Pojat olivat tämän loppuviikon flunssan kourissa, joten esikoinenkin vietti melkein koko viikon kotona koulun sijaan. Muutoin niin lautapelivastainen esiteini innostui pelaamaan kanssani, kyllä siitä tylsyydestä ja kännykän/pelien rajoittamisesta hyvää seuraa välillä :) Kuopus vasta perjantaina jäi kotiin kuumeen takia. Tosin tuolle nuoremmalle riittää sairasteluksi yksi päivä ja sen jälkeen puhkuu taas elämää. Esikoisellakin alkoi olo olemaan parempi perjantaina, joten uskalsin päästää hänet avustamaan tärkeän harrastuksensa aikuisten välisiä kisoja viikonlopuksi. 

Hän lähti lauantaina jo aikaisin aamulla "töihin", jäimme kuopuksen kanssa kahdestaan. Hän alkoi tylsistyksissään penkomaan pakastinta ja löysi piparitaikinan, otti sen pöydälle sulamaan. Autoin pikkaisen kaulimaan taikinan tasaiseksi letuksi, muut poika sai itse tehdä. Tietenkin itse hoidin paistamispuolen ja taisin hieman innostua, kun ehdotin muffinssejen tekemistä. Kokeilimme todella erikoisen kuuloista reseptiä, josta 1/3 tein esikoisen makunystyröihinkin sopivan. Hän kun ei suostu maistamaan edes marjoja, vaikka kuinka olen suostutellut ja jopa ehdottanut maksavani yhdestä esim.mustikan maistamisesta :D En viitsi pakottaa, kyllä hän vielä ehtii tutustumaan marjojen makuihin aikuisenakin. Enkä viitsi jättää hänelle tekemättäkään mitään, koska se olisi epäreilua, enkä halua turhaa harmitusta aikaan. Ei se vaadi minulta mitään, jos hänellekin teen :)

Muffinien ollessa uunissa, kuopus katsahti pakastimeen..huomasi, että siellä oli hänelle ja minulle irtojäätelöt. Alkoi pukemaan ulkovaatteita ja sanoi lähtevänsä hakemaan isoveljelleen jäätelön kaupasta, koska olisi epää, että hänellä on jäätelö, mutta veljellä ei. Välillä tuon kuopuksen epäitsekkyys sulattaa niin minun sydämeni <3 Annoin rahan ja niin tuo pikkuinen lähti kauppaan ilman minkäänlaisia taka-ajatuksia, että saisi itselleenkin ostettua jotain. Hänen tullessaan yhden jäätelön kanssa kotiin, oli muffinit valmiina ja pääsimme niitä maistelemaan :)

Äitinikin soitteli ja pyyteli kuopusta heille yöksi, joten aika piaan hänet tultiinkin hakemaan. Jäin yksin kotiin, olin luvannut lähteä siskoni kanssa leffaan, joten aloin valmistautumaan siihen. Esikoinenkin tuli jo ennen viittä kotiin ja kertoessani suunnitelmistani..siitä, että hän lähtisi pariksi tunniksi äitini luokse. Hän ei todellakaan siitä innostunut, vaan saimme siitä aikamoisen myllyn. Äitinikin tuli ihan kotiimme asti hakemaan poikaa, joka raivosi, ettei halua lähteä. Mutta mielestäni ei vielä noin nuorta poikaa voi jättää yksin niin pitkäksi aikaa. Hän oli koko päivän "töissä" ja sen jälkeen hän olisi ollut iltaan asti (ehkä jopa yhdeksään asti) yksin. joten hän olisi ollut ilman perhettä 12h yksin..vaikka hänelle se olisi ollut ok, niin minua se hirvitti, vaikka tiedän hyvin, hänen pärjäävän sen ajan. 

Lopulta poika lähti äitini matkaan, aloin vielä laittamaan hiuksiani..ehdin hyvin saamaan itseni valmiiksi ennen kauheaa kiirettä. 

Asetuimme leffanistuimiin ja aukaisin vesipulloni valmiiksi. olin ostanut irtokarkkeja ja pienen popparipurkin. Leffassa kuitenkaan en pystynyt syömään tuota karkkipussia tyhjäksi, vau mikä saavutus :D Tarkoitan tällä, ettei oikein tehnyt mieli. Siirryin poppareihin, ehkä puolet söin, mutta sen jälkeen keskityin leffan seurantaan. Kunnes yhtäkkiä käsiäni, eritoten ranteitani alkoi kuumottaa. Laitoin vesipulloni pohjan ranteisiini tuoden viilennystä. Se ei auttanut, kaadoin kateeni vettä ja sivelin ranteisiin ja koko käsivarteeni. Hetkellinen viileys auttoi, kunnes aloin tuntemaan kuumuutta koko kehossani. Rintsikat alkoivat ahdistamaan ja yritin repiä niitä hieman irti ihostani, että saisin henkeä. Yritin rauhallisesti hengitellä, sillä huomasin oudon olon puskeva päälle. Samanlaisen, kuin sokerirastuksessa..

