Aika tuntuu lipuvan eteenpäin valtavalla vauhdilla, mutta miksi en saa aikaiseksi tehdä mitään? Yritän aloittaa siivoamisen, laitan imurin päälle, suhaisen sillä eteisen ja puolet olohuoneesta..huh! Raskasta! :D Sammutan sen ja lösähdän sohvalle. Tällä tahdilla en ehdi saamaan kotia kuntoon millään..en vain jaksa. Laiska.

Olen puhunut isäni kanssa puhelimessakin..mutta en ole saanut hänellekään kerrottua raskaudestani. Vaikka se onkin tärkeä uutinen tuolle tulevalle papalle. Se vain on niin vaikeaa, että on helpompi vain blokata se pois päiväjärjestyksestä. Ehkä näin tekee myös tämän lapsen isäkin. Joten yhtä idiootteja olemme. Hän nyt ehkä aavistuksen idiootimpi. Mutta minkäs sille ihminen itselleen voi.

Tuntuu vieläkin niin todella oudolta saada vauva! Jotenkin pelottavaa, kun en millään ole saanut sitä kunnolla sisäistettyä. Ehkä sen takia tämä siivoaminen ei ota onnistuakseen? Enää 10 päivää ja ollaan lasketussa päivässä ja minulla ei ole oloa, että synnyttäisin pitkään aikaan. Että synnyttäisin laisinkaan. Se tuntuu vieraalta, oudolta. Onko minun lapseni oikeastikin jo valmis syntymään? Samaan aikaan haluan hänet jo pois vatsastani, pitää häntä sylissä ja tajuta, että hän on oikea ihminen. Tämä outo ristiriitaisuus..olen hämilläni välillä. Ja välillä taas tarkkailen kehoni toimintaa..lähtisikö synnytys tänään käyntiin? Heh, tuskinpa. Oloja ei ole.

Pitäisi osata vielä nauttia näistä hiljaisista hetkistä, hetkistä jolloin kannan oliota mukanani, mutta hän ei ole vielä vatsani ulkopuolella. Vielä mm.bussiin meno on helppoa, ei tarvitse bussipysäkillä jännitellä, mahtuuko kyytiinvai onko vaunupaikat jo täynnä vaunuja tai idioottejen ihmsiten laukuja, joita eivät tajua/halua nostaa pois vaunujen tieltä. Ryhdynkö taas vittupääksi (niinkuin poikien ratasaikaan) vaunujen kanssa ja jyrään nuo laukut kumoon vaunuillani? Vai pyydänkö ensin kauniisti ne ottamaan pois vaunupaikalta? Onko minusta siihen? Varmasti on, mutta entä jos tuota idiotismia tapahtuu toistamiseen, ihmisten ajattelemattomuus/piittaamattomuus..se on saanut minut aina raivoihini ja käytökseni on muuttunut tyystin. Minulle on sanottu, että vaadin liikaa ihmisiltä tässä tilanteessa..niin kaikilta ei voi vaatia sitä järkeä/maalaisjärkeä tällaisissakaan asioissa ;)

Oli miten oli, sen näkee sitten, kun pääsen vaunuja työntämään.. :)

En tajua, mitä tuo olio tekee vatsassani tällä hetkellä. Liikehdintä ei ole enää potkuja, jotka satuttaisi, vaan hän koko kehollaan satuttaa koko keskiruhoani. Jokainen liike tuntuu selässäni niin pahalta, kuin se olisi menossa katki. Ja samaan aikaan vatsanahkani tuntuu repeävän joka suunnasta. Huh, asennon vaihdos? Kunhan nyt pääalaspäin on, niin hyvä niin. Ainakin neuvolan mukaan hän olisi jo melko alhaalla, eikä pää tuntunut enää pyörivän. Muuta vastausta en saanut, joten en ole nyt varma, onko hän kiinnittynyt jo. Mutta kaitpa se on sama se. Synnytys alkaa kun on alkaakseen. Ei kannata ottaa turhia stressejä. Antaa ajan mennä tässäkin tapauksessa, niinkuin monessa muussakin.

Tänään kuopus halaili vatsaani kaupassa käydessämme, ja muutoinkin hänen kätensä monesti eksyi vatsalleni. Hän todella odottaa vauvan syntymää..tai ainakin jännittää sitä. Koska tänään illalla löhöessäni sohvalla tuon "upean" siivoushetken jälkeen, tuli hän viereeni. Nosti paitani ylös, paljastaen vatsani. Laittoi suunsa kiinni vatsani ihoa vasten ja sanoi: "Sä voit syntyy vaik huomenna".

Niin, hän voi syntyä koska vain..

Olen kuitenkin täysin varma, ettei hän ihan vielä huomenna ole syntymässä. Itseasiassa aika jännityksellä odotan laskettua päivää. Tiedän, että harva lapsi syntyy sinä päivänä, vain 5%. Mutta kummankin poikani synnytys-supistukset alkoivat laskettunapäivänä..he ovat olleet tarkkoja. Tosin vain toinen syntyi laskettuna päivänä, toinen syntyi vasta seuraavana aamuna. Ja voihan nyt käydä niin, että tämä menee reippaasti yli, joten turha sitä laskettua päivää (maagista rv 40+0) on katsella niin tarkasti. Hmm..tästä tuli mieleeni..jos lapseni ovat syntyneet rv 40+0 ja 40+1..niin voisiko tämä syntyä 40+2..saa nähdä.

Niin, väkisinkin tuo synnytys on päässäni koko aika. Vaikka se oudolta tuntuukin. Ja pelottavalta..sillä se tunne, kun tuntee joka ponnistuksella oman alapäänsä venyvän..se on aikamoisen kamala tunne. Vaikka niinkin ihana asia, kun oma lapsi sieltä syntyy, niin minkäs niille kehon tuntemuksilleen voi. Ei se mitenkään ihanan tuntuista ole.

En siis niinkään niitä supistuskipuja ajattele. Tiedän, että ne kun tulevat, ne pahenevat niin pahoiksi, että koko ympäristö katoaa. Menee tietynlaiseen kuplaan. Mutta ne kivut saavat aikaan paljon ja kun nuo kivut ovat valloillaan, tietää, että viimiset sentit on aukeamaisillaan. Se on vain kestettävä. Vaikein kohta synnytyksestä on selvitty. Ja sitten tuleekin se ikävin kohta..ponnistaminen. Ikävin sen takia, koska tosiaan se v.e.n.y.m.i.n.e.n, se on suoraan sanottuna aikamoista! Ehkä tällä kertaa voisin kokeilla kivunlievitystä? Vai kokeilisinko taas kuinka kestän? Onhan ennenvanhaakin naiset synnyttäneet ilman mitään lievityksiä. Ei siinä pitäisi olla mitään ihmeellistä. Tietenkin mitä pidempi synnytys, niin sitä väsyneempi on kivusta ja on helpompi antautua lääkittäväksi. No, aika näyttää siinäkin, mitä tulen tekemään ja mitä tulee tapahtumaan. 

Hetki kerrallaan..

rv 38+4