Jätesanko, johon purkaa kaikki paska. 

Olen huomannut olevani tällainen vempain. Monet ihmiset jotka minun kanssani viettää aikaa, tuntuvat vain valittavan elämänsä kolhuja minulle. Kuuntelematta kuitenkaan minun kuulumisiani. Tiedän, ettei aina jaksa kuunnella. Vaan on pakko päästä purkamaan, että edes itse jaksaisi. Mutta kun tuota purkaamista kuuluu joka puolelta, alan itse väsymään siitä lastista. 

Yritän pysyä vahvana, haluan kuunnella. Haluan auttaa. Mutta milloin on liikaa? Ja milloin ja mihin voin itse purkaa? Tällä hetkellä minun pitäisi olla ihan muualla, kuin tässä kirjoittamassa. Mutta minun pitää kohta olla taas tunteiden purkamislaatikko, niin sitä ennen minun on pakko päästä purkaa olojani. 

Joulu meni menojaan. Tyttäreni ukki kävi meillä, toi lahjoja ja jäi hetkeksi höpisemään. Puheli, että näkisimme paremmalla ajalla niin, että mummikin vihdoin pääsisi näkemään tyttöä. Mummikin laittoi viestiä, että seuraavalla kerralla näkisi tyttöä. Tuntui mukavalta. Syntyi toivo siitä, että jonkinlainen suhde voisi syntyä meidän välille. Tyttäreni voisi saada mummin ja ukin elämäänsä..edes jollain tapaa. Toivoisin. Ei pakolla, mutta uskon todella heidän olevan kiinnostuneita tyttärestäni. Heidän poikansa, tyttäreni isä, on vain esteenä. Vaikka se ei saisi vaikuttaa, mutta se vaikuttaa.

Tänään olimme koko perheen voimin "sisäleikkipuistossa". Kaverini lapsineen oli myös mukana..eli tämä tarkoittaa, että tyttäreni isosisko oli meidän matkassa mukana. Tyttöni oli todella arka aluksi. Hoki vain, että pelkää. Alku meni siis sylissä, kunnes lopulta intoutui rellestämään muitten lasten kanssa.

Yhtäkkiä tyttäreni isosisko tuli kertomaan minulle, että hänen isänsä olisi tulossa samaan paikkaan. Tytön silmistä näkyi pelko. Me jäisimme kiinni! 

Tyttö jatkoi kertomista, että hänen isänsä tulisi naisystävänsä ja heidän lapsen kanssa samaan paikkaan. Oli kuullut, ettei tuo nainen aikonut ikinä kertoa tyttärestäni omalle lapselleen. Tyttö lisäsi, että aikaa myöten tulisi itse kertomaan. 

Aloin itsekin vainoharhaisesti katsomaan ympärilleni. Ajattelin mielessäni, kuinka kiva olisikin nähdä yllättäen tuo "isä". Pieni muistutus hänellekin, ettei hänen tyttärensä ole minnekään kadonnut. Ja ehkä tuolle naisellekin olisi hyvä muistutus, ettei menneisyyttä kannata yrittää unohtaa. Vaan selvittää ja jatkaa eteenpäin. Heillä kun kuulemma suhteessa paljon ongelmia, kun nainen ei voi unohtaa menneitä. 

Tytön äiti laittoi tuolle isälle viestiä, että oli nähnyt minut kyseisessä paikassa. Ihan vain sen takia, koska ei ehkä olisi hyvä jäädä kiinni tällaisessa tilanteessa, että lapset on mukana. Ja kaverini sanoi, että mies tulisi kostamaan hänelle heidän tyttärensä kautta tämän. Huh, tyttäreni isä ei todellakaan ole ihan terveimmästä päästä, kun niin monet alistuvat hänen tahtoonsa.Vaikka tosin me olemmekin kavereita ja vietämme aikaa yhdessä...niin silti varuillaan on oltava. Surullista. Ja täytyy ehkä sanoa ihan oikeasti..aidosti ajatella, että ehkä ihan hyvä, ettei tyttärelläni ole enää minkaanlaista kosketusta isäänsä. Sillä se suhde olisi liian haitallinen..

Tuota miestä ei näkynyt perheineen tuolla leikkipaikassa. He eivät tulleet meidän takia. Jotenkin se loukkasi. En ole koskaan halunnut olla ilkeä kenellekään. Tuntuu hassulta, että silti meidän olemassa olo on joillekin niin vaikeaa. 

Kävelin kotiini ajatellen näitä asioita. Tunsin surua. Olin hämmentynyt, pettynyt, vihainen. Yhtäkkiä tunsin, kuinka vahva ja paksu puunrunko kohosi sisimmissäni, kuin tukien minua. "Kuulin" paksujen oksien natinan, ne kasvoivat. Tuo sama puu oli joskus aikoinaan niin tuttu. Se joskus todella vaikoina aikoina piti minua pystyssä. Se oli kuin paksu selkäranka, mikä piti minut kasassa. En lyyhistynyt maahan ja luovuttanut. Vaan jatkoin eteenpäin.

Koen sen jonkinlaiseksi sisimmäksi voimaksi. Tai niin haluan ainakin ajatella. Mutta uskon siihen, että meillä jokaisella on se voima tuolla jossain. Joillakin syvemmällä, kuin toisilla. Mutta siellä se on.

On surullista, että mies ei halua nähdä edes vilaustra tyttärestään. Tuntuu niin kylmältä. Miehen käytös on niin kylmää ja lapsellista. Hän on niin itsekeskeinen, niin lapsellinen. Heidän perheen suunnitelmat meni mönkään, sen takia, että minä satuin olemaan tytön kanssa tuossa paikassa. Surullista, heille.

Pakeneminen..toivottavasti on hyvät jalat tuohon pakenemiseen. Sillä se on loputon suo, kun siihen lähtee. Itse en tule katsomaan ympärilleni ja menen juuri sinne, minne haluan perheeni kanssa, juuri silloin kun me haluamme. Minä en pakene. Mutta en myöskään aja takaa. Vaan jatkan elämää eteenpäin. Jos menneisyys tulee vastaan, katson sitä suoraan silmiin.

Menneisyydestä puheen ollen..Olen taas näkemässä tuota exääni vuosien takaa. Olemme paljon puhuneet puhelimessa. Välillä koen ristiriitaisia ajatuksia..en oikein tiedä mikä olisi oikea suunta hänen kanssaan. Mutta otan selvää siitä. Sen verran tuo ihminen on pyörinyt päässäni erovuosien aikana, että olisi väärin jättää asiat vain tähän. Hän on pohtija luonne ja ne asiat mitkä aiheutti ongelmia suhteessamme...niihin on löytynyt syy, kun olen jutellut hänen kanssaan. Olemme jollain oudolla tavalla niin samanlaisia joissakin asioissa, kun taas olemme niin erilaisia. Mutta voisi sanoa, että ymmärrän häntä joissakin asioissa, koska itse teen asiat samalla tavalla, samoista syistä. Tai sitten olen vain helvetin hyvä kuvittelemaan.

Oli asiat miten ne oli.

Toivon kaikille ihan mahtavan ihanaa vuoden 2017 viimeistä viikkoa <3 Hassua, että tämänkin vuosi on lopuillaan. Innolla kuitenkin odotan vuotta 2018. Toivon todella, että pääsen katsomaan mitä se vuosi tuo tullessaan :)

Tytär 2,5v