, että se on yhteinen tekijä. Minun täytyy kuitenkin oppia elämään tässä. HUomaan jo alkaneeni luovuttamaan tuon miehen suhteen. Olen saanut jo haluamani tunnereaktiot ja tapaamiset. Nyt on enää miehestä kiinni, kuinka haluaa isä-suhdettaan kehittää. Aika on ainut, mikä ratkaisee. Toivon vain, että se on suotuisa tytärtäni kohtaan <3

En tiedä onko se hyvä vai huono piirre minussa..mutta nyt kun avasin salaisen sana-arkkuni, halusin samaan syssyyn avautua muillekin :D Aloin kirjoittamaan esikoiseni isälle viestiä:

"Moi taas..

Haluun viel kertoa..oon jutellu välil pojan kanssa. Kerran kysyin häneltä mitä mieltä olisi jos sä haluisit nähdä hänet. Etkä osaisi sanoa syytä poissaololle. Pojan silmissä näkyi vilahtavan tuolloin jotain todella voimakasta tunnetta. "Ei sen tarttis sanoo mitää. Kunhan näkis mut", sanoi vain huokaisten.

Poika ei paljoa puhu tunteistaan. Joskus isättömyydestä puhuttaessa on sanonut, ettei itse aijo isättömäksi lastaan jättää, KOSKA TIETÄÄ MILTÄ SE TUNTUU. Eli vahvoja tunteita kuitenkin tuntee :)

Positiivisia ajatuksia välillä on heittänyt isättömyydestään. Kerran keittiössä hakiessaan maitoa jääkaapissa, huikkasi minulle.." tieksä mitä. Onneks mul on vaan yks vanhempi. Mul on vaa yks tyyppi joka huutaa mulle" ja nauroi päälle. Ei tietty tarkoittanut tuota ihan kirjaimellisesti. Tietenkin on toivonut sun olemassaoloa edes jotenkin elämäänsä. Mutta hän todella välillä osaa repiä ikävistäkin asioista jotain positiivista. Toivon, että pitää tuon saman asenteensa läpi teini-iän aikuisuuteen. Sillä pääsee pitkälle :D

Kerran kun pojalta varastettiin puhelin koulussa, siihenkin tokaisi "tää on vähän ku kännykkäkielto, ku ei oo kännyy enää". Tuolloin osasi vähän tunteitaan ilmaista ääneen..tuntui kuulemma oudolta, kun joku oli kajonnut hänen omaisuuteensa :/

Mutta asiaan :)

Poika enkä minä syytä sinua mistään. Elämä on välillä hankalaa :) Olen pyrkinyt opettamaan, että ihmiset (niin lapset kuin aikuisetkin) tekevät tyhmyyksiä elämänsä aikana paljon, todella paljon. Mutta kaikista tärkeintä on se, kuinka ne hoitaa. Kuinka asiat selvittää :)

Poika on vielä avoinna sille, että ottaisi sinut elämäänsä. Tiedän hänen kaipaavan sinua <3 olen kertonut niistä kerroista, kun olet nähnyt häntä. Hänen ollessaan niin pieni. Ne on tärkeitä pojalle. Mutta huomaan hänessä jo murrosiän viitteitä. Tietty kylmettyminen alkaa. Hylätyksi tulon tunne alkaa kalvata, vaikka kuinka yrittäisin puhua hyvää ja luoda toivoa.

Joten pyydän. Jos haluat tutustua poikaasi (lupaan, ettet tule pettymään) niin ala tekemään sen eteen töitä nyt. Nyt on sen aika. Sillä kohta se voi olla myöhäistä :(

Voit vaikka kirjotella pojalle tääl facebookissa tai vaikka soittaa/viestitellä hänelle (p.xxxxxxx). Tietty munki kautta voi asioista sopia. Tai vaik xxx (poikani isosiskon, isän esikoistyttären) kautta :) ihan miten itse koet helpommaksi :)

Valinta on sun :) toivon kuitenkin koko sydämestäni, että antaisit itsellesi ja pojalle mahdollisuuden. Xxx on kuitenkin sun ainoa poika <3 hän tarvitsee sut edes jotenkin elämäänsä. Uskon, et se helpottais hänen kasvua mieheksi suuresti. Identiteetin kasvua myös :)"

 

Olen puhunut. Olen tehnyt kaiken mitä vaan voin tehdä tässä asiassa. Tuntui hassulta kirjoittaa esikoiseni isälle. Hän on minua paljon vanhempi. Ehkä jotenkin odotin aina häneltä sitä aikuisuutta enemmän, kuin itseltäni :) Mutta tunnen ylpeyttä (hyvällä tavalla) itseäni kohtaan. Olen saanut sanotuksi asiani. Ja toivon saavani sanoihini tiettyä itämistä tuossa miehessä.. Poikani takia. Sillä nyt oikeasti eletään viimisimpiä hetkiä, jolloin hän on vastaanottava. Aika näyttää..

Minun on paljastettava jotain ehkä sekopäistä itsestäni. Tämän kaiken keskellä, olen ehkä unohtanut itseni. Ja saanut päähäni todella vahvan ajatuksen siitä, että minulla on kiire. Tuntuu, kuin oma elämäni olisi hiipumassa. Kuin olisi minun vuoroni kuolla. En ymmärrä. Ajatus kauhistuttaa minua, mutta tunnen kuoleman läsnäolon lähelläni. Mitä jos minun elämäntarkoitus onkin olla vain näiden miesten opastaminen itseensä? Olen aina tuntenut itseni epämääräiseksi, kuin väliinputoajaksi. Mitä jos kuolen, kun olen sanut "tehtäväni" täytettyä eli lapsilleni isät. 

Tiedän, sairas mielikuvitus ottanut vallan :D Mutta tunnen, että jotain on tekeillä. Kuin minulla olisi kiire saada lapset isiensä elämään mukaan.. Omaa tulevaisuutta en näe lainkaan. Ehkä olen masentunut jollain tapaa. Niin väsynyt tästä kaikesta. Sillä ottaahan tämä paljon energiaa. Välillä raivostuttaa, miksi otan kaikki niin syvästi ja vien intohimoisesti etenpäin niin, että saan aikaiseksi edes jotakin tunnepuolella :D Haluan vain ravistella ihmisiä, herätellä heitä! Onko tämä kuitenkin väärin mitä teen? En kuitenkaan ole pakottamassa ketään mihinkään, vain antamassa mahdollisuuden toiseen kantaan...

Itsekin olen taas saanut takaisin ystäväni, jonka luulin menettäneeni raskauteni aikana. Juttelimme taas tällä viikolla pitkän puhemaratonin ja täytyy myöntää, että olen onnellinen, että sain hänet takaisin elämääni. Tuntui hassulta jutella taas ihmisen kanssa, joka on yhtä syvällisesti pohtiva, kuin minä. Yhdessä pystymme myöntämään jopa sen pahuuden itsessämme. Sillä, kyllä. Meillä kaikilla on se sisimmissämme. Ja me kerromme siitä avoimesti toisillemme. Kuitenkaan toista arvostelematta. Ymmärrämme toisiamme.

Tytär 1v 5kk