Yritin järjestää tänään pojille kivan päivän. Mutta mitä ihmettä, miksi olin koko helkkarin päivän ja illan, kuin perseeseen ammuttu karhu?? Nalkutin koko aika kaikesta, voivottelin kovaan ääneen, kuinka paskaa kaikki oli ja käytttäydyin itsekin kuin mikäkin kakara. Pojat kuitenki yrittivät olla kiltisti, mutta minulta paloi hihat, heti kun pojat alkoivat nahistelemaan. Ärsyttämään toisiaan, ajamaan toisiaan takaa. Riehumista.

Eikä tuota riehumista koko aika tapahtunut edes. Mutta tuntuu, että olen niin väsynyt tähän..en poikien riitoihin. Vaan oman pääni sisäiseen helvettiin. Tänään tuo isä kummitteli päässäni, en tajua kuinka hän yhtäkkiä alkoi taas kummittelemaan!!! Juuri, kun alkoi menemään niin hyvin.

Tällä viikolla kävin lastenvalvojalla, hyväksyin tuon elatussopimuksen, minkä isä oli yhdessä lastenvalvojan kanssa koonnut. Tiedän, että pieneen summaan tyydyin, mutta samapa se. Niinkuin olen aikaisemminkin sanonut, niin ei se raha ole se tärkein (kyllä, olen niin idiootti. Kynitä se kuspää olis pitänyt! Oppisi ottamaan vastuuta seuraavan kerran! Noh, jätän seuraavalle naikkoselle sen homman!). Pääasia oli vain, kunhan se ei ollut minimi. Ja se toteutui.

Kun lähdin lastenvalvojan luota, hän sanoi minulle, että "anna ajan mennä" tuon isän suhteen. Meinasin sanoa, että mikään aika ei anna lapselleni isää. Sen verta luupää kyseessä, joka mielellään tapattaa itsensä ennemmin, kuin näkee lapsensa. Ja salaa lapsensa kaikelta..myös toisilta lapsiltaan. Tässä tosin lohduttaa ajatus, ettei hän ainakaan tätä hautaan asti vie. Nyt on tyttö todistettu olevan hänen ja maistraatissa tieto. Viimeistään, kun tuo isä kuolee, niin hänen kaksi vanhempaa tytärtään ja omat veljet (jos näiltäkin pimitetään tietoa) saavat tietää tyttöni olemassaolosta. Ja tällä miehen elämäntyylillä, ei hautaankaan ole pitkä matka. 

Välillä kun taas mietin elämäämme, tämä minun yksin_lasten_kanssa ei tunnu oudolta. Se on niin normaalia. On normaalia olla yksin pienen vauvankin kanssa. En suoran sanottuna osaa edes kaivata apua. Enhän sitä koskaan ole saanut lasteni isiltä, joten en osaa kaivata, sellaista jota en ole koskaan kokenut. Olisihan se ollut kiva kokea tämän elämän aikana..mutta täytyy myöntää, ettei niin tule koskaan käymään. Aika surullista..välillä. Mutta nyt täytyy ryhdistäytyä..kaikkea ei voi saada! Ja minun täytyy olla kiitollinen ja onnellinen siitä, mitä minulla nyt on. Sillä omistan niin paljon enemmän, kuin moni muu. Ja tämä kaikki on niin katoavaista ja epävarmaa!!! 

Huouh, lapset nukkuvat..ja tunnen kauheaa oloa. Kuinka olenkaan ollut itse niin kusipää. Paasannut menemään, puhunut ohi suuni niin paljon paskaa, että voisin syödä vuoden saippuat, eikä sekään puhdistaisi tarpeeksi. Että helkkarin hieno perhepäivä taas tänäänkin!

Oli siellä kivoja hetkiäkin mm.pelasimme hauskaa lautapeliä yhdessä. Tyttökin pääsi pelipöydälle katsomaan tilannetta. Peli sai aikaan naurua ja vitsailuja. Itsekin huomasin rentoutuvani ja tajuavan, kuinka kivaa olikaan viettää lasteni kanssa aikaa. Tosin peli jäi kesken, kun kuulutus ilmoitti paikan menevän kiinni. Mutta suurin osa tältä päivältä oli täyttä paskaa itseni puolelta! Hienoa, vuoden äiti kumartaa!

Tällä hetkellä ajatukseni ei tunnu kulkevan kovinkaan hyvin. Joten sitä on vain annettava periksi ja painuttava nukkumaan. Ehkä huominen voisi olla parempi. Sitä ainakin hoin siskolleni, kun hänellä puhkesi masennus muutama vuosi sitten. Kuinka koskaan ei saisi luovuttaa. Sillä ei voi tietää mitä huominen tuo tullessaan.. Sitä yritän myös lapsilleni opettaa. 

Tytär 4kk (1pv vajaa)