Tuolloin pyörryin, ja tällä kertaa en todellakaan sellaista halunnut keskellä elokuvateatteria tehdä. Kastelin taas käteni vedessä ja läiskäsin kaulalleni ja niskaani märät kädet, kastelin myös ranteeni. Hengitin rauhallisesti, päässäni tuntui todella oudolta, tuskanhikeä pukkasi ja silmissäni jo tuntui oudolta ja näkymä oli täplikäs. Yritin vaihtaa asentoa ja hengitin rauhallisesti, en uskaltanut nousta ylös, koska pelkäsin pyörtyväni. Oloni kuitenkin alkoi rauhoittumaan, mutta jouduin kuitenkin pitämään silmiäni kiinni jonkin aikaa. Senkin jälkeen tunsin pyörrytyksen palaavan. Leffan loppua kohden olonikin sai tasaantumaan.

Huh! MItä lie toikin on??? Hieman pelästytti. Liikaa makeaa syönyt??? Mikään henkinen juttu (ahdistus, paniikkihäiriö tms.) se ei ole, vaan ihan fyysinen. Tällaisen "kohtauksen" olen tämän raskauden aikana saanut aikaisemmin muutaman kerran ja silloinkin olen jotain makeaa syönyt/juonut. Verenpaineet tuskin tässä oireena, koska ainakin kaksi viikkoa sitten ne olivat 102/67. Huomenna onneksi neuvola, niin siellä ainakin saa katsottua arvot, ja vauva liikkuu vatsassa normaalisti.

Olin vasta yhdeksältä kotona, äitini oli puoli tuntia aikaisemmin tuonut pojan kotiin ja lähtenyt samalla omaan kotiinsa. Jo ulko-oven avattaessani, kuului youtubesta musiikki soivan ja kännykällä näytti poika pelaavan keskellä sohvaa. Istuuduin hänen viereen ja sanoin, kun kappale loppuisi niin pelaaminenkin loppuisi (olin kuitenkin leffan jälkeen soittanut pojalle, että pelaaminen lopetettava, kun tulen kotiin, kello olisi niin paljon). Jouduin kuitenkin aikani jankuttamaan, kunnes itkuisena lopetti pelaamisen. Harmitus ei kuitenkaan kauaa kestänyt, hän ehdotti leffan katsomista. Kello oli kuitenkin jo puoli kymmenen, joten patistin hänet iltapalalle (huomasin hänen olevan väsynyt ja aamulla olisi taas lähdettävä avustamaan kisoja). Jääkaappia penkoen lopulta itkuisena sanoi, ettei ollut mitään syötävää ja painui vessaan. Tarjouduin paistamaan munakkaan ja tuplana sellaisen söikin. Itse otin vain vesimeloonia ja painuimme yhdessä pesemään hampaat.

Yöllä näin unta, että synnytin tytön rv34. Häntä säilöttiin muitten keskosten tapaan pienessä kahluualtaassa välillä. Lääkäriltä kysyessäni, eikö nuo voisi hukkua sinne, totesi kylmänrauhallisena, että niinkin voi joskus käydä. Olin todella kauhuissani ja huolissani. Huomasin lapseni tippuvan altaasta ja alkavan itkemään, hänet nostettiin jotenkin kylmästi vain ylös, ilman lohduttavaa syliä. lähdin hoitajaa ja vauvaani kohti ja kerroin, että olin synnyttänyt hänet edellisenä päivänä. Otin hänet syliini. Näin hänet ensimmäistä kertaa, hänen silmänsä olivat vaaleansiniset, mietin mielessäni, ettei tyttö ollut saanut ruskeita silmiä. näin jonkinlaisen värimittarin, jolloin sen liikahdettua kohti tummempaa sinistä..vauvankin silmien tummuus vaihtui. Pysyivät sinisenä, mietin mielessäni, että tyttö oli perinyt isänsä silmät. Yhtäkkiä tyttö puhui minulle hymyillen :D Kiittäen, että olin siinä. En oikein muista mitä hän sanoi tarkalleen, mutta sen muistan, että hän oli onnellinen.

Heräilin yöllä vähän väliä, aamukin meni puolikohmeessa, jotenkin tuo uni niin hukassa. Vaihtelin kylkeä ja mietin koko ajan pitäisiko laittaa herätys esikoiselle, ettei vaan nukuttaisi pommiin. Kunnes huomasinkin, että poika oli herännyt. Kello oli yhdeksän ja hän oli ihan ihmeissään, kuinka niin myöhään nukkui :D Laitoin aamupalan ja syödessämme poika katsahti ikkunasta ulos sateeseen ja lausahti nauraen "Kiva lähtee tonne kävelee".

Hänen lähtiessa, saan hetken vain olla. Astianpesukone hurisee loppuhurinoitaan ja pesukonekin kuuluu viimeisiä pyörähdyksiä tehdä, kohta saan vauvan leikkimaton (poikien vanha, sitä jostain syystä säästänyt kellarissa monta vuotta) ja muut pienet pestävät vauvan tavarat (leikkimaton roikkuvat lelut ja vaunujen kesäpeitto yms) laittaa kuivumaan :)

Kohta voisi valmistautua eli laittaa itsensä "ihmisen näköiseksi" ja lähteä moikkaamaan poikaa "töihin" :)

rv 33+2